Annan Kreetablogi: Amarinlaakson lumia

Aurinko paistaa, taivas on korkealla. Ajan Arkadin luostarin ohi etelään, edelleen ohi Rethimnonin uuden kaatopaikan, jonka liepeillä leijuvat sadat lokit. Seuraavan mutkan takaa aukeaa Amarinlaakso vuorten välissä. Psiloritiksella on paksusti lunta, Kedrosvuori peittyy puuteriin. Olen matkalla katsomaan lumia, tänään on maailman lumiukkopäivä.

Mikä lieneekään maailman lumiukkopäivä, luin siitä joskus viime viikolla. Mutta miksikä ei, päivän perustajat kirjoittavat, että lumiukko on talven symboli ja joku toinen totesi lumiukon edustavan ystävällisyyttä ja sympatiaa. Päivän menoksi kannustetaan tekemään jotakin mukavaa. Amarinlaaksoon on aina mukavaa ajaa. Pohjoisesta tullessa tupsahtaa yhtäkkiä laajan laakson reunalle. Kaukana lännessä näkyvät Valkoiset vuoret, nyt nimensä mukaisesti lumivalkoisina. Tie kulkee Psiloritiksen juurella, Kedroksen vuorenmöhkäle nousee laakson toisella reunalla. Yhdellä katsomisella näkyy toistakymmentä kylää vuorten rinteillä.

Sääennuste lupasi tälle päivälle lumisateita Amarinlaaksoon. Ennustuksista huolimatta lähdimme matkaan, näyttämään koiranpennulle lunta. Saimme ajaa 1200 metriin Kouroutesin kylästä kohti Rethimnonin vuorivaeltajien majaa ennen kuin löysimme lumen. Hiekkatie on sateista pehmeä, talvivaurioita näkyy monessa paikassa: tien reunat murtuvat, äkkiä tien katkaisee syvä veden syömä uurre.

Jos ei ole koskaan nähnyt lunta, on sen kylmyyttä vaikea ymmärtää. Pentu-Milo nosteli tassujaan ja ihmetteli, rapsutti sitten lunta ja alkoi kaivaa. Lopulta se ymmärsi lumen käyvän juomavedestä. Ensikosketus ei kuitenkaan ollut erityisen ihastunut, auringonläikissä viihtyvälle vilukoiralle. Arvelen löytöpentuni viettäneen elämänsä ensimmäiset kaksi kuukautta roskisdyykkarina omissa oloissaan. Ehkä se on säädellyt lämpöään viettämällä jokaisen mahdollisen hetken auringossa käyttääkseen mahdollisimman vähän energiaa lämpimänä pysyttelyyn. Nyttemmin se auringon hiukankin näyttäytyessä makaa lämpimässä läikässä ja siirtyy auringon mukana.

Lumirajalla kasvaa merisipulin lehtiruusukkeita. Nämä ovat niitä suurista sipuleista kasvavia lehtikimppuja, joita täällä ripustetaan ovenpieleen näin alkuvuodesta tuomaan onnea uudelle vuodelle. Korkeat kukkahuiskilot puhkeavat sitten syksyllä sateiden tultua.

Ensimmäiset vuokot kukkivat korkealla vuorenrinteellä, maa niiden alla on vielä syksyisen karua. Alavammilla mailla niiden kukinta on jo pitkällä, ja siellä aluskasvillisuus vihertää. Vuokkojen keskeltä löydän kimpun valekrookuksia, valesahramia. Kotimatkalla huvituimme tienpientareen kehäkukkien joukkoon läheiseltä hautausmaalta lennähtäneestä muovikukasta.

Päivän retki jäi lyhemmäksi kuin olisimme toivoneet, aurinkoisilla lumirinteillä viihtyisi pidempään, aina siihen asti, kun aurinko alkaa kadota Valkoisten vuorten taakse ja maisema saa sinisiä sävyjä. Yhtä odotti oppilas, toista puusavotta pihalla, märät puut oli ajettava moottorisahalla palikoiksi ja kuivumaan. Kosketus lumeen löytyi tänään, vaikka lumiukkoa ei siitä saanut tehtyä. Lumi on märkää ja rakeista, se sulaa sormissa eikä pysy palloina. Lumiukkopäivän kruunaa kuitenkin kummitytön kirjoittama sitaatti 4-vuotiaan tyttärensä päivästä: ” Hyvä päivä hoidossa, kun löytää lattialta lumiukon silmän!”