Annan Kreetablogi: Idässä 2.

Tuuli ei päästä otettaan Kreetan saaresta. Sadepilvet se puhalsi matkoihinsa jo eilen, mutta aallot lyövät korkeina edelleen. Tänään ajamme toiselle tutkimusmatkalle, joka on odottanut mielessäni jo vuosikausia. Kreetalta löytyy kaikkien kuljettujen vuosienkin jälkeen useita kolkkia, missä en ole vielä käynyt. Kalamafkan metsät ovat yksi niistä.

Ajamme Eloundasta ja Agios Nikolaoksesta itään, Istron mutkan kohdalla käännymme ylös vuoren rinteelle. Ohitettuamme Kalo Horion ja Prinan kylät alkaa metsäinen taival, tien molemmin puolin kasvaa harvakseltaan suuria pinjamäntyjä. Dikti-vuoriston huiput nousevat näkyviin, lunta on puuterisipaisun verran. Tämä ajomatka on yksi niistä, joka tarjoaa yhtäkkisen henkeäsalpaavan kokemuksen: aivan odottamatta tie kaartaa yli vuorenselänteen ja eteen avautuu näköala yli koko etelärannikon, takana häämöttää vielä pohjoisrannikko. Kuvat eivät näytä syvyysvaikutelmia, jotka silmä ymmärtää, hetken huimaa tämä lintuperspektiivi.

Kalamafkan kylässä nostamme reput selkään. Kylä on aivan hiljainen, ne kuusi kafeniota ja tavernaa ovat kaikki suljettuja.

Kylän laidalla pulppuaa lähde, vesi on kirkasta ja sitä tullaan autoilla hakemaan kauempaakin tonkkakaupalla juomavedeksi. Virtaavan veden yli on rakennettu kauniisti kaartuva silta. Veden äärellä kasvaa suuria plataanipuita, nyt niiden oksat kurkottavat kohti sinistä taivasta aivan lehdettöminä.

 

Kuljemme puiden katveessa näitä Kreetan sydänmaita, kuuntelemme tuulen huminaa pinjamännyissä, se on poikkeuksellinen äänikudelma tällä oliivipuiden peittämällä saarella. Nousemme ylemmäs kovassa vastatuulessa, siellä täällä näkyy helottavanpunaisia vuokkoja. Avarassa suojaisessa laaksossa on hyvin hoidettuja viinitarhoja, joku rytyyttää vanhalla lava-autolla leikkaamaan viiniköynnöksiään. – Liatiko, hän vastaa kysymykseen, mitä lajiketta täällä viljellään. Muuta viljeltävää ei sitten näy, viini on pääosassa.

 

Saavuimme vielä toisen huikaisevan näköalan luo: Ennen kuin tie alkaa laskeutua kohti pohjoisrannikkoa, eteen levittäytyy sen koko Agios Nikolaoksen puoleinen merialue, ihana Mirambellon lahti. – Kaunis näky, sillä nimellä venetsialaiset alkoivat kutsua tätä luonnonkaunista lahtea keskiajalla. Näkymä tekee oikeutuksen nimelle. Tuijotamme näkemäämme hyvin hiljaisina, luonto hiljentää suuruudellaan. Agios Nikolaos näkyy kaukana alapuolellamme, pienenä valkeiden talojen ryppäänä, Istron valkea kylä vielä pienempänä.

Palaamme kohti Kalamafkaa hiukan toisia teitä. Ja niin kuin emme vielä olisi saaneet luonnolta lahjoja kylliksi – tien poskessa on nupullaan itäisen Kreetan kukkaharvinaisuus, syvänpunainen pioni. Vielä muutama päivä ja se aukaisee suuren kukkansa, joka voi olla jopa 12 senttiä läpimitaltaan. Tutkimme lähitienoota, mutta tämä on ainoa lajiaan tällä paikalla. Olen kuullut näistä Dikti-vuoriston punaisista pioneista, mutten koskaan nähnyt niitä. Yhtä harvinaiset valkoiset pionit ovat tuttuja Valkoisten vuorten kevätrinteiltä. 

Paluumatkalla alas rannikolle katselemme itäisen Kreetan korkeimpia huippuja, Thripti-vuoren silhuettia. Sinne lähdemme huomenna kolmannelle tutkimusmatkalle yhdessä Julian kanssa.
Pimeys oli jo laskeutunut kun ajoimme illalla Ierapetran läheiselle leirintäalueelle Koutsounarin kylään. Tämä leirintäalue on auki ympäri vuoden, näinä parina yönä olimme ainoat leiriytyjät. Tuuli alkoi tyyntyä, taivaalla tähtien kavalkadi, melkein täysikuu. Täällä huhuilee kukuvaija-pöllö pitkin yötä.