Annan Kreetablogi: Koskaan et tiedä kenet polulla kohtaat…

Valokuvausretki vie Arkadin maineikkaan luostarin maastoon, olen kuvaamassa puita seuraavaan osaan Kreetan kasveja esittelevään sarjaan. Luostarin ympäristössä kasvaa paljon suuria puita, sekä sypressejä, kermestammia että salskeita mäntyjä. Näistä männyistä muutama kaatuamätkähti tänä talvena myrskyjen myötä pitkin pituuttaan, juurakko ilmassa ne makaavat nyt ja odottavat puunhakkaajia. Kuljemme puiden lomassa vanhaa polkua pitkin koiran kanssa. Mutkan takana seisoo emovuohi keskellä polkua pikkuisen kilinsä kanssa.

Emovuohi asettuu määrätietoisesti kilin ja koiran väliin, sen kurkusta nousee varoittava murina. Milo-pentu haluaa tehdä tuttavuutta, se ynisee ja heiluttaa vimmatusti häntäänsä. Emovuohi ei suinkaan johdata kiliään muualle, mielenkiinto on molemminpuolista. Pikkuhiljaa koira hivuttautuu lähemmäksi, nyt ne jo nuuskivat toisiaan, koira nuolaisee ystävällisesti emovuohen turpaa. Vuohella on sininen rusetti sarvissaan, mistä lie mukaan tarttunut kaunistus. Kili kurkistaa emon jalkojen välistä. Hetkeksi se vetäytyy pensaiden suojaan. Psiloritiksen lumihuiput häämöttävät taustalla.

 Ehkä Milo-pentu näyttää emovuohesta melkein samalta kuin sen oma kili, väritys ja koko täsmäävät hyvin. Jos viipyisimme, mahtaisiko koira päästä maitojakosille! Päätämme kuitenkin jättää emon ja kilin omiin oloihin, omaan rauhaansa piikkipensaita kasvaville rinteille.

 

Tämä tänään kulkemamme polku on meille uusi, vaikka se on vanha, selkeästi maastoon urautunut. Näemme sahausjälkiä, parinvuoden takaisia. Tämä reitti on avattu hiljattain. Siellä täällä on puisia nuolia auttamassa suunnan etsimisessä, joskin vanha polku on näkyvissä, aikoinaan painunut maaperään. Tätä reittiä ei tarvitse kulkea vaelluskengissä, reppu selässä. Kevyillä kengillä voi käydä, kassissa voi olla termoskahvit ja eväsleivät, matkan pituus voi olla se muutama hetki. Polun varteen on rakennettu penkkejä ja pöytä tukevista pölkyistä. Tässä on mukava levähtää ja kahvitella, katsella eteen aukeavaa maisemaa kauas merelle pienten kylien ylitse. Arvattavasti näitä polkuja avataan sekä paikallisten ulkoilijoiden kuin myös matkailijoiden iloksi. Kaikkien ei tarvitse olla patikoijia, vaeltajia. Luontoon täällä voi lähteä kotikuntoisena, ilman varusteita. Tärkeintä on nauttiminen tästä kauniista maisemasta, luonnon hiljaisuudesta, Arkadin historian liepeillä.

 

En malta olla kuvaamatta muutamaa kevään kukkijaa. Täällä Arkadin luostarin viidensadan metrin korkeudessa on viileämpää kuin Mesinmäen kahdessasadassa metrissä. Myöhäisemmästä kukinnasta sen myös huomaa. Jokunen paikallinen kaunokainen heräilee juuri talviuniltaan: piskuiset orkideat ovat puhkeamassa kukkaan, muutama Kreetan oma iiris pyristelee valoa kohti piikkipensaiden keskellä. Täällä on tavattoman rauhallista, alavien rinteiden kylät ovat kaukana, niistä ei kuulu mitään. Auringon lämpö haipuu vähitellen, ilmaan nousevat hyönteisten parvet, ne liikkuvat ylös alas. Koira istuutuu katselemaan niiden haparoivaa menoa viilenevässä ilmassa. Kuulemme vuohiemon mäkättävän kukkulan takana pikku kililleen.