Annan Kreetablogi: Kotia kohti

Helsinki nukkui vielä lumikinoksissaan kun lähdin aamukoneella kohti Kreetaa. Tällä kertaa Kööpenhaminassa oli plusasteita ja paksu pilvipeite, Ateenassa kaatosade. Odotin jatkolentoa muutaman tunnin leikkimällä ajatuksilla Kreetalle lomalaisena matkaavan mielikuvista ja odotuksista ennen saarelle laskeutumista. Mielessä on varmasti edessä oleva loma, aurinko ja lämpö. Entä ne ensimmäiset hetket, kun lentokoneen ovet avataan ja lämmin kostea kreetalaisilma ottaa tulijan vastaan, kuuma tuulenhulmahdus. Kangasteleeko mielessä tie lentokentältä, Valkoisten vuorten silhuetti, ehkä vielä lumen peitossa, punaisina kukkivat oleanteripensaat tien reunoilla, aava meren ulappa, leppeät aallot, jotka lyövät rantakallioille. Kun sitten koneeni laskeutui Kreetalle, vastaan tulvahti kylmä sade. Luonto veti juuri henkeä ja parin tunnin kuluttua valloilleen ryöstäytyi yksi tämän talven hurjimmista myrskyistä.

Minulla oli tuuria, illemmalla tuskin enää lentoja kulkikaan, myrskytuuli riehui läpi yön, siirsi kaiken irtaimen parvekkeella ja pihapiirissä, lähistöllä puista repesi oksia. Kevätkö tekee tuloaan näin väellä ja voimalla. Nyt on kyläläiset tervehditty, kahviteltu ja kerrottu Suomen kuulumiset, tyttären jalan toipumiset. Ja tuli myös aurinkoinen aamupäivä, pakkauduimme autoon ja ajoimme etelään tutkimaan retkireittiä suomalaisten kevätretkeä varten. Tätä jokavuotista ulkoilutapahtumaa Kreetan suomalaisille aikuisille ja lapsille jälleen suunnittelemme, nyt etelärannikon tuntumaan Prevelin luostarin lähistölle. Viime vuonna saimme siirtää retkeä useaan otteeseen kylmien vihmovien sateiden vuoksi, kuinkahan meille käy tänä vuonna!


Ajoimme Spilin tietä etelään, kohta Armenin kylän jälkeen vastaan alkoi tulla autoja lumikinokset katoillaan. Sitten lunta näkyi jo tienpenkoillakin. Ennen Plakiaksen tienhaaraa maisema oli lumen peitossa. Vasta Suomen talvilumista kotiutuneelle näkymä tuntui vain aiemman jatkumolta ja kuitenkin kaikki oli kuin vierasta Kreetaa. Koskaan emme ole nähneet täällä tällaista lumen määrää näin alavilla mailla. Pysähdyimme Pirgoksen tavernan kohdalla, isäntä siellä laitteli lumiukkoa. – Hionanthropos! hän huikkasi, kun kysyin olennon nimeä kreikaksi. Isäntä kertoi useiden autojen liukuneen tienpenkkaan läheisissä tiukoissa mutkissa, pahemmilta onnettomuuksilta kuitenkin vältytyn. Oliivipuut lähistöllä kantoivat lumipeitettä. Isännän mukaan ne kyllä selviävät, kunhan lumi pian sulaa. Yleensä oliivipuu kasvaa lumirajan alapuolella, pakkasia se ei kestä.


Prevelin luostarin mailla paistoi aurinko. Maa on hyvin märkää, vesi virtaa vuolaana ja syö uusia uria hiekkateihin ja sorarinteisiin. Kevät lienee hiukan myöhässä. Olen kantanut huolta kukkaryhmieni vuoksi, ehtiikö kevätkukinta käynnistyä ennen töiden alkamista. Olemme kuitenkin nähneet jo ensimmäiset orkideat. Kukinta ehkä tarvinnee sittenkin enemmän valoa kuin lämpöä, ja kun valo riittää, kukat heräävät.

Päivä retken jälkeen auto on ravan peitossa. Olemme liejuisilla teillä ajaneet käyttäen niin nelivetoa, matalavaihteita kuin pyörien lukitsemista. Pikku jeeppi kipuaa livettäviä rinteitä kuin kreetalainen vuoristovuohi. Olemme aiempina vuosina ajaneet sekä neliveto lava-autolla että suurella Patrol-jeepillä. Mikään aikaisemmista ei vedä vertoja tälle pienelle ketterälle menijälle. Olle sanoo, että missä on pyörien jäljet, siitä voimme ajaa. Tänään ajoimme myös tientapaisia, joilla ei näkynyt pyörien jälkiä. Olle on nimennyt nykyisen jeepin Krikriksi.