Annan Kreetablogi: Kotiinpalaaja

Kuukauden työsarka on takana. Katselen taaksepäin ja näen aurinkoisia päiviä kevään kukkien keskellä, antiikin ajan raunioita ja kiehtovia tarinoita, merta, rantoja, vuorten rinteitä, mukavia ihmisiä ja loputtomasti polkuja, silmänkantamattomiin. Vaelluskengistä yksi sauma on alkanut ratketa, vaellussauvaan on ilmestynyt pieni lohkeama. Aika on ollut hyvää, Kreetan kevät kaunis, sadetakkia tarvitsin yhden kerran. Mutta kotiin on ihanaa palata.

Varsinkin läntisen Kreetan kulkeminen on ollut yllätyksellistä. Talven paksut lumipeitteet aina vuoristojen alarinteille saakka arveluttivat, sulamisvesistä olisi saattanut koostua melkoiset tulvavedet etelärannikolle antaviin rotkoihin. Kummallista, mutta Agia Irinin rotko oli kutakuinkin kuiva lukuun ottamatta aivan alkupään joenuomaa. Siinä kohtaa, missä se yleensä vasta kesäkuussa sukeltaa maan uumeniin oli jo kuivaa, eikä joki enää sen jälkeen pulpahtanut maan pinnalle. Muutaman kerran kuulimme sen solinan maan alta. Sen sijaan Anidrin rotkossa Paleohoran koillispuolella virtasi iloinen puro vaatien kulkijoita loikkimaan virran poikki useaan kertaan. Yleensä tämä rotko on aina kuiva. Ehkäpä sulamisvedet Valkoisilta vuorilta ovat löytäneet uusia uomia.
 
Topolian tunnelin lähistöllä oli rinnemaa vyörynyt tielle, ohi ajanut bussi oli saanut kiven katolleen. Tie oli suljettu, joten jouduimme vaihtamaan viimeisen päivän ohjelmaamme, etsimään äkisti uuden reitin kuljettavaksi. Rinne Topoliassa kuuluu nyt jo korjatun, tie on taas auki Elafonisin paratiisirannoille matkaajalle.
 
Elafonisin rannoilta jäi muistikuviin suomalainen sisunnäyte: bussimme juuttui kapealla ja huonolla tieosuudella rannan parkkipaikalta lähtiessämme leveästi ja leuhkasti parkkeeratun pienen keltaisen auton eteen. Sen kuljettaja kumppaneineen varmaankin nautti Kreetan Rivieran hiekkarannoista ja lempeistä aalloista, mutta tiemme oli tukossa. Mitkään bussinkuljettajan tulikivenkatkuiset yhteydenotot pienen keltaisen auton vuokraamoon, poliisiin tai paikalliseen kaivinkoneyhtiöön eivät tuoneet apua. Bussimme perään kerääntyi pitkä jono rannalta poispyrkiviä, torvet soivat, joku ehdotti bussin toisella puolella olevan puun kaatamista. Mutta mitä tekevät suomalaiset miehet: he tarttuvat kaikilla voimillaan pieneen keltaiseen autoon ja nostavat sen sivuun. Paikalle kerääntyneiden aplodit kestivät pitkään, bussinkuljettaja raapi päätään ja hymyili.
 
Mesinmäellä on alkukesäisen hiljaista. Kylvötyöt on tehty, kesävieraat eivät ole vielä tulleet. Mutta täällä on tapahtunut paljon pieniä asioita. Alkukeväällä syntyneet kilipukit ovat kasvaneet, ne kiipeävät ketterästi vanhan puun rungolle kurkistelemaan.

Ensimmäinen eläinruoaksi viljelty heinä on kaadettu. Jorgos tulee vastaan aamukävelyllään, hän on siirtänyt aasinsa varjoon puiden alle. Päivälämpötilat kipuavat nyt joka päivä yli kahdenkymmenen viiden asteen. 

Milo-koira ja Janniksen Iraklis-koira makailevat keskipäivällä pihaoliivin varjossa. Ne ovat lujasti ystäviä monista keskinäisistä murinoista huolimatta. Ne jakavat samat tikut ja vesikupit, leikit ja päivälevot. Iraklis on tottunut meihin, hetkittäin tuntuu, että meillä taitaakin olla kaksi koiraa, yksi, joka asuu kreikkalaisen koiran tavoin ulkona, toinen, joka asuu Pohjolan kotikoiran tavoin sisällä.

Kotiinpalaajan ensimmäinen mukava tehtävä kirjanpitosavotan jälkeen on poimia ja säilöä juuri kypsyneet latva-artisokat. Syömme aterian alkupalaksi keitettyjä latva-artisokkia, silppuan niitä salaattiin ja ryöppään pakkaseen. Jätän yhden poimimatta, kasvattamaan suurta lilan väristä kukkaansa pihan kaunistukseksi.