Annan Kreetablogi: Kuvia vuorten sydämestä 3

Tämä on kolmas ja tällä kertaa viimeinen kuvagalleria tutkimusmatkastani Valkoisten vuorten poluilla syksyn patikointiryhmää varten. Nämä kuvat tulevat huikealta reitiltä vuorten yli Madaresin erämaita pitkin, niiltä poluilta, joita kulkevat notkea-askeliset lammaspaimenet laumoineen. Nämä maisemat jättävät hyviä tunnelmia muistojen lipaston siihen laatikkoon, jonka avatessa saa voimaa ja hyvää mieltä.

Olen kulkenut täällä ajatuksissani kaunis runo ”The road not taken” (Robert Frost), olen osin uusilla poluilla. En ole aiemmin lähtenyt yhtäjaksoisesti tälle pitkälle taipaleelle Sfakian Agios Jannioksen yläpuolisilta rinteiltä aina Omaloksen tasangon yllä sijaitsevalle Kallergimajalle. Kulkemista riitti 11 tunniksi, aamun sarastuksesta illan viistoihin varjoihin. Kaunista siellä on, vuorten sydämessä.

Ensimmäinen tuttu osuus taittuu korkealla etelärannikon yläpuolella Zaranokefalan vuorimöhkälettä kiertävällä polulla, poimuilevalla hyllyllä, mistä näkyy aina Agia Roumelin rannalle.

 

Zaranon lähteen jälkeen alkaa erämaa, polku on teräväkivinen ja jyrkkä, kulku on hidasta. Pysähdymme juomaan ja silloin näemme takaa tulevan lammaspaimenen pienen laumansa kanssa vasten taivasta.
 
Lammaspaimen Manolis tulee Potamoksen laaksoon laumoineen kerran viikossa laitumelle. Nämä lampaat ovat niitä, joita ei juuri nyt lypsetä, ne pärjäävät jonkin aikaa omillaan vuorten laitumilla. Aiemmin hänellä oli aasikin matkassa, nyt polku on paikoitellen niin huonossa kunnossa, ettei aasi sitä voi kulkea. Ripein askelin hän jatkaa lampaiden perässä, käsi heilahtaa. – Elate! Tulkaahan käymään!

Ohitamme korkealta Eligias-rotkon alku-uoman. Tämä Potamoksen laakson vaikeakulkuinen jatko laskeutuu aina Libyan meren rantaan asti, lähelle Agios Pavlosin pikku kirkkoa. Tässä se näyttää vielä suopealta, muutaman mutkan takana odottavat hankalakulkuiset kivikot, äkkijyrkät laskeutumisköysineen.

Tapaamme Manoliksen uudelleen mitatonsa patiolta kun laskeudumme viimeiset jyrkät polkuserpentiinit Potamoksen laakson pohjalle. – Tsikoudia! huutaa Manolis. Poikkeamme lasilliselle kiviseen taloonsa. Seinustalla on valmistumassa paimensauva Kreetan endeemisestä ambelitsa-puusta, suuri sellainen kasvaa tuossa majan ulkopuolella, samainen puu, josta olen jo vuosia sitten lukenut vaellusoppaasta. Manolis viittaa kädellään – koko rinne on näitä pienempiä täynnään.
Matkamme jatkuu, näemme vuorenrinteessä kuutisenkymmentä vuotta sitten haveroineen lentokoneen jäännökset. Potamoksen laakson lammaspaimenet ovat hyödyntäneet sen metallia majoissaan, yhden osan löydämme ruovikosta, toinen palanen toimii Manoliksen kaivonkantena.

 

 

Potamoksen laakson pohjoispäässä siirrymme kulkemaan idästä tulevaa E-4 –reittiä länteen, olemme taas entisestään tutulla polulla. Nousemme Melindao-vuoren rinnettä ja äkkiä avautuu näkymä takaisin Zaranokefalalle ja samaan aikaan alas Samaria-rotkon uumeniin, poimuisiin metsäisiin rinteisiin. Pohjoisessa häämöttää Hanian ympäristö iltausvassa, molemmat läntisen Kreetan niemet voi arvata. Näköala on mykistävä. Näinä hetkinä mielessä on kiitollisuus tästä mahdollisuudesta kulkea täällä, saada nähdä tämä mahtavan luonnon kauneus ja jylhyys.

Illan pimetessä istuimme samaan ruokapöytään neljän muun Kallergimajalle asettuneen kulkijan kanssa. Yllätykseksi perheen pojan kummi asuu myös Mesinmäellä ja olen asioinut monesti yhden ryhmäläisen kirjakaupassa Kalivesissa. Maailma on pieni, Kreetan vuorillakin.
Sitten olikin aika palata kotiin matkalaukkuja pakkaamaan. Lähden suvi-Suomeen, kesähäihin ja rakkaita tapaamaan. Mesinmäki hiljenee hetkeksi, hyvää keskikesää kaikille lukijoille!   
Lisää kuvia ja infoa Valkoisista Vuorista, katso täältä!