Yhtäkkiä kanalan piha on tyhjä. Kevyt kesäsadekuuro kulkee Kastelakian ylitse.

Kanat vaikuttavat kaihtavan kastumista, piha hiljenee. Näitä yllättäviä kesäsateita on saatu nyt elokuussa, yleensä ne alkavat vasta syyskuun puolella. Ystäväni poikkesi eilen ja kertoi kastuneensa moottoripyörällään Atsipopulossa läpikotaisin reilu viikko sitten, samaan aikaan rannoilla paistoi aurinko. Nämä sateet ovatkin hyvin paikallisia kuuroja, naapurikylän raitti voi pysyä kuivana kun oma puutarhani saa kunnon kastelun.

Keskipäivällä kukkoa ei enää näy. Ehkä se vetäytyy orrelle, kun kanaset on saatu hereille; ne kulkevat pihaa, nyppivät syötävää, kaakattavat. Joku niistä on käynyt sitruunapuun katveeseen hautomaan, joku toinen, huolimaton kana on muninut keskelle pihaa.

Kanatarhan ympärillä on kunnon aita. Se ei kuitenkaan estä näitä vapaanakulkevia kanoja poikkeamasta aidan ulkopuolelle omille kävelyilleen. Aina ne löytävät myös takaisin tarhaansa, harvoin ne lähtevät läheiselle tielle tallustamaan. Olemme pystyttäneet aidan oman pihamme ympärille Milo-koiran vuoksi, nyt sillä on iso piha kuljeskella. Etupihalla on vartioitavaa, ohikulkijoiden kommentointia ja autojen tarkkailua, takapihalta löytyy varjoa sitruuna- ja oliivipuun alta, siellä on myös parhaat paikat vahtia kanojen kulkemisia.

Yhteenottoja naapurusten kesken sattuu tuontuostakin. Milo-koira on vaikuttanut maltillisen kiinnostuneelta kanatarhan asukeista. Se ei suinkaan ole lintukoira, silti nämä naapurit vetivät aluksi puoleensa. Ennen pihamme aitaamista kanoja kuljeksi takapihalla, ne tekivät pesiä puiden alle. Jokunen onnistui pelästyttämään Milon oikein kunnolla: ruohikon suojissa muniaan hautova kana on ärhäkkä otus, se ei siedä uteliasta koirankuonoa tutkimassa pesäänsä – Milo-koira sai pari kertaa kyytiä ja kiljuvan kanan peräänsä. Näiden tapaamisten jälkeen koira pysytteli kaukana puiden alle tehdyistä kananpesistä.

Pihaa ympäröivä aita, joka pitää koiran kotipihalla ei estä kanoja lennähtämästä aidan yli. Jostakin syystä aidan yli lento ja heinikkoon muniminen houkuttaa niitä. Keräilemme edelleen munia pitkin pihaa harva se päivä.

Kanatarhan tiimoilta sattuu ja tapahtuu. – Siirsimme saunarakennuksen Mesinmäeltä Kastelakiaan ja jätimme sen asentamatta, käyttämättä odottamaan syksyä. Saunan lattian tuuletusluukun jätimme auki rakennusta kesähelteiltä viilentämään. Se luukku on sittemmin saanut nimekseen ”kanaluukku”. Talon isäntä kun aloitti asennustyöt ja avasi saunan oven, hän näki hämmästyksekseen lattialla kaksi rikkoontunutta kananmunaa. Hän nosti katseensa ylös – saunan ylälauteella hautoi suuri musta kana kahtatoista munaansa. Nyt kanaluukku jätetään visusti kiinni kun on saunottu. Kerran saunan ovi jäi raolleen, jo seuraavana päivänä lauteilta löytyi kaksi uutta munaa. Saunarakennuksen vieressä olevan varastorakennuksen ovi puolestaan jätettiin eilen auki, kun sieltä haettiin työkaluja – aamupäivän aikana sinne ehti jo ilmestyä tuore muna. Joistakin munista kanat hautovat jopa pieniä tipuja, ne kulkevat piipittäen emokanan perässä.

Näistä yllättävistä lähitapaamisista kanojen kanssa ei ymmärrettävästi ole kuvia, kuvien ottamiseen ei niissä hetkissä ole ollut aikaa. Jälkeenpäin meitä naurattaa nuo kanaseikkailut, koiran ymmyrkäiset silmät sen nähdessä kanan talomme sisällä, omat kanajahtimme yrittäessämme luovia kaakattavaa lintua ulos talosta. Kanat liikuskelevat tuossa aidan takana, kurkistelevat pihalle, eivät ole moksiskaan koirasta. Joku niistä käy toistuvasti tarkastamassa, ettei varastorakennuksen ovi sittenkin olisi kananmentävän aukon verran raollaan.

Kukko tulee muutaman kanan kulkueen saattelemana esiin illansuussa. Sillä oli aiemmin muhkea pyrstö, nyt siitä on rippeet jäljellä. Kun kysyin kanojen emännältä kiria-Kulalta, mitä kukolle on tapahtunut, hän naurahti: ”kotes!” – kanat! Mutta pyrstö on jo ainakin kahteen kertaan kasvanut takaisin vain kadotakseen taas ilmeisesti kanojen nokkimana. Taitavat tapella keskenäänkin nuo kanatarhan asukkaat, mutta joukollako ne käyvät kukon pyrstön kimppuun!

Illalla tarha hiljenee auringon laskiessa. Kanat vetäytyvät taloon, sieltä ei kuulu ääntäkään. Milo-koira istuu pihalla ja katselee rannalle päin. Aamukävelyllä siellä näimme ensimmäiset hietamerinarsissit, aallot olivat tänään liian korkeat, aamu-uinti sai jäädä. Nyt alapuolellamme syttyvät kaupungin valot, meri tummuu yön väriseksi.

Anna Meurling

Loppiaisenvietto on Kreikassa paljon juhlavampi kuin muistojeni suomalaiset loppiaiset, varsinkin ne lapsuudenajan nuutipukkeilut. Täällä kansa pukeutuu parhaimpiinsa kirkonmenoihin ja seuraamaan tuota ristin mereenheiton perinteistä pyhää toimitusta, jolloin papit myös siunaavat vedet. Päivä on ilman muuta yleinen juhlapäivä johon osallistutaan, vaikka kaatosateessa. Näitä sadekuvia katselin illan uutislähetyksestä eri puolilta Kreikkaa.
Seurakuntien papit kulkevat myös siunaamassa koteja alkavalle vuodelle. Meille pappi tuli kerran edellisessä kylässämme, missä asuimme vanhassa kyläsydämessä. Avasin oven koputukseen ja kylämme pappi lehahti vauhdilla sisään kylänvanhin kantapäillään. Tuolloin en vielä puhunut kreikkaa niin, että olisin ehtinyt tapahtumien vauhdissa mukana. Papin käsissä oli astia vettä ja kimppu basilikanoksia. Hän upotti basilikakimpun veteen ja pirskotti vedet keittiöni seinille. Ennen kuin ehdin koota sanottavani, hän jo pyörähti ovesta kylänvanhin kannoillaan jättäen hölmistyneen emännän katselemaan vettä valuvia seiniä. Kun kerroin tapahtuneesta pitkään Kreetalla asuneelle ystävälleni, hän kysyi paljonko maksoin kävijöille. Tuolloin en tiennyt, mistä oli ollut kyse, saati, että olisin tiennyt toimituksesta kuuluvan maksaa. Pappi ei tullut enää seuraavana vuonna, mutta olemme tervehtimisväleissä.
Nyt Mesinmäellä talomme on sen verran syrjässä, ettei sinne asti tule tämän kylän pappi, ei joululauluja talosta taloon laulavat lapset, eikä yksikään kauppa-auto. Kaikkia näitä perikreetalaisia kyläelämyksiä lähdemme kuulemaan ja kokemaan kyläkeskustaan, vajaan kahdensadan metrin päähän. Parina vuonna olemme osallistuneet vesien siunaus- ja ristinheittoseremoniaan Rethimnonin Venetsialaisessa satamassa. Molempina vuosina olemme juuri tuolloin nähneet kuningaskalastajan lentävän sataman liepeillä. Muutoin näitä koreita lintuja näkee satunnaisesti talvijokien lähistöllä ja hyvällä onnella Kournasjärvellä.
Päivittäisen valon määrä on alkanut lisääntyä, pilvisyydestä ja myrskyistä huolimatta sen jo huomaa sekä aikaisempana aamuna kuin pidempinä iltoina. Tästä on nyt puhe, kun Pohjolasta tulleet ihmiset täällä tapaavat toisiaan. Olemme kotimaissamme tottuneet talven pitkään pimeään, tarkkailemaan kevättä kohti kääntymistä, huomaamaan pienetkin muutokset kohti valoa. 

Talon seinää koristaa suuri nuoruusvuosien kuva Mikis Theodorakiksesta. Isäntä on istuttanut mäelleen vanhojen tammien ja täyskasvuisten mansikkapuiden lomaan lukuisia uusia mansikkapuita. Tästä on suunniteltu jotakin pitkällä tähtäimellä, kotiseutu- ja sukurakkaudella.
Olo on hiukan hämmentynyt, kun jatkamme matkaa kohti Eratoa ja emäntien ruokapajaa. Tämä pysyväisnäyttely hakee vielä paikkaansa. Se on outo yhdistelmä yhden miehen intiimiä elämänpiiriä ja Amarinlaakson rinteille ulottuvaa avoimmuutta. Ehkä myös rohkea kulttuuriteko. Portilla taulu toivottaa tervetulleeksi, omalle piknikille ”syömään, juomaan, rentoutumaan esteettisen metsän siimeksessä. Lähtiessä salvatkaa portit, lampailta ei saa päästää sisään!”