Yhtäkkiä kanalan piha on tyhjä. Kevyt kesäsadekuuro kulkee Kastelakian ylitse.

Kanat vaikuttavat kaihtavan kastumista, piha hiljenee. Näitä yllättäviä kesäsateita on saatu nyt elokuussa, yleensä ne alkavat vasta syyskuun puolella. Ystäväni poikkesi eilen ja kertoi kastuneensa moottoripyörällään Atsipopulossa läpikotaisin reilu viikko sitten, samaan aikaan rannoilla paistoi aurinko. Nämä sateet ovatkin hyvin paikallisia kuuroja, naapurikylän raitti voi pysyä kuivana kun oma puutarhani saa kunnon kastelun.

Keskipäivällä kukkoa ei enää näy. Ehkä se vetäytyy orrelle, kun kanaset on saatu hereille; ne kulkevat pihaa, nyppivät syötävää, kaakattavat. Joku niistä on käynyt sitruunapuun katveeseen hautomaan, joku toinen, huolimaton kana on muninut keskelle pihaa.

Kanatarhan ympärillä on kunnon aita. Se ei kuitenkaan estä näitä vapaanakulkevia kanoja poikkeamasta aidan ulkopuolelle omille kävelyilleen. Aina ne löytävät myös takaisin tarhaansa, harvoin ne lähtevät läheiselle tielle tallustamaan. Olemme pystyttäneet aidan oman pihamme ympärille Milo-koiran vuoksi, nyt sillä on iso piha kuljeskella. Etupihalla on vartioitavaa, ohikulkijoiden kommentointia ja autojen tarkkailua, takapihalta löytyy varjoa sitruuna- ja oliivipuun alta, siellä on myös parhaat paikat vahtia kanojen kulkemisia.

Yhteenottoja naapurusten kesken sattuu tuontuostakin. Milo-koira on vaikuttanut maltillisen kiinnostuneelta kanatarhan asukeista. Se ei suinkaan ole lintukoira, silti nämä naapurit vetivät aluksi puoleensa. Ennen pihamme aitaamista kanoja kuljeksi takapihalla, ne tekivät pesiä puiden alle. Jokunen onnistui pelästyttämään Milon oikein kunnolla: ruohikon suojissa muniaan hautova kana on ärhäkkä otus, se ei siedä uteliasta koirankuonoa tutkimassa pesäänsä – Milo-koira sai pari kertaa kyytiä ja kiljuvan kanan peräänsä. Näiden tapaamisten jälkeen koira pysytteli kaukana puiden alle tehdyistä kananpesistä.

Pihaa ympäröivä aita, joka pitää koiran kotipihalla ei estä kanoja lennähtämästä aidan yli. Jostakin syystä aidan yli lento ja heinikkoon muniminen houkuttaa niitä. Keräilemme edelleen munia pitkin pihaa harva se päivä.

Kanatarhan tiimoilta sattuu ja tapahtuu. – Siirsimme saunarakennuksen Mesinmäeltä Kastelakiaan ja jätimme sen asentamatta, käyttämättä odottamaan syksyä. Saunan lattian tuuletusluukun jätimme auki rakennusta kesähelteiltä viilentämään. Se luukku on sittemmin saanut nimekseen ”kanaluukku”. Talon isäntä kun aloitti asennustyöt ja avasi saunan oven, hän näki hämmästyksekseen lattialla kaksi rikkoontunutta kananmunaa. Hän nosti katseensa ylös – saunan ylälauteella hautoi suuri musta kana kahtatoista munaansa. Nyt kanaluukku jätetään visusti kiinni kun on saunottu. Kerran saunan ovi jäi raolleen, jo seuraavana päivänä lauteilta löytyi kaksi uutta munaa. Saunarakennuksen vieressä olevan varastorakennuksen ovi puolestaan jätettiin eilen auki, kun sieltä haettiin työkaluja – aamupäivän aikana sinne ehti jo ilmestyä tuore muna. Joistakin munista kanat hautovat jopa pieniä tipuja, ne kulkevat piipittäen emokanan perässä.

Näistä yllättävistä lähitapaamisista kanojen kanssa ei ymmärrettävästi ole kuvia, kuvien ottamiseen ei niissä hetkissä ole ollut aikaa. Jälkeenpäin meitä naurattaa nuo kanaseikkailut, koiran ymmyrkäiset silmät sen nähdessä kanan talomme sisällä, omat kanajahtimme yrittäessämme luovia kaakattavaa lintua ulos talosta. Kanat liikuskelevat tuossa aidan takana, kurkistelevat pihalle, eivät ole moksiskaan koirasta. Joku niistä käy toistuvasti tarkastamassa, ettei varastorakennuksen ovi sittenkin olisi kananmentävän aukon verran raollaan.

Kukko tulee muutaman kanan kulkueen saattelemana esiin illansuussa. Sillä oli aiemmin muhkea pyrstö, nyt siitä on rippeet jäljellä. Kun kysyin kanojen emännältä kiria-Kulalta, mitä kukolle on tapahtunut, hän naurahti: ”kotes!” – kanat! Mutta pyrstö on jo ainakin kahteen kertaan kasvanut takaisin vain kadotakseen taas ilmeisesti kanojen nokkimana. Taitavat tapella keskenäänkin nuo kanatarhan asukkaat, mutta joukollako ne käyvät kukon pyrstön kimppuun!

Illalla tarha hiljenee auringon laskiessa. Kanat vetäytyvät taloon, sieltä ei kuulu ääntäkään. Milo-koira istuu pihalla ja katselee rannalle päin. Aamukävelyllä siellä näimme ensimmäiset hietamerinarsissit, aallot olivat tänään liian korkeat, aamu-uinti sai jäädä. Nyt alapuolellamme syttyvät kaupungin valot, meri tummuu yön väriseksi.

Anna Meurling

Haimme juhannuksen aikoihin perheen suomalaisen kakkosauton Ruotsista talviteloiltaan. Ajoimme sen Euroopan läpi ilman sen tarkempia suunnitelmia pysähtyen ihailemaan Tanskan salmien auringonlaskua, tapaamaan ystäviä Berliinin liepeillä, kuuntelemaan kesämusiikkia Prahan öissä, nauttien aito-italialaisesta pizzasta, purjehtien Adrianmeren ja Egeanmeren yli Kreetalle. Täällä Kreeta.infon blogisivustolla on kirjoitettu pariinkin otteeseen leppoisista, hyvinsuunnitelluista ajomatkoista Euroopan halki. Oma matkani poikkesi näistä erityisesti sikäli, ettei autossa matkannut mukana yhtäkään koiraa eikä auton perässä kulkenut peräkärryä, mikä kaikki varmasti vaatii huomattavasti enemmän etukäteismietintää. Euroopan kesäkuun loppu on autoilijalle suopea: majoitusta löytyy kaikkialta helposti, teillä ei ole ruuhkia.

Heinäkuun alun suuri seikkailu sitten vei minut taas poluille. Tällä kertaa mukanani oli pieni pioneeriporukka, nyt patikoimassa Valkoisten vuorten sylissä neljän päivän ajan, kokemassa vuoriston maagiset yöt. Tällaisesta ryhmän kanssa toteutettavasta vuoristoreissusta on ollut puhetta ja kysettä useaan otteeseen: rauhaisasta vaeltelusta vuoriston keskellä, kiireettömästä oleilusta siellä korkealla, öistä kirkkaan tähtitaivaan alla, yövalossa Linnunradan loisteessa, hiljaisuudessa. Kahdestaan olemme puolisoni kanssa patikoineet ja yöpyneet Valkoisilla vuorilla toistakymmentä vuotta, koskaan ei mukanamme ole ollut muita kuin Milo-koira. Nyt olimme lupautuneet kokeilemaan tällaista yöpymismatkaa, tutkimaan voisiko tällaista reissua tarjota useammallekin. 
Vuorivaellukselle lähteminen edellyttää tarkkoja suunnitelmia. Kaikki pitää kantaa mukana: ruoka, majoituskamppeet, leirintätavarat, vaatteet, keittimet ja se suurin taakka – juomavesi. Kaikki kannettava on minimoitava, punnittava, valittava se kevyempi vaihtoehto. Helpotimme vesihuoltoa viemällä opaskollegani kanssa vesivarastoja ennakkoon vuoristoreitin varrelle, yhteensä liki neljäkymmentä litraa pullotettua vettä piilopaikkoihin, kivikkojen katveeseen, rinteen koloihin.

Vaikka puristimme varusteet mahdollisimman vähiin, oli jokaisen lähtijän rinkalla painoa reilusti yli viisitoista kiloa, omani painoi kahdeksantoista.

Yövyimme ensin Samaria-rotkon yläpuolella reilussa 1600 metrissä sijaitsevalla Kallergi-majalla. Sinne on nousua nelisensataa metriä Samarian sisäänkäynnistä, kuljimme pitkin kinttupolkua ja hiekkatietä, seuranamme muutama vuohi. Tämä Kallergi-maja, Valkoisten vuorten reunamilla sijaitseva navettaa muistuttava rakennus, valmistui sotilasjuntan aikoihin sotilaiden koulutustarkoituksiin. Sittemmin se juntan kaatumisen jälkeen sai toimia milloin paimenten majapaikkana, milloin lampaiden suojana. Muutaman kymmenen vuotta se on tarjonnut vaatimatonta majoitusta ja yksinkertaista kotiruokaa vuorille mieliville. Majalle johtaa Omaloksen tasangolta huonokuntoinen hiekkatie. Jos sielläpäin nelivedolla liikutte, kannattaa lähteä ylös nuuskimaan vuorten tuulia.

Aamu valkeni raskaspilvisenä, tuuli oli noussut yöllä ja ravisteli ikkunaluukkuja, lämpöä viitisentoista astetta. Tummat pilvenriekaleet makasivat vuorten yllä, ensimmäiselle päivälle suunniteltu vuorenhuippu Melindao oli kadonnut. Vuorilla kelit vaihtelevat nopeasti ja hyvintehdyt suunnitelmat voidaan olosuhteiden takia joutua muuttamaan. Nyt nousimme vuoriston sisälle tiukkaa rinnettä reilut neljäsataa metriä ylös kivikkopolkua, puuskainen tuuli painoi raskaan rinkan alla kulkijaa kumoon. Nousua hankaloitti myös melkoinen sumu, oikeammin sanoen nousimme siis suoraan pilven sisään. Matkanteko epäilytti, tuulen tempominen tuntui hetkittäin vaaralliselta kapealla selänteellä. Olisiko parempi palata tyynelle tasangolle odottamaan tuulen lauhtumista. Reitin tuntevat oppaat kuitenkin päättivät lopulta jatkaa matkaa. Ja löytyihän niitä tyyniä suvantoja, sadepilvet kiersivät kaukaa, Potamoksen laaksossa aurinko tuli jo esiin, lämpötila nousi pariinkymmeneen.

Tapasimme matkalla kaksi paikallista emäntää malotiiran eli vuoristoteen keräilyreissulla. Molemmilla oli jalassaan asianmukaiset vaelluskengät, epäilen kuitenkin, ettei heidän kasseissaan ollut energiapatukoita, kuin ei päivämatkalle mitoitettua vesimäärääkään. Sen sijaan heillä oli kantamuksena kokemus näistä vuorista, niiden kaikista ilmeistä koko elämänsä ajalta.

Rakensimme leirin Katsivelin paimenmajojen pihalle. Siellä on alettu muutama vuosi sitten rakentaa kirkkoa, valmiina ovat seinät ja apsis, se kaikkein pyhin osa, joka aina osoittaa itään, auringonnousun suuntaan. Kattoa ei ole, ei ovea. Pystytimme teltan kirkon maalattialle. Seinät suojelivat ruoanvalmistustulia pahimmilta tuulenpuuskilta, teltta toimi myös varastona ja tavarasuojana päiväpatikoilla. Ei niin, että täällä vuorten sydämessä tarvitsisi pelätä jonkun vievän retkikamppeita – ahmattivuohet sen sijaan saattavat pistellä poskeensa yhden jos toisenkin sukan tai eväspaketin.

Olisiko joku paikallinen paimen paheksunut telttaa kirkonpuolikkaassa? Tuskin. Vuorten tuimissa tuulissa suoja on otettava vastaan, kun sellainen tarjoutuu. Yöpymispaikkamme Katsivelin polkujen solmukohdassa sijaitsee lähes 2000 metrin korkeudessa. Ympärillämme kohosivat satoja metrejä korkeammat huiput, illan valot leikkivät niiden kartiomaisilla rinteillä. Yö pimeni ja tähdet syttyivät, ensimmäisenä etelätaivaan iltatähti. Linnunrata halkoi tumman taivaan, sen mutkat ja sakarat erottuivat selkeästi, galaksit, lukemattomat. Otava makasi lappeellaan länsitaivaalla, sen tähdet näyttivät luonnottoman suurilta. Ensimmäisinä öinä kuukin oli piilossa, taivas sai hehkua valoaan. Hiljalleen yli taivaankannen kulki yksittäinen satelliitti. Nämä yöt jäävät mieleen, hiljaisuus, lammaskellon satunnainen helähdys, avaruuden suunnattomuus, valtaisat vuorten varjot. Muistelin Tero Tähtisen kirjoitusta kävelemisestä kirjasta ’Aurinko laskee Aleksandriassa’: ”Vuorten keskellä löydän oman kokoni, niiden mittakaavassa ymmärrän oman pienuuteni suuruuden…” – kokemuksen henkilökohtaisuus ja sen merkitys kaiken mittaamattoman edessä.

Aamulla taivas oli korkea ja sininen. Yöllä lämpötila oli laskenut alle kymmenen asteen, makuupussista ei ollut kiirettä ylös ennen auringon säteiden ehtimistä laakson pohjalle. Tänään oli edessä seikkailujen päivä, lähdimme uusille tuntemattomille poluille tutkimaan läheisiä vuortenhuippuja. Kun alunperin suunnittelimme tätä vuoristovaellusta, jätimme tietoisesti auki tämän päivän ohjelman, tutkimme karttoja, mittailimme matkoja. Lopulta lähdimme päiväpakkauksen kanssa Katsivelin laakson reunavuorelle, Svurichtin huipulle, joka nousee reiluun 2300 metriin. Tuulenpuuskat pyörivät edelleen ympärillämme, jyrkillä rinteillä oli ajoittain turvauduttava melkein nelinkontin etenemiseen. Lämpötila pysytteli kahdenkymmenen paremmalla puolella.

Tämän vuoren takaa aukeavat Valkoisten vuorten autioimmat alueet, Pavlia Halaraksi kutsuttu, pahaksi maaksi nimetty vuoriston sydän, siellä maanpintaan on avautunut mustia aukkoja, pohjattomia pettäväreunaisia onkaloita, jotka on osattava väistää. Jätämme seuraavan vuoren Grias Sorosin rinteet kapuamatta, reilun 2300 metrin huipun saavuttamatta, sinne päästäksemme olisi ylitettävä noiden aukkojen täplittämät vuortensatulat. Tälle vuorelle palaamme seuraavalla kerralla toista kautta, onkalot kiertävää reittiä seuraten. Palaamme takaisin Katsiveliin huikeat vuoristomaisemat silmissämme. Aurinko alkaa laskea, yhdessä on hyvä istuskella, kerrata päivän kokemuksia. Ilta on tuuleton. Levitän makuupussini kivistä rakentamaani suojaan. Yö on äänetön.

Aamuaurinko valaisee vuorten huiput. Laaksossa on pitkään vielä viileää. Kerään mukaani malotiiraa, vuoristoteetä, joka kasvaa täällä korkealla. Tänään kiipeämme Pachneksen huipulle, Valkoisten vuorten korkeimmalle. Lähdemme kahta reittiä, puolet meistä taivaltaa äkkijyrkän nousun vuoren takarinteiltä polkua, joka tuskin näkyy maastossa. Osa valitsee sen kevyemmän hyvin merkityn, jota useimmat huipun valloittajat päiväpatikalla olevat käyttävät.



Huipun tuntumassa pidetyn lounastauon jälkeen kuljemme alas Russieksen solaan, Kreetan korkeimpaan vuoristosolaan. Teemme viimeisen leirin tänne kivireunusten suojiin. Vaeltajien pussimuonat alkavat jo maistua hiukan samoilta, nämä pakastekuivatut ruoat ovat kuitenkin varmin tapa huolehtia energiatarpeesta. Kaipaamme jo tuoreita vihanneksia, hedelmiä, puhumme pakastekuivatusta oluesta, maistuisi jo kulkijalle!

Viimeinen vuoristopäivä vie alaspäin. Lämpötila nousee ja kosteus lisääntyy mitä lähemmäs asuttuja seutuja tulemme. Laskeudumme Anopolin tasangolle pitkin ikiaikaisia polkuja, niiden kivetys on paikoitellen hyvin näkyvissä. Valkoisilla vuorilla on liikuttu kautta aikojen, paimenten polut ovat johtaneet lammas- ja vuohilaumat kesälaitumille, majoille, joissa paimenet ovat valmistaneet juustojaan ja jogurttejaan. Kreetan korkeimman vuoren Psiloritiksen, Ida-vuoriston polut ovat olleet tunnettuja jo satoja vuosia sitten. Siellä vaelsivat varhaisimmat matkailijat, jotka saapuivat Kreetaa tutkimaan, niistä poluista ja huipuista on kirjoitettu vanhoissa matkakertomuksissa, niistä on piirretty kuvia. Valkoisten vuorten poluilla ei paimenten ohella ole kulkijoita ollut kuin viimeisen sadan vuoden aikana. Nyttemmin täällä tapaa harvakseltaan päiväpatikoitsijoita, yöpyjiä varsin harvoin.


Perillä Anopolin kylässä meidät otetaan iloisesti vastaan. Sfakiassa ei vuorten vaeltajia ihmetellä, täällä näitä kulkijoita ovat kaikki. Majatalon kuistilla maistuvat ne ensimmäiset kylmät oluet. Olo on hiukan pökerryttävä. Tulemme hiljaisuudesta, olemme olleet kaukana. Erityisen kiitoksen suomme itsellemme me vesihuollosta vastanneet: ilman polunvarteen sijoitettuja vesivarantoja olisi matka ollut huimasti hankalampaa, jokaisen olisi ollut kannettava 12 litraa vettä muun pakkauksen lisäksi. Nyt määrä puolittui lähtölaskennassa. Näillä pitkillä patikkareissuille vesihuollon on toimittava.
Ja kuinka ruoka maistuikaan kaiken pakastekuivatun jälkeen! Istuimme pitkälle iltaan, kertasimme kokemaamme, otimme opiksi seuraavaa kertaa varten. Tänne voisi kutsua enemmänkin väkeä kokemaan vuorten lumo!

Viimeisenä päivänä kuljemme vielä alas merenrantaan. Anopolin tasangolta alkaa zikzak-polku pitkin vuorenrinnettä pieneen pittoreskiin Loutron rantakylään. Nyt on jo reilusti lämmintä, hiki valuu silmiin, lämpötila nousee yli 30 asteen. Toteamme tämänaikaisten kesävallusten sijoittuvan parhaiten vuorten viileisiin tuuliin ja alhaisempiin lämpötiloihin. Loutrossa on paljon väkeä, monet kreikkalaiset ovat tulleet viettämään viikonloppua uimarannalle ja rantatavernoihin. Me nousemme taksiveneeseen, se kiitää aaltojen läpi Hora Sfakioniin. Merituulet puhaltavat taas viilentävästi.   

Kotona Kastellakiassa odottavat nyt puutarhatyöt. Minttupensas on ryöstäytynyt kasvualustaltaan ja rehottaa. Laventelipensas samoin, se kasvaa jo ulos pihasta. Istun illassa ja katselen rannan valojen syttymistä, naapurista kuuluu musiikkia ja hiljaista rupattelua. Pihani jasmiinipensas tuoksuu.    

Mutta Mesinmäen isännän lujuudella ja lempeydellä rakentama sauna kesti muuton narahtamattakaan. Vain ystävien saunaa käyttöön vihittäessä lahjoittama kunniadiplomi hiukan heilahti saunan seinällä, muutoin metalliraamin varaan kuljetusta varten nostettu sauna matkasi ilman kolhuja. Kuormaa katsellessaan tuskin kukaan kreetalainen arvasi kyydissä olleen suomalaisen saunan.

Sauna on ollut meillä seitsemän vuotta. Mesinmäen isäntä otti käyttöönsä kaiken ranennustaitonsa, opiskeli suomalaisen saunanrakennuksen internetistä ja rakensi elämäni parhaan saunan. Harvian puulämmitteinen kiuas kuljetettiin Kreetalle kotimaisesta rautakaupasta. Kivetkin tuotettiin Suomesta, Kreetan kalkkikivipitoiset kivet rapautuisivat turhan nopeasti. Saunan pesässä palavat oliivipölkyt, yksi reilu pesällinen riittää antamaan kunnon löylyt, pehmeät, kotoisat.

Sauna on herättänyt kaikenlaista kummastusta Mesinmäellä. – Kuinka kuumaan saunaan kesähelteillä? Mutta kun ilta ulkona on liki 30-asteinen ja saunassa yli 70, tuntuu ilma viileältä saunasta tullessa. Hiki jää saunaan. Iäkkäämpi puukauppiaamme ei uskaltautunut edes saunaa katsomaan, mikä lie outo paikka. – Toisella kertaa, toisella kertaa hän sanoi ja ajoi nopeasti pihalta. Vuokraemännällemme Kiria-Annalle saunan arvo suomalaisessa elämässä alkoi valjeta pikkuhiljaa, kun kerroin kylpemisen kokemuksesta ja merkityksestä suomalaiselle, mutta ennen kaikkea, kun kerroin saunassa ennen vanhaan synnytetyn ja pestyn vainajat. Hän katsoi tosin silmin kummallista rakennustamme.

Monenmaalaisten ystäviemme keskuudessa sauna on jakanut saunojia ja ei-saunojia. Joukosta löytyy eurooppalaisia, joille sauna on edelleen kummastus kuin kreikkalaisia, jotka nauttivat pitkän ja hartaasti leppeistä löylyistä. Nyt sauna seisoo uuden kodin pihalla. Uusi vuokraemäntämme kiria-Kula puistelee päätään ja hymyilee epävarmasti. Aion istua kahvikupin ääreen kanssaan kertomaan suomalaiseta saunasta.

Nyt on kevään työt tehty. Maaliskuussa alkanut patikointiviikkojen tiivis rupeama piti minut pitkään poissa uudesta kodista, kävin Kastellakiassa vain muutaman kerran kääntymässä. Totutteleminen uuteen ympäristöön alkaa. Nousen aikaisin aamulla katsomaan auringonnousua. Näin keskikesän lähestyessä aurinko nousee suoraan Kreetanmeren aalloista. Pihalle näkyvät myös Psiloritiksen huiput, näinä päivinä ne ovat usvaverhon peitossa, eteläiset ilmavirtaukset tuovat hiekkaa.    

Mesinmäen vanhalle kodille olemme heittäneet hyvästit. Kuljin pihapiirissä ja kuvasin istuttamiani kasveja. Rosmariini, jonka vihdoin kymmenennellä kerralla sain lähtemään kasvuun, on levinnyt valtaisaksi pensaaksi. Poimin mukaan kimpun oksia, ehkä ne juurtuvat Kastellakian pihalleni. Avokadot, jotka idätin siemenistä ovat nyt kolmimetrisiä puita talon seinustalla. Ne eivät mokomat jokavuotisesta kukinnasta huolimatta ole kertaakaan tuottaneet hedelmiä, kauniita ne ovat. Eukalyptuspuu, jonka hankin pienenä oksana ensimmäisenä Kreetan talvenamme, on venynyt liki seitsenmetriseksi huolimatta Janniksen kovalla kädellä tekemistä karsinnoista. Vielä hyvästelen oleanteripensaan, silläkin on mittaa yli kolme metriä. Sen sain taloonmuuttolahjaksi ystävältäni kymmenen vuotta sitten.

Mutta Mesinmäelle jäävät ne uudet juuret. Maapalstallamme, jota kutsumme farmiksi, aloittelevat kasvuaan ne 14 uutta oliivipuuta, kuusi hedelmäpuuta ja parikymmentä viiniköynnöstä. Käymme kastelemassa niitä kerran viikossa. Vanhemmat oliivipuumme näyttävät myös heränneet tänä vuonna oliivien tuotantoon. Niistä varmaan innostuneina uudet kaksi pöytäoliivipuuta ovat jo tehneet ensimmäiset oliivinsa – toisessa kasvaa viisitoista, toisessa viisi pientä oliivia.

Aamu valkenee täällä nyt seitsemän maissa, Mesinmäellä aurinko tosin tulee esiin yläkirkon takaa vasta tuntia myöhemmin. Ilta pimenee hiukan kuuden jälkeen. Päivän pitenemistä ei täällä huomaa samoin kuin Suomen talvessa, siellä kohta vuodenvaihteen jälkeen totesimme usein toisillemme päivänvalon jälleen lisääntyneen.

Suomessa vietettyjen talvikuukausien jälkeen Mesinmäen oloihin oli helppo sujahtaa takaisin. Kylässä elämä on ennallaan. Vähemmällä tuulella kuulen kaikki tutut aamuäänet: Michaliksen kukko aloittaa jo pimeässä huutelunsa, Manoliksen lampaat matkallaan laitumelle ohittavat määkien taloni kohta auringon noustua, Jorgos kävelee kumarassa valtavan oliivipuuoksakuorman alla ja toivottaa hyvänpäivän. Vuokraisäntämme Giannis on juuri leikannut viiniköynnöksensä, aamuisin hän puuhastelee raivaussahansa kanssa pihamme pensaistoa siistien. Sisarusten Elefternan, Eugenian ja Jorgin vuohilaumaan on syntynyt kaksi kiliä, kuten joka vuosi. Ne ovat niin pieniä, ettei niitä helposti edes näe korkean ruohon seassa.

Kevätäänet erottuvat tutummista Mesinmäen äänistä. Mustarastaat laulavat. Aamulla niiden kuoroon liittyy pihani suureen oliivipuuhun pesää rakentava turkinkyyhkypariskunta. Ne huuaavat aamupäivisin ja pitkälle iltapäivään. Illansuussa ne hiljenevät, mutta mustarastaiden huilut soivat vielä hämärissäkin.

Nämä turkinkyyhkyset ovat ensi kertaa pihallani. Asiansaosaavan lintukirjani mukaan niiden ei pitäisi ensinkään asua Kreetalla, niiden osalta saaren lintukartta on vakoinen läikkä. Tuossa ne kuitenkin ovat, musta rengas kaulassa, hyvänä tuntomerkkinä. Milo-koira on niiden pihaanmuutosta useampaakin mieltä. Se tarkkailee niitä uteliaana parvekkeen kaiteenraoista, pihalla se äityy puun alle haukkumaan. Kyyhkyt eivät koirasta piittaa, niiden kujerrus jatkuu haukuista huolimatta.

Luonto houkuttaa etsimään kevään merkkejä. Helmikuu, joka yleensä on kuukausista kylmin, kostein ja sateisin, on jatkunut aurinkoisena ja yllättävän lämpimänä. Yksi asia osuu luontotarkkailijan silmiin päivittäin: vuorten lumet ovat katoamassa, rinteillä on enää nimeksi lunta. Näin vähälumista helmikuuta en muista nähneeni. Tänä talvena ei vuorille ole tainnut kiivetä kukaan sukset repussa mäkeä laskemaan. Parinviikon takainen reilu sadepäivä toi sekä Valkoisille vuorille että Psiloritiksen rinteille puuterin, joka jo seuraavana päivänä oli haihtunut.

Vähistä sateista huolimatta Amarin laakson vesiallas, se menneen Sifis-krokotiilin kotilampi, on lähes ääriään myöten täynnä. Pitkin Prasanon rotkoa valutetaan vesiä, kuin altaassa olisi ylimääräisiä vesivaroja. Monin paikoin alavilla mailla näyttää kuivalta, sisämaan ylätasangoilla on muhevaa lopputalven kosteutta kevätkukkien herätä. Kuitenkin kevätkukinta on lähtenyt hiukan oudosti liikkeelle. Tavallisesti myöhemmin kukkivat ovat jo täydessä kukassa, monia tuttuja näihin aikoihin ilmaantuvia odottelen vielä.

Retkeilimme pari viikkoa sitten itäisellä Kreetalla tapaamassa vanhoja ja uusia ystäviä. Kävimme myös korkkaamassa patikointikauden Pefkin rotkon kierroksella. Odotin näkeväni rotkoissa viihtyviä kevätkaunokaisia, vaan toisin kävi. Saimme kukkien asemesta ihailla upeita näköaloja ja kaunista vanhaa rotkon rinteen polkua.

Mantelipuut ovat tänä talvena ilahduttaneet runsaalla kukinnalla. Varsinkin Amarin laakson polveileville rinteille on maisemaan ilmestynyt valkeita ja vaaleanpunaisia ryöpyten kukkivia pikku puita, niiden olemassaolosta ei ole ennen ollut tietoakaan.
Viime viikkoina olemme ystävällisen puutarhamestarimme avulla saaneet pikku maapalamme viljelykset valmiiksi. Kutsumme tätä maapalaa täkäläisittäin ´horafiksi´ (??????), kääntyisiköhän se suomeksi pelloksi tai kedoksi, viljelyksiksi. Nyt siellä on oliivipuuvanhusten seurana neljätoista pienenpientä oliivipuun taimea, pari jämäkkää appelsiini-, sitruuna- ja mandariinipuuta sekä tusinan verran viiniköynnöksen taimia, nämä viimeisetkin vasta aivan pieniä oksankappaleita.

Kaikki nämä uudet tulokkaamme nyt yrittävät selviytyä kuivuudesta ja kovista tuulista. Varsinkin hedelmäpuut suojataan moninkerroin taiteltujen verkkojen sisään tuulensuojaan. Kastelemme viikoittain hedelmäpuut ja viiniköynnökset, oliivipuiden juuret koulutetaan etsimään vettä maan alta.
Ja hyvä että saamme nyt näitä eläviä taimia juurtumaan Mesinmäen maaperään. Olemme samalla irrottamassa omia juuriamme täältä. Muutamme seuraavien viikkojen kuluessa Kreetan kotimme hiukan lähemmäs Rethimnonin kaupunkia, uudelle korkealle mäelle. Myös sieltä näkyy kaistale Kreetan merta ja Psiloritiksen huiput.

Eikä vain musiikkia ja tanssia. Pitkä pöytä oli katettu notkumaan kreetalaisia perinnemakupaloja: kukuvaijaa, fetapiiraita, juustoa, oliiveja, auringon kypsyttämiä appelsiineja. Unohtamatta paikallista viiniä ja rakiryyppyä.

Ensimmäinen ulkomainen charter-lento saapui suoraan Kööpenhaminasta Haniaan. Mukana saarelle tuli 86 matkalaista. Tunnelma koneessa oli kepeän iloinen, meitä oli monta toisilleen tuttua matkalla talvitauon jälkeen rakkaalle Kreetalle. Varsinaisia lyhemmän ajan matkalaisia ei tainnut mukana olla montaakaan. Useimille meistä Kreeta on toinen koti.

Muutamia meistä tulijoista haastateltiin paikallistelevision iltauutisiin.
 
Talvisesta lentoreitistä Pohjolasta suoraan Kreetalle on puhuttu ja kirjoitettu monta vuotta, on kerätty adresseja asiaan auttamaan, on vedottu eri lentoyhtiöihin. Me talvisinkin matkaavat kuljemme yleensä kolmen koneen taktiikalla, kaksi vaihtoa, joista ensimmäinen aina Ateenassa, seuraava jossakin Keski-Euroopan kaupungissa ja viimeinen lento oman maan usein pääkaupunkiin ja takaisin sitten samalla tavalla. Nyt pääsemme kahdella lennolla. Hiukan hämmästelin väen vähäisyyttä, kone oli täynnä vain kolmanneksen verran. Missä olivat kaikki ne, jotka niin kiihkästi näitä talvikuukauden lentoja ovat kaivanneet? Hinnatkin ovat varsin huokeita näillä varhaisilla viikoilla.
Mutta tämä on Norwegianin päänavaus, tästä on hyvä jatkaa talvilentojen lisäystä. Kööpenhaminan lennot Haniaan jatkuvat ainakin lokakuun lopulle. Ehkä sesonkia jatkossa jatketaan marraskuulle, sesongin pidentäminen molemmista päistä sopisi hyvin Kreetan syys- ja kevätkeleihin.

Hanian lentokenttä on edelleen kunnostuksen kourissa, juuri nyt pahemmin kuin koskaan. Tuloaula on paketoitu puolikkaaksi entisestään, lähtöselvitys ja saapujat tungetaan entistä ahtaampaan tilaan. Toivottavasti seinät saadaan pois ja tila auki ennen suurten matkailijaryhmien saapumista.

Mutta nyt me seurasimme tanssia, kuuntelimme kreetalaisten instrumenttien polveilevaa musiikkia, laulaja meidät toivotti ”tervetulleeksi kuin viimekin vuonna”, ja tanssi jatkui. Nostimme tervetuliaismaljoja, maistoimme kauankaipaamiamme makuja. Kiitimme Hanian lääniä järjestämästään vieraanvaraisesta yllätyksestä. Tunsimme taas tulleemme kotiin.

Cafetino avattiin vain pari kuukautta sitten. Kaiku on kiirinyt: varsinkin kreikanystävät ovat löytäneet kahvilan, niin myös pääkaupunkiseudun kreikkalaiset. Kun ensimmäisen kerran pistäydyin paikalla, tapasin Helsingin Suomi-Kreikka -yhdistyksen puheenjohtajan ystävineen kahvittelemassa ja lounastamassa.

Cafetinon nimi viittaa pieneen kahviin. Alunalkaen ehdokasnimenä oli myös kafedaki, se kreikkalainen diminutiiviversio kahvikupposesta. Paikan perustajat kuitenkin arvelivat nimen lausumisen olevan kimurantimpaa suomalaiseen suuhun kuin cafetino. Ja kahvilassahan tässä istuttiin pienen kreikkalaisen kahvin äärellä, vahvaa ja makoisaa.

Paikan bravuuri on musaka, sitä tarjotaan joka päivä. Lisäksi listalla on päivittäin vaihtuva keitto sekä suolaisia piirakoita. Tiskillä näkyy sulassa sovussa ajankohtaan kuuluen Runebergin torttuja ja makeaa galaktoburekoa, maitokiisselillä täytettyä kreikkalaista jälkiruokapiirasta. Tilaamme kolmisin yhden musaka-annoksen, se tuoksahtaa ihanasti kanelilta, vaikka olisi sitä kanelia voinut olla pöllähdys enemmänkin. Mukaan lautaselle on aseteltu raikas salaatti, sen kastike saa meiltä erityisiä kehuja – itse asiassa kaksi salaattikastiketta, jotka keskenään terästävät vihannesten maut. Saamme vihjeen salaattikastikeiden koostumuksesta: ensimmäisessä mukana on oliiviöljyä, sitruunaa, hunajaa ja ripaus suolaa. Toiseen lorautetaan öljyn lisäksi viinietikkaa ja oreganoa.

Giorgios Tountas on Kreetan Agios Nikolaoksesta kotoisin. Hän muutti suomalaisen vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa Suomeen nelisen vuotta sitten. Cafetino on haave, josta tuli totta. Kreetalla Giorgios on työskennellyt pitkään Eloundan huippuhotelleissa. Tänne hän halusi luoda rauhallisen keitaan ihmisten viihtyä. Tässä hän on onnistunut. Seurueet istuksivat pitkään, viihtyvät. – Kaipaan Kreikkaan, olen tehnyt tämän itselleni, sanoo Giorgios.

Seinillä roikkuu värikkäitä maalauksia. Cafetinossa tullaan esittelemään nykyaiteilijoiden töitä jatkossakin. Katon tuntumaan on ripustettu pysyvät listat, joihin on taulujen ripustaminen on helppoa. Muutoin seinät ovat hillityn harmaat, kreikansiniset ikkunanpuitteet ja siniraaminen menu saa kreikankaipuun läikähtämään.

Kun lopettelemme leppoisaa kahvitteluamme paikalle saapuu asiakas, joka haluaa tilata kokonaisen levyn galaktoburekoa, sitä maitovanukkaalla täytettyä lempeänmakeaa piirasta. Helsinkiläisillä työpaikoilla Uudenmaankadun tienoilla tullaan varmaankin tutustumaan kahvitauon välipalana suussasulaviin kreikkalaisiin makuihin!

Olen Suomen-talveni aikana löytänyt pääkaupunkiseudulta joitakin kreikkalaisia, jopa kreetalaisia makunautintoja tarjoavia tavernoja ja kafenioita, joistakin niistä olen kirjoittanut täällä blogissani. Tämä pieni kafenio Uudenmaankadulla on juuri nyt helsinkiläinen suosikkini.

Kreetankaipuussani olen useaan otteeseen väsännyt suomalaista briam-ruoan korviketta kotimaisista juureksista. Varsin hyvää uunissa hauduttaen syntyy porkkanoista, nauriista, lantuista, palsternakasta ja perunasta. Reilusti oliiviöljyä joukkoon, tomaattiraasteen korvaa chilillä maustettu tomaattimurska. Kun vielä olen raastanut fetajuustoa pinnan kuorrukkeeksi, on suomalainen briam valmis.

Laukut on pakattu, ystäville heitetty hyvästit ja Kreetalle tulokutsut. Puhun Kreetalle kuria-Annan kanssa puhelimessa: Mesinmäen talvi on sujunut yllätyksittä, kylmää on ollut, sateita on saatu, vuorilla on runsaasti lunta, zomba lämmittää talon. Kreetalaiset ystävät ovat lähettäneet kuvia: vuokot ovat nousseet vehreästä maasta, mantelipuut kukkivat, appelsiinisadot ovat kypsyneet. Seuraavan kerran kerron terveisiä Mesinmäen kotikulmilta.

 

Olemme Mesinmäellä samoissa puuhissa. Pieni maapalamme kylän kakkoskirkon kupeessa on odottanut joitakin vuosia päätöstämme – tuleeko siihen viinitarha, talo vai pieni mökki. Ei siis tullut mitään niistä, nyt olemme päättäneet perustaa siihen uuden oliivitarhan. Paikalla on joskus aiemmin kasvanut oliivipuita, ne on hakattu pois jo vuosikymmeniä sitten. Nyt Mesinmäen isäntä kulkee oliivineuvojamme kanssa pitkin poikin tonttia, miehet harppovat ja mittaavat: neljätoista koroneikaa öljysatoa antamaan, vanhojen oliivipuiden viereen alatontille kaksi kalamon-puuta, niitä syötäviä oliiveja tuottavaa.

Olen ollut työmatkoilla heinäkuun alusta lähtien, kuunnellut Kreetan ja Kreikan tapahtumia korkeissa alppikylissä ja Keski-Euroopan patikkapoluilla, eri puolilla Kreetan maisemia. Kesän poliittiset ja taloudelliset tapahtumat ovat mietityttäneet – äänestykset ja vaalit ovat näyttäneet vieneen tunnelmia laidasta toiseen. Alun innostus ja usko parempaan vaikuttaa hiipuvan, nyt voi aistia jopa luovuttamisen ilmapiiriä. Ystävät ja yhteistyökumppanit, jotka toimivat yksityisyrittäjinä, kertovat verouudistuksista. Niitä veivataan suuntaan ja toiseen. Tukea pienten yksityisyrittäjien toimintaan kaivataan kaikkialla. Kreetallakin kun oman työpaikan perustaminen on se lähin tapa löytää työtä.
Kylällä tapaan naapureitani, aina yhtä iloisena toivottamassa tervetulleeksi. Mesinmäki elää hiljaista elämäänsä, kauppa-autot ajavat kylälle kuin ennenkin, ikäihmiset kokoontuvat puhelemaan ostosten lomaan, muutoin kylä hiljenee auringon laskiessa. Uusia lampaita on syntynyt Jorgin ja sisartensa lammaslaumoissa, aasit ovat tallella. Vuokraisäntämme Giannis on toipumassa isosta sydänleikkauksesta, painoa on pudonnut melkoisesti. Näen hänen tekevän kävelylenkkejä illansuussa. Paljon kylässäni on aivan samalla tavalla kuin ennenkin.
Tässä muutama Kreetan pikku kevään kukkija.

 
 
 

 

Pakkaaminen on taas edessä, nyt talvilomalle koti-Suomeen rakkaita tapaamaan. Miltäköhän Kreetani näyttääkään sieltä alkutalven keskeltä katsellen.