Kesän sattumusten saldoa

Elokuun ensimmäisellä viikolla Lissu palasi Suomeen viimeisenä lomapäivänään. Aamuseitsemältä, vaaleanpunaisessa hämyssä kylpevällä Iraklionin kentällä, heitettiin hyvästit, ja Lissu lähti kohti koti-Suomea. Jykä ja Dafni palasivat ehtiäkseen aamu-uinnille Kreetan kotirannalle. Perhe puolitettiin taas kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi. Sitten on tarkoitus viettää syyslomaa Kreetan mökillä, minkä jälkeen Jykäkin suuntaa Volvon keulan lopulta pohjoista kohti.

Aegeanin lento Olympic Airlinesin koneella lähti lähes ajallaan, vain puoli tuntia myöhässä. Ateenassa oli edessä neljän tunnin odottelu ennen 13.15. Helsingin lentoa, edelleen Aegean Airlinesillä. Ystävät, jotka lomailivat kanssamme elokuun ensimmäisen viikon, kyyditsivät Lissun Savoon, joten ei tarvinnut seikkailla enempien jatkoyhteyksien kanssa. Kotiovi narahti puoli kymmeneltä illalla. Ihan paras puoli etelän mökissä ei ole tämä pitkä välimatka.

Saipahan kuitenkin nauttia ihanista säistä aivan koko kesän! Moni ei vaihtaisi Suomen neljää vuodenaikaa etelänmaiden iänikuiseen porotukseen, mutta meikäläisille kesäinen sää sopii kaikkein parhaiten, kuuma ei ahdista. Ja tiedossa on vallan hyvin, että satavuotiaan Suomen kesä ei ollut säiltään mitenkään miellyttävä edes niiden mielestä, joille riittävät kotimaan kesälämpötilat. Omassa pihassakin omenat ovat minikokoisia ja vattusatokin vasta tulollaan, jos ennättää edes kypsyä ennen halloja.

Nyt voi sitten vain muistella mennyttä kesää ja haikailla seuraavaa kertaa, kun saa suorittaa taas kokopäiväisen vaelluksen toiseen suuntaan. Tai jos Jykä taas autoilee, niin siinähän menee koko viikko. Tässä siis kesän sattumusten saldoa.

 

Juhannussauna Libyanmeren rannalla

Kesän hauskoihin muistoihin kuuluu juhannus, joka vietettiin aika suomalaiseen tapaan. Ystäväpariskunta oli jättänyt vuokraisännällemme kesälainaan telttasaunan, kun suuntasivat itse vähän tiheämpään saunoitetulle alueelle lomailemaan. Niinpä sitten kokosimme saunan aattoiltana Mirtoksen uimarannan reunamille, kun ranta oli hiljentynyt kesäkuisen vähäisistä turisteista.

Sauna oli oikein pätevä laitos! Lauteetkin paketti sisälsi, vain kiuaskivet piti kerätä rannalta. Kuten arvasimme, kivet halkesivat paukahdellen, kun sauna lämpesi.  Vaikka ne ovat tottuneet auringon armottomaan porotukseen, eivät kestäneet, kun saivat tuta suomalaisen kiukaan voiman.

Uimme meressä pimeän keskellä, vain myrskylyhty opasti takaisin saunalle. Yläpuolella kaartui kuitenkin niin upea tähtitaivas, että suomalainen talvitaivaskin kalpenee sen rinnalla. Nimenomaan kalpenee, sillä pikkukylän valot antoivat varsin vähän valosaastetta taivaalle, joka alkukesästä oli vailla myöhemmin vallitsevaa helteistä utua. Suomessa taivas tuntuu olevan ”pohjaväriltään” kirkkaampi. Linnunradan sumut erottuivat upeasti. Uidessa vesi tuntui olevan pieniä tähtiä täynnä, kun kuplat nousivat ympärillä pintaa kohden kirkkaina palloina.

Kokkoa emme polttaneet, avotulen teko on rannalla kielletty. Kiuashan ei ole avotuli, ei myöskään pallogrilli, jossa paistoimme makkaraa ja lammasta. Lidlistä saa melkein suomalaistyylistä makkaraa, joka valittiin tarkoituksella juhannusevääksi.

Eikä rannalla saisi yöpyäkään, mutta ei kai sitä lasketa, jos ottaa muutaman tunnin torkut hiekalla? Tulipa sekin sitten koettua! Yöllä ei tullut lainkaan kylmä, ja rantahiekka kävi hyvin patjasta. Dafni-koira otti hienosti vartijan roolin. Se asettui kerälle Lissun vatsaa vasten ja nousi siitä pari kertaa istumaan ja vähän murisemaan etäältä kuuluville äänille. Aamun valjetessa heräsimme ja keräsimme leirimme ennen kuin ensimmäiset matkailijat ehtivät aamu-uinnille.

 

Lampaita kukkapenkissä

Eräänä iltapäivänä, kun olimme nousseet nokosilta, kuulimme ulkoa kummallista kopinaa. Lissu sai tietynlaisen aavistuksen, mistä saattaisi olla kyse. Ja aivan oikein, kukkapenkistä kapsahti seisaalleen ja karkuun kaksi lammasta, vasta kerittyä ja kapoista. Aika herttaisen näköisiä otuksia itse asiassa, mutta mutta… Olivat olleet herkuttelemassa, aivan kuin Lissun omat lemmikkilampaat aikanaan. Niinpä se lampaansorkan kopsutus olikin tuttu ääni.

Kukkapenkissä oli kasvanut mehikasvia, sellaista juorun näköistä. Se oli kelvannut päkäteille viimeistä lehteä myöten, mutta onneksi juuria ja varsia oli jäljellä. Kyllä se kasvi siitä toipuu. Toisin kuin ne liljat, joiden nuput iisalmelaispässit aikanaan söivät jälkiruoaksi.

Lampaat meinasivat jäädä pihapiiriin, takapihalle harupin eli johanneksenleipäpuun varjoon pötköttelemään, mutta Dafni sai luvan ajaa ne liikkeelle. Tottuneesti paimen-bokseri ajoi lampaat pois pihaltamme ja lopetti käskystä, niin kuin on tottunut kissojen ja kulkukoirien kanssa toimimaan. Täytyy kyllä kiitellä koirulin hermoa ja tottelevaisuutta, ei ryhtynyt rosvopaistin esivalmisteluihin.

Kahden päivän kuluttua Dafni alkoi aamusella kuulostella pihalle sen näköisenä, että jotain jännää siellä nyt olisi. Lissu arvasi, että lampaat ovat palanneet rikospaikalle, ja päästi Dafnin ovesta, jotta se antaisi emäntää paremmat lähdöt mokomille syöpöille. Terassille näkyi, miten yksi lammas hyppäsi kukkapenkistä, mutta Dafni pysähtyi epätietoisena lähtemättä sen perään.

Lissu kiirehti hätiin, ja siellä, puutarhaletku kaulan ja jalkojen ympäri kiertyneenä, sätki toinen lammas. Onneksi lampaat ovat sellaisia, että ne rauhoittuvat hyvin äkkiä, kun niihin tarttuu kiinni. Lauhkeasti eläin antoi irrottaa itsensä ja kaverikin odotti lähistöllä, että itsemurhakandidaatti vapautetaan. Sitten kaksikko päkitti taas tiehensä. Naapurin Pelagia-rouva kertoi soittaneensa lampaiden omistajalle, joka kaiketi paimensi kaksikon takaisin laitumille, koska emme enää saaneet vieraita.

 Konsertti ja yllätyspuhelu

 Heinäkuussa pääsimme kuuntelemaan livenä suosikkiyhtyettämme, Stratakiksen veljeksiä. Porukka soittaa perinteistä kreetalaista kansanmusiikkia letkeällä otteella. Erittäin tanssittavaa musiikkia, jos vain oppisi askelet. Erinomaisen sytyttävästä lavaenergiasta voi nauttia kyllä ihan katselemalla ja kuuntelemallakin, ja myös Stratakiksen levyt ovat oikein onnistuneita.

Veljekset orkestereineen vierailivat pienessä tavernassa Monastirakin kylässä vain pari päivää ennen isompaa Agios Nikolaoksen keikkaa, joten tunnelma oli hyvin intiimi. Vuoren varjossa, yllä tähtikirkas taivas. Yleisöäkin oli alle sata henkeä, kun puolilta öin ennätimme paikalle, ja pari tuntia myöhemmin enää parikymmentä.

Saimme tilaisuuden jutellakin Jorgos Stratakiksen kanssa, kun tämä tapansa mukaan kierteli tervehtimässä yleisöä. Ystävämme Yiannis kertoi meidän, suomalaisten, kovasti pitävän heidän musiikistaan. Jorgos Stratakis näytti ilahtuvan, kun kerroimme, että heidän levynsä uusinta lukuun ottamatta löytyvät hyllystämme Suomessa. Mukavan vaatimattomia ovat kaikki pumpun pojat, vailla tähden elkeitä, vaikka keikkoja ovat tehneet Australiaa myöten.

Pari päivää myöhemmin Lissu vietti synttärit. Niitä juhlimme joukolla suomalaisia ja kreetalaisia ystäviä ravintola Katerinassa. Yiannis poistui välillä pöydästä puhelimeen. Lissu yllätettiin täysin, kun Yiannis toi kännykän: ”Siellä on Jorgos Stratakis, joka haluaa onnitella sinua!” Bändi oli parhaillaan harjoittelemassa suurta hyväntekeväisyyskeikkaa Ateenassa, jonne heidät oli ainoana kreetalaisena yhtyeenä kutsuttu maailmantähtien joukkoon. Jorgos toivotti hyvää syntymäpäivää ja että nähdään taas, kun he tulevat Ierapetraan tai lähistölle. Lissu taisi osata sanoa vain kyllä, hienoa ja kiitos, niin ällikällä tämä yllätys löi.

 

Arkunkansi portinpielessä

 Heinäkuussa sattui myös ikävämpi tapaus, kun naapurin mummo kuoli. Olimmekin jo kuulostelleet, että hänen ääntään, johon Kreetan-vuotemme aikana totuimme, ei viime aikoina ollut kuulunut. Mummo oli ilmeisesti dementoitunut ja huonosti liikkuva, ja hänen tyttärensä huolehti hänestä, ajoittain muutkin sukulaiset, ja viikoittain kävi sairaanhoitaja. Tämän kaiken päättelimme kuulemamme perusteella.

Vaikka naapuriin on matkaa viitisenkymmentä metriä ja välissä oliivimetsikkö ja maantie, kuulimme, miten vanhus useita kertoja päivässä huusi tytärtään nimeltä ja samalla ilmeisesti hakkasi kepillään seinää tai jotain, mistä lähti kova pauke. Tytär vastasi: ”Äiti, olen tulossa. Tulen nyt alakertaan.” Joskus taas äitiä piti maanitella jalkeille tai mihin toimenpiteisiin lie, mutta vanhus vastusti kovaäänisesti. Äänekästä oli muunkin hoitohenkilökunnan palaveeraus, silloin kun paikalla oli useampi neuvotteluosapuoli. Näimme mummon vain joskus vilahdukselta puutarhassa, minne hänet vietiin istuskelemaan varjoon.

Heinäkuussa sitten talon portille ilmaantui musta arkunkansi. Se on tapana laittaa merkiksi, kun joku kuolee ja järjestetään ruumiinvalvojaiset. Kadunvarsi täyttyi autoista, kun sukua kertyi paikalle. Naapurien rouvat juoksentelivat mustissa mekoissa ja kantoivat ruokia surutaloon. Me hipsimme vähän noloina rantavarustuksissa ohitse, mutta vanhus oli ajatuksissamme monta päivää. Vaikka emme häntä tunteneet, totuimme kuulemaan hänet, ja sitten hän oli poissa.

 

Maanjäristys ja toisenlaiset kirkonkellot

 Kosilla sattui heinäkuussa vakava maanjäristys. Meillä tuntui niitä tavanomaisia 4 – 5 magnitudin järistyksiä, taikka Richtereinä niistä Kreetalla puhutaan. Luvut taitavat olla melkein samat molemmilla asteikoilla. Kolmosen järistystä ei välttämättä huomaa, eikä nelonenkaan tunnu, jos on vaikka itse liikkeellä.

Satuimme viettämään iltaa ystävien luona heinäkuun 16. päivänä, kun meren pohjan alla, 10 km syvyydessä, järähti. Kreetan ja Afrikan välillä kulkee mannerlaattojen reuna, joka järistelee hiukkasen yhtä mittaa. Olimme Mirtoksessa, josta järistyskeskukseen oli vain kymmenkunta kilometriä.

Talo tärähti tuntuvasti, sillä järistyksen Richterit olivat peräti 5,4. Jälkijäristystä ei tarvinnut kauan odottaa, joten kappasimme kainaloon kännykät ja käsilaukut ja painelimme kadulle. Naapuritkin ilmaantuivat katselemaan ympärilleen, oliko mitään isompaa sattunut.

Tuomiopäivän tunnelmaa lietsoi viereinen kirkko, jonka murtohälytin alkoi ujeltaa ensimmäisestä täräyksestä: varmaan ovet tai ikkunat, joissa hälyttimen anturit sijaitsivat, liikahtivat sen verran, että hälytys laukesi. Mitään vaurioita ei kuitenkaan raportoitu, ja Mirtoksen meneillään olevat tangojuhlat jatkuivat musiikista päätellen edelleen. Niin mekin jatkoimme ateriointia, vaikka aistit valppaina. Jälkijäristyksiä tuli aika monta seuraavan tunnin aikana.

 

Piknikki horafilla

 Miltä kuulostaa piknikki vuorella, oliivitarhassa auringon laskun aikaan? Tartuimme oitis kutsuun, kun iso-Lissu ja Jorgos sen esittivät. Varustauduimme eväin ja kipusimme Jorgoksen ja Liisan oliivitarhalle, mistä on näkymä kohti Ierapetraa. Jorgos kasteli kasvitarhansa, horafin, ja me tarkastimme omat nimikko-oliivipuumme, jotka saimme viime kesänä. Toiseen on tulossa hyvä sato, siitä pitää kinastella, kumman puu se on.

Katoimme eväspöydän ennen pimeän tuloa ja asettelimme aurinkokennovalot puiden oksille. Sitten asetuimme odottamaan ja jutustelemaan. Jykä yllätti kaivamalla esiin pullon kreetalaista kuohuviiniä, ja kippistimme Lissuille, joilla on juhlavuosi kummallakin. Kuohari on muuten oikein kiva, sitä saa tilaamalla Suomen Alkoonkin: Lyrarakisin Zazazu, Kreetalla n. 7 euroa pullo.

Tähdet alkoivat syttyä taivaalle, mutta me olimme katsomassa toisenlaista valo-showta: Ierapetra nousi syvenevästä pimeydestä kuin jalokivirasia. Lämpimässä illassa kymmenen kilometrin päässä olevan kaupungin valot väreilivät ja tanssivat. Muutama kalastaja-alus näkyi erkanevan merelle pieninä valopisteinä. Kaukaisen vuoren seinämällä yksinäinen auto ajeli kiiltomatona tuikkien.

Pöllöt huhuilivat ja sirkat sirittivät. Missä välissä kaskaat olivat vaienneet ja sirkat ottaneet niiden paikan? Sitä hetkeä ei ikinä huomaa, jossain vaiheessa vain havaitsee, että orkesteri on vaihtunut. Lepakoiden kimeä kitinä kuului milloin tuolta, milloin täältä. Valomme houkuttelivat varmaan niille saaliiksi sopivia hyönteisiä.

Jossain vaiheessa pikku-Lissu alkoi tunnustella, mikä sääriä aina silloin tällöin hivelee. Itikoita ei vuorella tuntunut olevan, toisin kuin alhaalla, missä illalla sai jalkansa hyvinkin huolella kuppautettua, jos unohti laittaa hyttyskarkotetta. Täydellisessä umpipilkkopimeässä ei yhtään nähnyt, mikä hyönteinen säärtä hipoili.

Kirjoittaja myöntää itselleen kunniamerkin ja –maininnan, että ei huutanut juurikaan ollenkaan, kun otti taskulampun ja katsoi, mikä saattaisi olla rauhanhäiritsijä. Pöydän alla marssi tuhat mustaa muurahaista, tai sitten kymmenentuhatta, sadoista ei voi puhua. Olimme kirjaimellisesti muurahaispesässä.

Maassa olevista pikku rei’istä, jotka päivänvalossa olivat vain tyhjiä reikiä, virtasi murkkuarmeija sisään ja ulos. Luonnollisesti reitillä oleville esteille kiivettiin, kuten jaloille. Onneksi nämäkään öttiäiset eivät olleet yhtä hanakoita puremaan kuin suomalaisserkut, joten hipeltely jäi ainoaksi harmiksi. Sama on tullut todettua ampiaisten kohdalla, eivät ole aggressiivisia. Joka tapauksessa päättelimme, että piknikki on ohitse. Purimme leirin ja kopistelimme huolellisesti kaikki pakkaukset, jotta murkut eivät eksyisi liian kauas kodostaan. Hieno ilta kuitenkin!

 

Tulipalo Koutsounarissa

Suomenkin uutiset raportoivat Etelä-Euroopassa, myös Kreikassa, riehuvista metsäpaloista. Pari paloa oli Kreetallakin, onneksi ei pahoja: ihmishenkiä ei ole menetetty. Varautua niihin silti pitää. Olemme monia kertoja käyneet ulkona kiertelemässä ja nuuskimassa ilmaa, kun jostakin on tullut savun hajua, ettei vaan olisi maastopalo. Yleensä haju tulee jonkun grillistä tai talvella risunuotiosta, mutta hyvä on varmistua asiasta.

Sinä yönä, kun parinsadan metrin päässä meiltä paloi, olimme kuitenkin umpiunessa. Emme tienneet edes, että palokunta oli sammuttamassa yössä roihuavia liekkejä aivan lähistöllä. Kova tuuli vonkui naapuritalon antennissa ja lämpötila putosi 24 asteeseen, joten suljimme yöksi kaikki ikkunat. Ei siis ihme, että mahdollinen paloauton sireeni jäi kuulematta.

Jykä käytti Dafnia aamulenkillä, jolloin Asteria-tavernan isäntä Jannis näytti hänelle palon jäljet. Jannis kertoi palomiesten tulkinneen, että tuli oli lähtenyt autosta heitetystä tupakasta. Kova tuuli lietsoi liekit leviämään molemmin puolin tietä, ja ne olivat nuolleet rakennusten kulmia, mutta vain yksi parkissa ollut auto vaurioitui. Onneksi tuuli puhalsi poispäin meiltä, sillä tulella olisi ollut suora reitti talollemme pitkin pusikoita ja oliivitarhoja.

 

Volvolla Kreetan katolle

 Edellinen autoreissumme Kreetalle tehtiin Alfa Romeo MiTolla, joka pienikokoisena sopii oikein hyvin olosuhteisiin. Maavaraltaan se on kuitenkin tosi matala, joten ihan mihin vaan sillä ei voinut ajella. Ahtaista kujista sillä kuitenkin selvittiin mainiosti. Silloin tuli laskettua leikkiä, että olisipa kiva ajaa meidän Volvolla täällä…

Niin vain farmari-Volvo V70 Kreetalle päätyi, sillä matkalla halki Euroopan on halvempaa kuljettaa tavarat henkilöauton sisällä kuin maksaa laivapiletit peräkärrylle. Onneksi Jykällä on sekä taitoa että hermoja sompailla vaikkapa Mirtoksen läpi vievää yhden auton levyistä mutta kaksisuuntaista tienpätkää. Siinä käydään usein tahtojen taistelua, kun kaksi kuljettajaa haluaa päästä eri suuntiin ja autonnokat kohtaavat pätkän keskivaiheilla. Lissu suostui Volvon rattiin vain isoimmilla maanteillä.

Elokuun ensimmäisellä viikolla meillä oli vieraita Suomesta. Keksimme lähteä näyttämään maisemia ylävintikasta. Dikti-vuoriston jaluskukkuloilla kohoaa Anatolin kylän yläpuolelle 900 metriä korkea huippu, jossa pimeällä hohtelee valaistu risti. Siellä on myös pieni Pyhän ristin eli Timios Stavroksen kirkko. Sen edustalta näkyvät molemmat Kreetaa ympäröivät meret, Kreetan ja Libyan meri. Samaa Välimertahan ne tietysti kuitenkin ovat.

Ylös vievä soratie oli vielä heikommassa kunnossa kuin edellisellä käynnillä kahta vuotta aiemmin. Sateinen talvi oli kaivanut tiehen syviä orkosia. Apukuskin piti pari kertaa nousta potkimaan pois tieltä melkoisia kivenmurikoita.

Volvo saatiin ehjänä ylös kirkolle, samoin kyytiläiset. Viimeinen nousu on huima, kapea betonikieleke jyrkänteen reunalla. Auto sopi jopa kääntymään kirkon pihassa, vaikka sitäkin Lissu jo ehti pelätä. Ja jos nousu oli jyrkkyydessään pelottava, niin entäpä kirkolta laskeutuminen sitten: tiessä on ennen jyrkkää alamäkeä kupru, jonka takaa näkyy vain taivasta, ei jatkoa tielle ollenkaan. Siitä on selvitty MiTollakin, mikä ettei Volvolla, turvallisesti takapenkillä… silmät kiinni. Näköalat ristiltä ovat aivan upeat. Niiden vuoksi sinne kannattaa tehdä pieni pyhiinvaellus, mutta mielellään paikallisoppaan kanssa. Oikean tien löytäminen ei ole ihan helppoa ja kuten sanottu, reitti on haastava niin kuskille kuin kulkupelille.

 

Oma maa m…

Lomalta kuuluu palata töihin virkeänä ja levänneenä. Ensimmäistä työpäivää edeltävänä aamuna Lissu ja suomalaisvieraat heräsivät kello neljä, hyppäsivät autoon kello viisi ja lennähtivät Iraklionista Ateenaan kello kahdeksasta yhdeksään. Ateenan lentokentällä kulutettiin kengänpohjia yhteen saakka, sitten lähti Helsingin-kone.

Viiden maissa päästiin kotimaan kamaralle, kun lentokone ensin survoutui läpi Suomea kuorruttavan harmaan peiton. Matkalaukut odotuttivat melkein tunnin. Sitten oli vielä edessä automatka Savoon.

Pilvinen ja vesisateinen sää ja tyhjä, kolea talo olivat vastassa matkasta ryytynyttä emäntää. Onneksi jälkikasvu oli sentään laittanut vedenlämmityksen päälle, niin että matkan pölyt sai pestä pois.

Pikku hiljaa matkaväsymys karisi ja työhyrrä pyörähti kunnolla vauhtiin. Cara-koira palasi kotiin ja lapset tulivat joukolla visiitille. Suomeenkin tuli lopulta elokuussa kesä, ja ihmiset jaksoivat hymyillä. Metsämarjat ovat pidätelleet itseään, niin että Lissukin ehti apajille. Mutta oma maa mustikka kuitenkin! Syyslomaliput on jo buukattu…

Terveisin Kreetalta Jyrki, Suomesta Lissu