Moottoripyörällä Kreetan vuorille

 

Kreetalla voi paitsi patikoida myös moottoripyöräillä. Vuokraamoja on lähes kaikissa turistikohteissa. Meillä on ajokkina kaksi moottoripyörää, toinen matka-ajoon ja toinen viemään meidät sinne, mihin emme jalkaisin jaksa mutta mieli kovasti halajaa: vuoristopoluille.

 

Pegasoksen siivillä              

Syyslomalla pääsimme koeajamaan vuoriston sorateitä varten hankittua Aprilia Pegaso matkaenduromoottoripyöräämme. Jykä hankki pyörän edullisesti alkusyksyllä ja korjaili sitä ennen syyslomaa. Lupaava vuoristoretki joululomalla päättyi kuitenkin jäähdyttimen vuotoon.

Kevään mittaan Jykä sai syylärin korjattua (ja öljynvaihdon yhteydessä taas puhkaistua ja jälleen korjattua), suojan asennettua uusia kiveniskuja estämään sekä roiskeläpän laitettua kivien äkkilähtöjä torjumaan. Pyörässä on nimittäin sellaiset ”nappularenkaat”, että niistä kivet kimpoilevat mutta pyörä myös etenee, vaikka tie olisi millaista roustetta.

Vuoristo ja laaksot ovat täynnä kutsuvia pikkuteitä, joille muilla kuin maastoajoneuvoilla tai muuten huolettomilla menopeleillä ei ole asiaa. Rannikko on rakennettua ja asfaltoitua, mutta maaseudulla on paikallisteitä viljelyksille, kirkoille ja kylästä toiseen.

Niinpä Moto Guzzi on saanut melko lailla levätä laakereillaan, sillä enimmäkseen ratsunamme on ollut Pegaso ja suuntana vuoret. Ensin ajoimme testiajon. Piti kokeilla, pitääkö syylärin paikkaus. Hyvin piti. Todettiin myös, että ihan läheltäkin löytyy mahtavia maisemia.

 

Agios Joannis – Thripti

Sitten päästiin ihan oikealle vuoristoretkelle. Ylitimme Thripti-vuoriston päällystämätöntä tietä, joka vie Agios Ioanniksesta Thriptin kylään. Aluksi piti tutkia tarkkaan reittiä. Kartasta ja satelliittikuvista on vaikea päätellä, mikä maastossa näkyvistä teistä on paras. Tien haarat erkanevat ja kohtaavat jälleen. Useimmiten syynä on se, että jompikumpi vaihtoehdoista on jossakin vaiheessa ollut kulkukelvoton, ja uusi reitti on tarvittu sitä korvaamaan. Mutta arvaapa sitten, kun seisot tien haarassa, kumman valitset.

Kun pääsimme kartalta maastoon, huomasimme pian, että tuli valittua se väärä lähtöreitti. Lähempää kylää lähtevä tie tuntui loogisemmalle valinnalle, mutta alku oli hankalaa, pään kokoisia kiviä ja pahoja uria. Kun pääsimme tien haaraan, saimme allemme todella hyväkuntoisen betonitien. Ilmeisesti paikalliset safarit kulkevat sitä kautta. Melkein joka aamu, kun olemme matkalla uimaan, tulee kirkon kohdalla jeeppisafari vastaan. Olemme arvelleet, että ne ajavat juuri tätä reittiä Thriptin kylään.

Tie nousi ylös vuoren huippujen väliseen satulaan kaartelevaa solaa pitkin. Eteläpuoli oli karua, mutta välillä solassa oli keidasmaisia mäntykaistaleita. Tuuli oli kyllä pitänyt mäntyrivit hyvin nöyrinä.

Saavutimme Thritpi-vuoriston Kaminakia- ja Afentis-huippujen välisen satulan. GPS näytti korkeudeksi 857 metriä. Karkea pensaikko vihersi vielä, mutta arvatenkin talvella rinteet ovat kasvaneet enemmänkin vihreää, sillä lampaanpapanaa näkyi runsaasti.

 

 

Keskellä lakitasannetta vuoren valkoiset selkänikamat pilkistivät esiin. Pilvet peittivät auringon ajoittain, vaikka rannikon tuntumassa molemmin puolin vuoristoa oli selkeä taivas. Etelässä Libyanmeri erottui horisontissa taivasta tummempana, pohjoisessa Mirabello-lahti Kreetanmeren puolella kaartui näkyville selvempänä.

 

 

 

Pohjoisrinteellä tie laskeutui viistosti mäntymetsän lävitse Thriptin kylään vievälle asfalttitielle. Veistosmaisten

ikimäntyjen oksilla kasvaa misteliä pallomaisina mättäinä ja vuohet pitävät vahtia kuin parrakkaat haltiat kurkistellen runkojen välistä ohikulkijoita ikiviisailla silmillään. Ilmavalvontaa hoitavat hanhikorppikotkat. Vuoren sylissä, huippujen välisessä laaksossa uinaileva kylä on taustalla kohoavia vyörysorarinteitä vasten kuin keidas: täynnä kypsyvää satoa notkuvia hedelmäpuita ja niittykukkia puutarhojen välissä.

 

 

 

Agios Joannis – Thripti – Orino

Nälkä kasvaa syödessä. Muutaman päivän päästä uusimme ajelun ystävämme Nikoksen kanssa. Hurautimme samalla kertaa vielä Thriptistä Orinon kylään vuorten välistä solaa pitkin. Nämä nippa nappa maasturilla ajettavat tiet ovat olleet varmaan iät ajat pääasiallisia kulkureittejä kylien välillä. Nytkin paikalliset niitä ajelevat viinitiloilleen. Pegaso on todella avannut meille oven taas uuteen ulottuvuuteen tällä loppumattomien salaisuuksien saarella.

Itse asiassa ihmettelemme, miten vähän täällä tulee vastaan matkailijoita moottoripyörillä. Vuoristossa käytännössä ei yhtäkään. Toki täytyy olla uskalluksen lisäksi myös kokemusta ennen kuin pyörällä lähtee edes kaupunkiliikenteeseen, mutta meistäkin vain toisella on mp-ajokortti ja Guzzi on tullut ajoon vasta Jykän nelikymppissynttärinä. Lissu ei ole nuorempana keikkunut muuta kuin hevosten satulassa. Siitä on kyllä varmaan hyötyä maastoajelussa.

Ilmoitamme aina tutuille, kun lähdemme pitemmälle reissulle. Mukaan pakkaamme mahdollisimman paljon juotavaa ja pähkinäpatukoita hätämurkinaksi konerikon varalta, jos vaikka joutuisimme viettämään jonkin aikaa apua odottelemassa tai pitäisi patikoida ihmisten ilmoille. Pyörässä kulkee mukana pieni ensiapupakkaus ja kännykkä. Hätänumero Kreikassa on 112, kuten EU:ssa kai yleisesti.

Niin ja onhan meillä pyörissämme paikalliset vakuutukset. Niissä on pykälä, että jos jotain sattuu hankalassa paikassa, kopterikyyti sairaalaan korvataan. Rotkosta meidät voisi kai helpoimmin paikantaa korppikotkien avulla? Leikki leikkinä; varmastikaan vuoristomoottoripyöräily Kreetalla ei ole sen vaarallisempaa kuin vaikkapa mutkamäkilasku Suomessa. Ehdottomasti suosittelemme laajentamaan näkemystä Kreetasta myös saaren sisäosiin. Pyörällä se käy vaivattomasti, ja pyörän päältä näkee ja kokee niin paljon enemmän kuin autoillen.

 

Lopuksi huipulle: Afendiksen valloitus

 

Kartassa Thripti-vuoriston korkeimmalle huipulle, Afendikselle, johtaa hyvin ohut, mutkikas juova. Kartta kertoo, että huipulla on myös jonkinlainen retkeilymaja. Mutta onko tie ajettava? Tarkempi tutkiminen satelliittikuvista paljastaa, että huipulla on linkkiasema. Jonkinlainen ajoneuvolla ajettava ura ylös silloin täytyy olla. Erinomainen tutkimusmatkan kohde siis!

Edellisellä retkellä Afendiksen tienhaarasta ei jäänyt mitään havaintoa, mutta sekä Orinossa että Thriptissä on viitat, jotka neuvovat suunnan, onhan huipulla tietystikin Ylösnousemuksen kirkko, kuten nimikin kertoo. Kartasta löytyy kuitenkin maamerkki. Tien pitäisi lähteä vastapäisen korkean huipun, Kliroksen, kohdalta.

Tällä kertaa lähdimme reitille vastapäivään, Orinon kautta. Orinon rotko on karu ja kylä sen päässä on kukkiva puutarhaparatiisi. Ylemmäs vuorten solaan nousee terasseina viinitarhoja. Kapeikossa erottuu ikivanhan näköinen kivetty polku. Edellisellä reissulla Nikos jututti kylän ainoan kahvilan pitäjää. Kylässä ei käy paljoa turisteja tai asusta ulkomaalaisia, mutta se on elävä, paikallisten asuttama. Toivottavasti vielä pitkään.

Afendiksen tienhaara löytyi lopulta helposti. Se on merkitty kivisellä kyltillä, jossa on kaunis lintuaiheinen kohokaiverrus. Ehkä huipulle pääsemiseen tarvittaisiinkin siivet? Ainakin alkumetrit olivat melkoista möykkelikköä.

Tie nousee risteyksestä puoli kilometriä ylöspäin mutta on väännetty kuuden kilometrin pituiseksi makkaraksi rinteeseen. Sitä ei juuri erota alhaalta, terassit ovat rinteen kätköissä. Samoin huippu, joka läheltä katsottuna on paennut toisten, matalampien taakse.

Nousu kysyi kuskilta taitoa ja kyytiläiseltä hermoja. Toiset niistä riittivät. Tarvitseeko sanoa, että kyytiläinen käveli osan matkaa? Välillä tie oli yksinkertaisesti liian jyrkkä turvalliseen ajoon kaksi henkeä pyörän päällä. Takapenkkiläinen keventää hieman liikaa eturengasta, joka voi irrota tiestä, jos iso kivi pyörähtää pois alta.

Kahden kilometrin päässä huipusta tien kunto paheni entisestään. Lisäksi ympärillä kieppuvat pilvet päättivät  keventää osan pisarakuormastaan päällemme. Pilvien alareunat häilyivät todellakin ympärillämme, melkein piti kumartua nähdäkseen niiden alitse laaksoihin. Päätimme jättää pyörän parkkiin erityisen työlään pätkän jälkeen ja kävellä.

Jatkoimme satakunta metriä ja huomasimme, että olimme saavuttaneet matalan huipun, ja varsinainen Afendis kohosi vasta sen takana olevan laaksomaisen tasangon takana. Tie oli hetken jopa alamäkeä. Jykä palasi takaisin hakemaan pyörää.

Niinpä sitten ajoimme läpi vihertävän vuoristoniityn ja lammaslauman ja nousimme lopullisen osuuden huipulle. Mikä tunne! Etäinen jyrinä, jota olimme ihmetelleet, paljastui antennin juurella olevaksi generaattoriksi, joka jauhoi laitteistolle sähköä. Vielä kymmenkunta metriä korkeammalla oli kirkko, retkeilymaja ja betonipylväällä merkitty lakipiste, korkeudella 1476 metriä merenpinnasta! Siis yli kilometrin ja 400 metriä korkeammalla kuin asuntomme!

Näköalat eivät huikaisseet vatsanpohjaa, sillä huippu kietoutui enemmän tai vähemmän pilviin. Välillä näimme sinistä taivasta, välillä hieman vuohien kansoittamaa alempaa huippua. Ilma oli viileää ja raikasta. Aivan huipulla oli kaivo, jossa oli melko paljon vettä. Ilmiö ei lakkaa ihmetyttämästä, mutta veden alkuperä kyllä tuli selväksi. Vuorten korkeimmat huiput ovat sentään iltapäivisin useammin pilvessä kuin selkeinä. Tavan takaa tuntui kuin kasvoja olisi sumutettu.

Vuoristomaja oli parhaat päivänsä nähnyt – joitakin kymmeniä vuosia sitten. Ikkunat olivat rikki tai puuttuivat kokonaan. Liekö ankara tuuli ollut pahin vandaali, ainakaan paikallisen nuorison ei luulisi viitsivän sinne asti kiivetä hulinoimaan. Eikä sellainen tunnu täällä maaseudulla olevan tapana muutenkaan.Takkaan oli kyllä piirretty hiilellä, mutta ehkä se oli melkein taidetta. Majassa voisi pitää sadetta tai lämmitellä tulen ääressä mutta eipä juuri muuta.

Söimme eväät kirkon portailla ja lähdimme sitten laskeutumaan. Lissu loikki alamäkeen jalkapatikassa, eikä Jykäkään ehtinyt ihan hirveän paljon edelle Pegasolla. Alaspäin ajaminen oli vielä raskaampaa kuin kiipeäminen. Kerran pyörä kellahti nurin, mutta onneksi mitään naarmuja vakavampaa ei tullut pyörään eikä kuskiin.

 

Nyt voi todeta, että ihan heti ei kovempia haasteita kuin Afendiksen valloitus tule vastaan. Pari päivää myöhemmin ukkonen jylisi ja salamat räiskyivät vuoren huippua ympäröivissä pilvissä. Tuli mieleen, että siellä voisi olla hieman vaarallista. Onneksi meille riittää vielä paljon teitä tutkittavaksi. Rotkoja ja jyrkänteitä piisaa vähän matalammallakin…

 

Kreetalta Lissu ja Jykä