Kesä Kreetalla ja surujen syksy

Näkymä Messaran lahdelle

Syksy on viilennyt ja takana on taas yksi Kreetalla vietetty kesä. Jykä tosin vielä nautiskelee kolmenkympin hellelukemista loppukesän hehkuissa, mutta Lissu on pakertanut koulukkaiden kanssa uutta lukuvuotta jo kuukauden päivät. Ja onhan Suomessakin tarjennut.

Kerrankin Lissun ei tarvinnut tuntea epäsuomalaiseen ihonväriin kohdistuvaa mulkoilua, kun Kreetalta Suomeen palatessa elokuussa kanssaihmiset olivat kaikki ruskettuneita ja iloisia – jos sitten eivät jo olleet ehtineet kyllästyä Suomessa vallinneisiin poikkeuksellisiin helteisiin.

Rentoa kesäelämää

Kesäkuu oli meidän mökkimaisemissamme jopa hiukan viileä, väliin pilvinenkin. Lämpö kohosi päivisin noin 27 asteeseen. Saimme kesän aikana pari kaivattua sadekuuroakin. Kesäkuinen kuuro sai vedet virtaamaan koskina pitkin teitä ja polkuja, heinäkuun harvinainen sade oli maltillisempi. Molemmat selvästi elvyttivät luontoa, mutta kuivuus on edelleen ankara.

Heinäkuussakin oli vain parin päivän kuumempi jakso. Kaiken kaikkiaan helppo olla. Kesävieraskin nautti, kun pääsi harrastamaan ylämäkijuoksua aamuvarhaisella. Madeiralla tavallisesti juoksenteleva omien polkujensa tallaaja kehui kovasti aluettamme juoksullisesta näkökulmasta.

Samainen kesävieras puhkui sitten juoksulenkkiensä päälle energiaa ja endorfiineja. Totesi, että ”Oikeasti ihan mahtavaa, kun te vaan täällä downshiftaatte.” Hmm? Emmepä olleet ajatelleetkaan olevamme niin trendikkäitä. Vaikka lämpimään säähän tottuu niin, ettei se tunnu tukalalle, kyllä se kuitenkin saa ylimääräiset hötkyilyt aika vähiin. Ja kun ei ole kiire, voi istua terassilla pitkällä aamupalalla ennen aamun uimalenkkiä. Miksi pitäisikään olla kiire elämässä eteenpäin? Siis jos ei ole kiire juoksemaan ennen kuuminta aikaa.

Vieraamme mainitsema kiireetön meininki palasi mieleen, kun kreikkalainen ystävämme pistäytyi Suomessa. Palattuaan hän ihmetteli kokemustaan. ”Suomessa toimii kaikki. Hienoa ajaa isoja, leveitä moottoriteitä. Aikataulut pitävät, kaikki menee niin kuin on sovittu. Silti minulla oli koko ajan tunne, että puuttuu jotakin.” Hän kaiveli paidanrinnustaa sormillaan sydämensä tienoilta. ”Täältä. En tiedä, mikä se on. Ehkä elämä?”

Niin, kun seuraa Suomen uutisia ja somen puheenaiheita etäämpää, tulee väkisinkin mielikuva suoritusyhteiskunnasta. Alkukesästä annetaan neuvoja, kuinka loma kannattaa suunnitella. Pitää suorittaa kotimaanmatkoja, piknikkejä, grilli- ja puutarhajuhlia, ystäviä ja sukua pitää tavata ja viettää perheen kesken laatuaikaa. Pitää myös antaa aikaa itselle ja huolehtia kunnosta. Puutarhaa pitää hoitaa, koska puutarha pitää olla vaikka kerrostalon katolla, ja satokausia pitää seurata kalenterin kanssa. Sen lisäksi pitää etsiä syötävää luonnosta eli hortoilla. Näen sieluni silmin väsyneen perheen hortoilemassa lomastressissä pitkin pientareita. Loman lopulla saimme lukea otsikon: ”Miten vähennät lomaltapaluustressiä”?

Suomessa kuunpimennyskin olisi ilmeisesti pitänyt suorittaa, katsoa valmiiksi korkea paikka, jossa se näkyisi, sillä se olisi tämän vuosisadan toiseksi pisin. Eihän sellaista tilaisuutta saa missata. Vaan eikö kuitenkin jotakin tapahdu ihan vain silläkin, että vain on ja antaa asioiden tapahtua? Seurasimme kuunpimennystä meren rannalta Ierapetrasta. Aika harva paikallinen tiesi, että tällainen häppeninki oli tulossa, mutta kyllä sitä ihasteltiin. Me, kuten muutkin, olimme viettämässä rentoa perjantai-iltaa tavernassa ystävien kanssa. Kuu pimeni ja punastui ja valkeni taas, maa pysyi radallaan.

Mihin meillä suomalaisilla on kiire? Tuleeko elämästä täydempi, jos sen ahtaa täyteen tapahtumia? Olemmeko parempia ihmisiä, jos haalimme elämyksiä hampaat irvessä? Vai onko meidät opettanut tarttumaan tilaisuuteen juuri kotimaan ailahteleva ilmasto? Kuuma ilmanala puolestaan pakottaa helittämään pahimman kiireen pois, kun kuumuus uhkaa suorastaan terveyttä. Ehkäpä se selittää kulttuurieron.

Yötaivasta tuli katseltua pitkin kesää. Täysikuu tuli ja meni, ja taivaalla vaelsivat Mars, Jupiter, Saturnus, ja Venus, joita silloin tällöin tähtäilimme kaukoputkella. Pihallamme on sen verran pimeää, että varsinkin kuuttomina öinä linnunradan erottaa helposti. Skorpionin tähtikuvio on tullut tutuksi. Suomessahan se jää horisontin alle ja kesätaivas on muutenkin liian valoisa tähtien tarkkailuun.

Jonkin verran taivaan kuviot ovat olleet eri asennossa, kun saaren asukkaat katselivat niitä tuhansia vuosia sitten ja antoivat niille nimiä. Silti tähdet kertovat ikuisuudesta, joka yhdistää aikakausia. Nykyinen melske on sen rinnalla haiku vain.

 

 

Lähimatkailua

Myönnetään: mattopyykki kuuluu kesään!

Kyllä meidänkin kesäämme toki suorituksia mahtui. Vuoren valloituksen lisäksi vene saatiin pari kertaa vesille. Enimmäkseen tuli kuitenkin puuhasteltua yhtä sun toista pientä. Jykä laitteli Pegasoa, jonka jäähdytin aiheutti sopivasti päänvaivaa. Pyörällä on vuokrajuhtahistoria, ja se on voinut kaatua joskus, sillä syylärin letkut ovat ainakin vähän nyrjähtäneet.

Lissu puolestaan hankki muutamia taimia, kuten puolimetrisen bougainvillean – sitä oikeaa, kirkasta fuksian punaista sävyä. Se pääsi ruukkuun. Jospa sen vielä joskus saisi istuttaa ihan omalle maalle Kreetalla! Kukille viritettiin ajastettu kastelu. Tänä kesänä jopa temppelipuu, plumeria, kukki.

Plumeriamme onkin pinkki eikä valkoinen!

Kuivuus asettaa haasteita puutarhuroinnille. Meillä on ajastettava täsmäkastelulaite, joten vesiä ei kauheasti lotrata. Dafni on pakko huuhtoa suolasta aina uimareissun jälkeen, joten appelsiinipuu saa kastelun kaksikin kertaa päivässä. Kreetan puutarharyhmä naamakirjassa vinkkasi, että kaikki käyttövesi, tiskivesistä alkaen, kannattaa ottaa talteen ja antaa kasveille. Niinpä ne saivat aika paljon ekstraa entiseen nähden ja tykkäsivät. Pitää ottaa tavaksi.

Heinäkuun puolivälissä tehtiin ”kotimaanmatka”. Saimme Lauri-poikamme Suomesta tyttöystävineen kotimieheksi ja Dafnin kaitsijaksi, ja lähdimme Moto Guzzilla reissuun kolmeksi päiväksi.  Kohteenamme oli Kreetan saaren lounainen sopukka suunnilleen saaren keskivaiheilla. Siellä, missä Messaran viljava tasanko päättyy lännessä mereen, sijaitsee paljon antiikin raunioita. Niistä Faistoksen palatsi ja Gortyn, roomalaisajan Kreetan pääkaupunki, olivat jo ennestään meille tuttuja, mutta Agia Triadan raunioilla emme olleet käyneet. Lähellä oli myös Matala, joka on lähinnä tunnettu hippimenneisyydestään, mutta alkuaan hippien 60-luvulla asuttamat luolat ovat olleet roomalaisia hautoja.

Varasimme netissä huoneet pienestä Katerina Rent Rooms -hotellista Kalamakin idyllisessä kylässä. Sinne oli parin tunnin matka mökiltämme, mutta ajelimme leppoisasti pitkin pieniä teitä Messaran laakson eteläistä laitaa. Pysähdyimme päiväkahville erään kylän kafenioon. Kylät ovat niin vieri vieressä, että on vaikea pysyä perässä, minkä karttanimen kohdalla tie kapenee talojen väliin milloinkin.

Navigaattorin olemme hylänneet moottoripyöräillessä ajat sitten, kirkkaassa auringossa ja  pyörän tärinässä sitä ei pysty lukemaan. Kun pysähtyy, paperikartta ajaa saman asian, ja tukea saa tarvittaessa kännykästä. Toisaalta kumpikaan, paperikartta tai Google Map, ei kykene tekemään eroa teiden välillä, mikä on se isoin päätie ja mikä mahdollisesti ei olekaan päällystetty, vaikka kartta niin väittää. Kiire ei ole hyvä matkakumppani, sillä virhevalintoja tulee väistämättä. Välillä huomasimme päästelevämme sorapätkää, toisen kerran olimme ihan eri tiellä kuin alun perin piti, matkalla oikeaan suuntaan kuitenkin.

Luultavasti olimme Staviesin kylässä, kun pysähdyimme kahville. Kafeniossa vallitsi aluksi melkein kaurismäkeläinen tunnelma, meinasi melkein ruveta naurattamaan. Ukkoja oli koolla muutama, mutta rupattelu vaimeni, kun muukalaiset parkkeerasivat pyörän ja tilasivat frappet kreikaksi. Mitä väkeä? Ymmärtävätkö, jos lausumme ääneen mielipiteemme heistä?

Lopulta isäntä, joka oli istunut vaiti viereisen pöydän ääressä, avasi: ”Moto Guzzi”, hän tavasi ajokistamme ja nyökkäsi pyörää kohti. ”Joo, italialainen merkki”, Jykä vastasi kreikaksi. Nyt isäntä uskalsi jatkaa saaren murteella. Ennen vanhaan kuulemma Moto Guzzeja näki, ei enää, on vähän iso pyörä, kalliit verot. Ja mistä kaukaa sitä on pyörällä tultu? Kun vastasimme, että Ierapetrasta, sitäkös koko porukka ihmettelemään. Eikö ulkomailta? Siispä piti referoida tarinamme, että täällä asustellaan joitakin kuukausia vuodesta, kreikkaa osataan vähäsen, retkeillään tässä pikkuisen.

Seuraavaksi yksi asiakkaista, iäkäs mutta kirkassilmäinen pappa, hilasi tuolinsa lähemmäs ja alkoi tentin. Miksi opiskelemme kreikkaa? Vastasimme pitävämme Kreikasta ja kreikkalaisista sekä maan kulttuurista. Seuraavaksi käsiteltiin kotimaamme. Hyvät pohjatiedot papalla olikin. Paljastui, että hän oli eläkkeellä oleva opettaja ja kiinnostunut maantieteestä. Lopuksi hän vielä lausui painokkaasti: ”Eivät vain kreikkalaiset ole hieno kansa. Myös suomalaiset ovat ystävällisiä ja hienoja ihmisiä.”

Perillä! Rent Rooms Katerina, Kalamaki

Majapaikkamme perillä pikku hotelli Katerinassa oli ihan perusviihtyisä. Huoneistoja näytti olevan kolme yläkerrassa, alakerrassa oli puoliavoin tila, joka oli ehkä palvellut tavernana joskus aiemmin. Omistajaperhe vietti siellä aikaansa. Kaikki esittäytyivät meille: perheen kolmikymppinen poika hoiti varsinaisesti bisnestä, mutta äiti ja isä olivat takapiruina. Joukon jatkeena oli vielä pirteä isoäiti. Vanha isäntä oli tehnyt uransa merillä, työskennellyt öljynporauslautalla Norjan rannikolla. Hän osasi nimetä kaksi suomalaista kaupunkia, Haminan jaKotkan.

Kalamaki oli oikein nätti rantakohde. Siellä oli paljon ranskalaisia, mutta muistakin kieliä turistien puheista erotti. Matalahko hiekka- ja kalliopohjainen ranta nosti lännestä ulapalta vyöryvät aallot hetkittäin todella korkeiksi. Pienimmät lapset lätöstivät hiekkarannalle muodostuneessa laguunissa, isommat kiljuivat aallokossa vesileluineen. Varsin idyllinen perhelomakohde omatoimimatkaajille! Suomalaiset matkayhtiöt eivät taida myydä matkoja alueelle.

Agia Galini

Ensimmäisenä iltana teimme pikku retken Agia Galiniin. Rantajyrkänteelle rakennettu kylä toi mieleen Ranskan Välimeren rannikon kaupungit. Istahdimme oluelle eleganttiin rantatavernaan. Alueen lähin kaupunki, Timbaki, on melko ruma pienteollisuuden ja kaupankäynnin keskus, joten oli hienoa löytää aivan sen läheltä näinkin kauniita paikkoja.

Seuraavana päivänä kävimme tutkimassa Agia Triandan rauniot. Ne sijaitsivat suurten mäntyjen suomassa varjossa kukkulan rinteellä melko lähellä tunnetumpaa kohdetta, Faistoksen palatsia. Agia Trianda on voinut olla Faistoksen aikalaisten rantahuvila. Asutuskerroksia on useita. Alueesta on hyviä opaskirjoja englanniksi.

Agia Triadan raunioilla

Raunioretken jälkeen suuntasimme Matalaan. Ajatuksena oli pulahtaa mereen ja katsella kuuluisaa hippirantaa sekä vierailla roomalaishaudoilla, siis myöhemmillä hippiluolilla. Jo pari kilometriä ennen kylää kävi selväksi, että tämä ei ollut ”meidän paikkojamme”. Tien varret olivat täynnä peräkkäin pysäköityjä turistibusseja ja henkilöautoja. Ihmiset vaelsivat rantaa kohti kuin sopulit. Perillä kylää ei meinannut erottaa autojen ja mainoskylttien sekamelskasta. Hippikrääsää tulvi joka tuutista. Ranta oli täynnä vaikka oli vasta heinäkuu.

Mahdotonta kuvata ilman että joku ajaa kameran eteen

Toiset viihtyvät väenpaljoudessa

 

 

 

 

 

 

 

Unohdimme uimahaaveet ja liityimme roomalaisraunioille vievään jonoon.  Mieleen jäi lipunmyyntikojussa päivystävä kaveri, joka tuntui ottavan asiakaspalvelun hyvällä asenteella. Kun Jykä pyysi lippuja kreikaksi, mies palkitsi meidät herroittelemalla ja rouvittelemalla ja tarjosi lipun lisäksi esitteet kohteesta – kreikankieliset. Kiitimme opiskelumateriaalista.

Aiemmin kesävieraamme sanoittikin huomionsa, että joka kerran, kun avasimme jossakin suumme ja tapailimme kreikan kieltä, vastaanottajan äänensävy muuttui iloisemmaksi. Mikäs sen parempaa motivaatiota aikuisopiskelulle kuin positiivinen palaute kaikista virheistä huolimatta!

Luolat olivat kieltämättä vaikuttavat. Roomalaiset olivat syventäneet luonnon muovaamia onkaloita hiekkakivikalliossa haudoiksi, ja hipit olivat laajentaneet niitä väliovilla ja lisäsyvennyksillä asumuksiksi. Tuloksena oli jännittävä sokkelikko rantakallioissa.  Matalasta riitti meille niiden koluaminen.

Etsimme ruokapaikan parin kilometrin päästä Matalasta, rantakallioiden jyrkältä reunamalta. Siellä oli muutama taverna vierekkän. Näköala antoi yli koko lahden Agia Galiniin saakka. Salaatin aikana seurasimme, miten tavernan isäntä ripitti naapuripöydän ranskattaria: ”Näin, että ruokitte kissoja. Pyydän, että ette tee enää niin. Kissat ovat Kreetalla tunkeilijoita. Ne eivät ole alkuperäinen laji vaan ovat uhka linnuille, sammakoille ja liskoille. Ne lisääntyvät, kun niitä ruokitaan. Lisäksi ne ovat vaarallisia: levittävät loisia ja voivat raapia ja purra.” Tämä kaikki tuli hyvin kohteliaaseen sävyyn ja rouvat kiitteleivät valistuksesta. Siinä yksi näkökulma, joka ei heti tule matkailijalle mieleen.

Aamupalan jugurttiannos ja tuoremehu

Kalamakissa söimme hyvät aamupalat ja maukkaat illalliset paikallisissa rantatavernoissa. Ravintola Jorgosissa sai mahtavaa suvlakia feta-kastikkeen kera. Jorgoksia tuntui suorastaan vilisevän: isoisä huuteli vilkkaalle pikkupojalle ”Jorgo!” tuon tuosta, uuttera tarjoilija totteli samaa nimeä, ja sennimiseksi meille esittäytyi myös nuori omistaja.

Toisena iltana söimme erinomaista lammasta Avra-nimisessä paikassa. Punaviini oli todella hyvää. Se oli paikallista, isäntä ei osannut nimetä rypälettä, mutta ilmeisesti Messeran alueella riittää aromia. Viini ei hävennyt vahvan lihan seurassa yhtään.

Viihdyimme hyvin turisteina pikku retkellämme, ja palasimme kolmantena päivänä kotiin pehva kipeänä pyörän päällä istumisesta mutta sielu täynnä uusia näkymiä ja kokemuksia. Dafni otti meidät vastaan tavanomaisen suurin tuntein ja nuoriso esitteli omia kokemuksiaan, kun olivat saaneet seikkailla ihan omilla ehdoillaan.

Ajasta ikuisuuteen

Kesä 2018 jää muistiin myös suurten surujen kesänä. Loman lopulla Lissu sai suruviestin kotimaasta, 85-vuotias äiti oli nukkunut pois. Kotiinpaluu tiesi omaisille kuuluvia raskaita velvollisuuksia. Tuskin Lissu oli saanut hautajaiset Suomessa vietettyä, kun Kreetalta tuli uusia ikäviä uutisia.

Dafni oli syönyt rotanmyrkkyä. Jykä oli tullut sen kanssa normaalilta aamu-uinnilta ja koira oli ollut koko ajan pirteä ja eloisa, kunnes sitten kotiin tultua alkoi horjahdella. Jykä kiidätti sen tutulle eläinlääkärille saman tien.

Eläinlääkäri ei voinut juuri muuta kuin lievittää koirapolon oloa – toki kaikki tutkimukset tehtiin aina röntgenkuvista lähtien. Veren hyytymisarvot olivat nollilla, lähes varmasti syynä siis oli muutaman päivän sisällä syöty rotanmyrkky, ehkä melko pieni annos. Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä, myrkky oli tuhonsa tehnyt.

Jykä kantoi tajuttoman Dafnin kotiin illalla, toivo oli vähissä. Se oli saanut K-vitamiinia ja nesteytystä sekä kipulääkettä. Yö kului isännän istuessa eteisen lattialla rakkaan koiran pää sylissään. Kun yö kääntyi tiistaista keskiviikoksi 27.8., Jykä tunsi, miten Dafnin sydän löi viimeiset lyöntinsä hänen kätensä alla. Myrkky oli voittanut.

Lissu valvoi Suomessa puhelimen ääressä ja sai lopuksi sydämen rusentavan viestin Kreikan kodista. Sinä yönä ei paljoa nukuttu. Aamulla Jykä ajoi ystävien kanssa heidän oliivitarhalleen, missä Dafni oli saanut osallistua retkiin useat kerrat. Sinne se sai kivisen kummun muistomerkikseen.

Tieto Dafnin kuolemasta järkytti jokaista, joka siitä kuuli. Lähimmät ystävät ilmaisivat osanottonsa ja huolehtivat siitä, että Jykän ei tarvinnut olla yksin. Jopa eläinlääkärimme ehdotti, että voisi tulla tarvittaessa kotiin katsomaan lähipäivinä, että Dafnin isännällä on kaikki hyvin.

Kun Jykä liikkui kylällä, häneltä heti kyseltiin, missä Dafni on. Poikkeuksetta tietoon reagoitiin järkytyksellä. Silmiä pyyhittiin ja kyseltiin, kuinka se oli mahdollista. Dafni oli kaikkien ihailema, jos joku sitä vähän oli pelännytkin ison koon vuoksi. Kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, etteivät olleet koskaan nähneet paremmin käyttäytyvää koiraa, ja selvästi se oli isännän hyvä ystävä ja kumppani.

Mistä Dafni sitten sai myrkyn? Se ei ole selvinnyt. Se oli edeltävällä viikolla Jykän mukana monessa paikassa, kuten tavallista. Se on voinut silmän hetkeksi välttäessä lipaista kissojen, jyrsijöiden tai lintujen levittämiä myrkkysyöttejä jostakin kadun varresta tai pusikosta. Ehkä se söi metsikössä tarpeilla käydessään kuolleen rotan jäänteet tai kissan kakit, joissa oli myrkkyä. Ironista kyllä, vain pari päivää myöhemmin uutisoitiin, että EU:ssa ei enää yksityishenkilö saa ostaa rotanmyrkkyä.

Kukaan ei koiraamme varmasti tahallaan myrkyttänyt. Dafnin kohtalon herättämä järkytys kylällämme ja kaikkialla, missä se tunnettiin, osoitti kyllä, ettei sillä ollut vihamiehiä. Se oli kaikkien mielestä maailman hienoin koira.

Mietimme, olisiko pitänyt olla pessimistisempi, kaikkeen varautuva suomalainen, joka muistaa joka hetki, että vaara vaanii? Pitää koira koko ajan kytkettynä vierellä ja varmuuden vuoksi kuonokoppa päässä? Kaikkeen ei vaan voi varautua. Rakas ystävä menetettiin ilman, että se on kenenkään syy. Ei jatkuva pahimman pelkääminen olisi ollut hyvää elämää meille eikä Dafnille. Se ei koskaan juoksennellut vapaana omilla teillään vaan tiesimme aina, missä se on. Silti vahinko pääsi käymään.

Selvää on, että meidän suhteemme Kreetalla oleskeluun muuttuu. Sen eteen teemme kaikkemme, että surutyö tulee tehtyä, eikä tapaus jätä ikäviä tahroja rakkaiksi tulleisiin paikkoihin. Muutokset ovat kuitenkin aivan konkreettisia ja käytännöllisiä: Jykä tuskin enää ajaa autolla Euroopan halki, kun kartturi puuttuu vierestä. Suurin syy automatkailuun oli se, ettemme halunneet Dafnia lentokoneeseen. Emme liioin enää tarvitse koiranvahtia, jos haluamme tehdä retkiä Kreetalla tai vaikka eri puolilla Kreikkaa. ”Huoleton on hevoseton”, kuuluu vanha sanonta, mutta kovin tyhjältä tuntuu.

Juuri nyt täytyy kuitenkin tehdä töitä, jotta surulliset ajatukset korvautuvat kauniilla muistoilla ja pystymme taas nauttimaan mökkeilystä, vaikka viereltä puuttuukin uskollisin Dafni. Joulukuussa palaamme saarelle toivottavasti jo hieman toipuneina. Vierailemme yhdessä Dafnin haudalla.

 

Terveisin Suomesta Lissu, Kreetalta Jykä

You may also like...

9 Responses

  1. Minna sanoo:

    Voimia =/

    • vuosikreetalla sanoo:

      Kiitos. Kreetalla on mahtava parantava voima, valo. Tehköön se parhaansa.
      Lissu

    • vuosikreetalla sanoo:

      Kiitos <3

  2. Tuija Kuusinen sanoo:

    Lämmin osanottoni suruunne <3

    Tuija

  3. Tuula & Jarmo sanoo:

    Osanottomme ikävien tapahtumien johdosta :((

    Kiitokset myös verrattomista kuvauksista kohtaamistanne Kreetan ja kreetalaisten kanssa! Meilläkin oli ilo tavata lempeä Dafni viime syksynä.

    • vuosikreetalla sanoo:

      Dafni oli meillä mukana joka paikassa. Nyt totutellaan tyhjyyteen. Kiitos osanotostanne.

      Lissu ja Jykä

  4. Aino sanoo:

    Voimia kovasti suruunne. Tunnen tuskanne,sillä itse olen myös menettänyt eka koirani ja oli kyllä ,niin kova paikka . Kiitos todella mukavista kirjoituksista ,tuntuu,kuin itsekkin olisi mukana .. Kreeta on jäänyt minunkin sydämmeen ja toivon ,että ensi kesänä taas pääsisin käymään .. Oikein hyvää Uutta vuotta 2019 ja mukavaa oloa Kreetalla …