Lämpimiä öitä, viileä meri ja kuumaa asfalttia, Kreikan kesä! 

Kreetan-kesämökillä on koittanut heinäkuu ja helteet ovat sen myötä saapuneet. Manner-Kreikkaa ja Eurooppaa laajemminkin juhannuksen aikoihin koetelleet kuumat aallot tai myräkät eivät yltäneet saarelle, mutta heinäkuun alussa kolkuteltiin täkäläistä hellerajaa eli + 35 astetta ja ylikin mentiin reippaasti. Kun on jo tottunut siihen, että lämpö ylittää 30, ei muutaman asteen korotus siihen nyt niin hirveästi tunnu, kunhan ei hankkiudu hötkeltämään.

Itse asiassa aamuöinen herääminen tuntui oikein ihanalle, kun muutamia päiviä huoneiston läpi ujeltanut Meltemi, pohjoistuuli, lopulta oli vaimennut. Oli niin lämmin, että peittona palveleva pussilakana ilman sisuksia toimi lähinnä viitekehyksenä vartalolle.

Avoimesta ikkunasta tuulahti kevyt henkäys, joka sipaisi nukkujan hereille kuin lämpimän käden kosketus. Ulkona oli violetti aamuhämärä, kello oli ehkä viisi. Samassa ensimmäinen kaskas vetäisi tunnustelevan sävelen terassin kaiteella: -Kriik!

-Kriik, kriik! oliivimetsästä vastattiin. Ja yksin tein koko tienoo alkoi soida siristen, kuoroon yhtyi satoja, tuhansia, satojatuhansia sirityksiä. Kesän ja lämpimän ääniaaltoihin oli hyvä nukahtaa uudelleen.

Hienoja ovat myös iltahetket, kun huomaa kaskaiden sirityksen vaihtuneen sirkkojen rauhallisempaan ja musikaalisempaan lauluun, ja valon muuttuneen päivän sokaisevasta kirkkaudesta illan pehmeän vaaleanpunaiseen hämyyn. Grillistä kohoaa vieno sytytysnesteen lemahdus, sitten suvlakien aromit tiristävät sylkirauhaset toimintaan. Pannussa paistuu peruna tai pari – koko yhdellä potulla vastaa muutamaa kotimaista – ja salaattikulhoon lohkeaa tomaattien ja kurkun lisäksi kimpale kirpeää fetaa. Meltemi kohisuttaa oliivipuita, puuskien välistä kantaa musiikkia hotellilta tai puheenparsi naapurien keskustelusta, koiran haukku, lampaan määkäisy. Kilistämme viinilaseja ruokaa odotellessa.

Sellaistahan se on, lomailu. Kahteen kuukauteen pitää kuitenkin mahduttaa muutakin.

 

Huoleton on hevoseton poika

Saavuimme saarelle 3.6. ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen kahdestaan, lentokoneella, viettääksemme yhdessä samanpituisen rupeaman Kreikkaa – ilman koiraa, vapaina siis tulemaan ja menemään. Kummallista, haikeaa, silti uusia mahdollisuuksia avaavaa. Dafnia on ollut ikävä monta kertaa, kun on kuljettu tuttuja reittejä ihan vain kahdestaan. – Tuossa kohdassa pidettiin aina juomatauko. – Muistatko, miten Dafni aina…

Lentokentällä meitä oli vastassa hotellin taksi nimikyltin kanssa. Lento laskeutui yhden kantturoissa melkein tunnin myöhässä, siis keskellä yötä. Siksi olimme varanneet hotellin Iraklionista mahdollisimman läheltä linja-autoasemaa. Hotelli ehdotti kahdenkympin etukäteen varattua taksikyytiä ja tartuimme siihen. Hyvä ratkaisu, ei tarvinnut muuta kuin lampsia autoon suoraan kentältä.

Matkatavaroitakaan meidän ei tarvinnut odotella, ainoa laukkumme oli hihnalla ensimmäisenä. Varmaan siksi, että oli pakattu viimeisenä. Olivat tietysti laukkujen läpivalaisussa tutkailleet ja ihmetelleet, kun meillä oli pakattuna vain pari vaatetta, mutta lisäksi muun muassa auton tarvikkeita, kahvipannu särkyneen tilalle, kunnon arsenaali keittiöveitsiä mummun perintönä, ylimääräinen ”sääasema” johtoineen ja antureineen ynnä muuta pientä mökille sopivaa tilpehööriä.

Hotelli Marin Dream oli viihtyisä ja siisti, aamiainen hyvä ja näköalat hienot satamaan. Lisäksi meillä oli vain pikku kävelymatka linja-autolle, joka veisi meidät Ierapetraan. Tai siis piti olla; onneksi meillä oli hyvin aikaa ehtiä bussiin, sillä bussiasema olikin muuttanut sataman ääreltä kolmisen sataa metriä sisemmäs kaupunkiin.

Ierapetrassa vaihdoimme paikallisbussiin ja ajoimme Koutsounariin, tuo 6 km matka maksoi 1,8 e per matkustaja. Irkalionista Ierapetraan otti 14 e. Pidimme vielä pitsa- ja oluttauon pysäkin vieressä Stand By -kahvilassa ennen kuin raahasimme matkalaukun ja reput ylämäkeen mökille. Ruotsalaiset naapurimme tervehtivät meitä antamalla kassillisen oman puun aprikooseja, todella hyviä ja makeita!

Olimme juuri ostaneet aprikooseja hedelmäkaupasta bussiaseman vierestä, joten vertailukohta oli ja Ruotsi voitti. Seuraavina päivinä sama taika toteutui monta kertaa: ostettiin perunoita; naapuri antoi pussillisen pottuja. Ostimme salaattitarpeet ja saimme monta kiloa tomaatteja, kurkkuja ja paprikoita. Torilta älysimme ostaa vain pari munakoisoa, ja saimmekin niitä kassillisen heti seuraavana päivänä, kun kuljimme tutun tavernan ohi.

Virastorallia ja muita mutkataipaleita

Pari ensimmäistä viikkoa livahtivat käsistä. Piti hoitaa muutama asia: Lissun auton veroasiat esimerkiksi. Alfa Romeohan oli meillä mukana, kun olimme saarella yhteen menoon 14 kk vuosina 2015 – 16. Oleskelun pituuden vuoksi auto tullattiin ja rekisteröitiin Kreikkaan. Kotiin palatessa sama homma toisin päin: siirto Suomen rekisteriin ja kilpien vaihto. Trafi sanoi, että homma hoituu virallisia reittejä eikä meidän tarvitse ilmoitella Kreikan viranomaisille itse mitään. No, hommahan hoitui johonkin asti mutta ei verottajalle saakka: Lissu on siitä pitäen saanut sähköpostiinsa huomautuksia, että auton verot ovat maksamatta.

Edellisen kerran, kun asiaa yritettiin hoitaa, meille väitettiin että auton rekisteripaperit pitää käännättää suomesta kreikaksi virallisella kielenkääntäjällä. Moiseen naurettavuuteen emme ryhtyneet, ovathan paperit kansainvälisiä. Lissu tiedusteli asiaa sähköpostilla ja puhelimitse konsulaateistakin, eivät osanneet neuvoa. Ongelma on tiedon kulussa rekisterien välillä, sanottiin, mutta ei löytynyt mitään tahoa, johon voisi ottaa yhteyttä.

Marssimme siis auton papereiden ja sähköpostin printin kanssa verotoimistoon. Ei englanninkielistä palvelua. Siispä kiusaamaan virkailijaa puutteellisella kreikalla. Asia tuli siihen pisteeseen asti selväksi, että meidät passitettiin ajoneuvorekisteritoimistoon, joka onneksi oli saatu takaisin Ierapetraan. Pari vuotta se toimi säästösyistä vain Agios Nikolaoksessa.

Rekisteritoimistossa oli englantia puhuva ja ymmärtävä nainen. Asiaa selviteltiin monen hengen voimin ja puhelinlinjat kuumina, sitten löytyi myös paperilla vahvistus eräästä kansiosta: automme oli poistettu Kreikan rekisteristä jo vuonna 2016 joulukuussa, ihan ajallaan siis. Ongelma oli siis sittenkin verottajan tiedoissa ja virkailija jopa sanoi, että vika on heidän systeemissään, me olemme toimineet niin kuin pitää. Saimme mukaamme lapun, jossa oli viesti verovirkailijalle, ja sitten takaisin verotoimistoon.

Työlästynyt verotoimiston setä olisi varmaan repinyt tukkaansa, jos sellaista olisi ollut, kun tulimme takaisin. Hän soitti lapussa olevaan numeroon ja kuului sanovan puhelimeen: – Täällä ramppaa jotain ulkomaalaisia, en minä tiedä, mikä niillä on ongelmana, puhu sinä niille englantia.

Mies puhelimessa puhui englantia ja asia rupesi selviämään. Lopulta Lissun piti täyttää lomake, johon virkailija kirjoitti – toivottavasti! – että automme pitää poistaa verottajan tiedostoista, koska se ei ole Kreikan ajoneuvorekisterissä. Leimoja alle ja paperi mappiin. Lopulta myös ystävällinen hymy virkailijalta ja hyvän päivän toivotukset ilman potkuja persuksiin.

Toinen hiukkasen monimutkaiseksi paisunut jupakka liittyi akkuihin. Jouluna hankittu ”uusi” automme Suzuki Jimny, ”Viidakko-Jim”, lähti mallikkaasti käyntiin, kun ajoimme sillä ekat asiointireissut. Sitten lähdimme tuttuja tervehtimään. Yömyöhällä kotiin lähtiessä autopa ei sitten inahtanutkaan, kun yritettiin startata. Ei muuta kuin ottamaan varavirtaa ystävien autosta. Kotiin pääsimme, mutta sitten sama juttu, ei elonmerkkiä konepellin alla. Akku vainaa.

Moto Guzzi Nevada sen sijaan käynnistyi moitteettomasti, kun säilytysrasvat vain oli pyyhitty pois kromipinnoilta. Vanha Uskollinen! Lähihuoltoasemalla ei ollut hyllyssä Jimnyyn sopivaa akkua. – ”Odottakaapa 10 minuuttia”, kehottivat, ja jäätelötuuttien takaa seurasimme, kun skootteri pörähti aseman takaa kaupungille päin. Kymmenen minuutin kuluttua skootteri toi meille akun. Jimny saatiin ajoon.

Pegason kanssa ei ollut ihan yhtä mutkatonta. Senkään akku ei ollut kunnossa, tosin se oireili siihen suuntaan jo talvella. Tilasimme uuden akun samalta huoltoasemalta. Sen piti tulla muutaman päivän päästä, seuraavan viikon tiistaina. Vaan eipä ollut tullut – ehkä huomenna. Huomenna kerrottiin, että Iraklionissa on toimitusongelmia, akku kuitenkin on tulossa. Meille luvattiin soittaa, mutta pariin päivään ei kuulunut mitään.

Jykä tilasi muuta huoltokamaa kalustolle netin kautta Ateenasta, kun vastaan tuli juuri sopiva akku. Sepä sai tulla muun tilauksen mukana. Jos vaikka huoltoaseman akun kanssa menisi pitkäänkin. Totta kai molemmat akut sitten tulivat samana päivänä! Huoltoaseman akku ei kuitenkaan ollutkaan Pagasoon sopiva, ja pääsimme palauttamaan sen siitä syystä. Jykä hapotti ja latasi postin tuoman akun ja asensi sen Pegasoon – ei inahdustakaan! Akku olikin ”tehdassökö”, viallinen jo alun perin. Guzzin akulla Pegaso starttasi, mutta sen akkua ei voinut laittaa pyörään kiinni, joten oma olisi saatava.

Puhelimella asia kuitenkin hoitui ihan näppärästi. Liikkeessä ei yhtään mukistu, akut ovat silloin tällöin viallisia. On näin Suomessakin sattunut. Akulle annettiin palautuskoodi ja veimme sen postiin. Parin päivän päästä meille soitettiin, että pannaanko uutta akkua tulemaan. Lopulta Pegasoon saatiin akku, melkein lomamme puolivälissä.

Prätkäjengi kokoontui juhannuksena

Guzzilla teimme varmaan tämän kesän mieliinpainuvimman seikkailun ja vietimme erilaisen juhannuksen kuin aiempina kesinä edes täällä etelässä. Suomalaisilta Moto Guzzin kerhosivuilta luimme keväällä, että tämän vuoden World Club -ajot olisivat Kreikan Patrassa, Peloponnesoksella. Eihän sinne meidän mökiltä ole kuin lauttamatka Ateenaan ja parisataa kilometriä sieltä Patraan, joten ilmoittauduimme mukaan!           

Vastaanotto oli lämmin, muutenkin kuin konkreettisesti. Meiltä kyseltiin tietysti, ovatko suomalaiset osallistujat ajaneet koko matkan Pohjolasta saakka osallistumaan tapahtumaan. Kerroimme, että majailemme kesät Kreetalla ja pyörämme on jo viidettä kesää asumassa siellä vuodet ympäriinsä – eihän Suomessa talvella voisi edes ajaa moottoripyörällä. Niinpä sitten emme enää olleetkaan ulkomaalaisia, joita olisi pitänyt vähän ujostella, vaan kreetalaisia.

Oli hauskaa tutustua pääosin kreikkalaisiin ja italialaisiin guzzisteihin. Ei sitä näköjään tarvita kuin yhteinen kiinnostuksen kohde ja puheenaihe, kun ystävyyssuhteita syntyy. Meille kerrottiin, että meillä on nyt Guzzi-koti Kreikassa: – From now on your Guzzi home is Guzzisti Hellas! Ensi vuoden kokoontuminen on Italiassa, saa nyt nähdä, jaksammeko ajaa sinne saakka. 

Oli hurja kokemus ajaa noin sadan moottoripyörän kulkueena 120 km Patrasta Antiikin Olympiaan Peloponnesoksen keskivaiheille. Poliisit johtivat kulkuetta ja turvasivat sekä meidän että muun liikenteen kulkua. Patran kaupungissa Guzzi-juhlat näkyivät ja kuuluivat: lyhytpylväissä oli tapahtuman liput ja sataman aukiota komisti suuri, punainen kaariportti Moto Guzzi -teksteineen. Ihmiset kiertelivät ihailemassa pyöriä, jotka olivat yötä päivää vartioidussa parkissa satamassa. Satamassa oli juhannusaattoiltana musiikkia, ja lauantaina meillä oli gaala stadionilla. Hyvää ruokaa, tanssiesityksiä, juhlapuheita, uusia tuttavia. 

Kokoontumisajot kruunasi sunnuntain ajoretki läpi kaupungin ja lopulta yli Rion riippusillan. Keskustan kivitaloista kaikui pyörien jytinä, kun kulkue ajoi läpi sunnuntaiaamua viettävän Patran. Enimmäkseen näimme innostuneita kasvoja, meille huudeltiin bravoota ja autoilijat tyyttäilivät torvillaan. Jos joku ei tapahtumasta tykännyt, ei sitä mitenkään osoitettu. Poliisit sulkivat liikenteen risteyksissä ja saimme ajaa päin punaisia. Liikennekatkoksiin kreikkalaiset suhtautuvat suurella mielenmaltilla, siitä saisivat suomalaiset ottaa oppia.

Rion silta on 2880 metriä pitkä ja maailman toiseksi pisin riippusilta, joka varsinaisesti on sillan 2252-metrinen keskiosuus. Se yhdistää manteren Peloponnesoksen niemimaahan ja on otettu käyttöön viikkoa ennen Ateenan kesäolympialaisia 2004 elokuussa. Sillan monimutkainen rakenne on suunniteltu kestämään maanjäristyksiä, joita alueella on runsaasti – pienempiä tämän tästä, suurempia ei toivottavasti koskaan, mutta mahdollisia ne ovat.

Pienimuotoinen seisminen tutina siltaa varmasti koetteli, kun Guzzi-pyörät tärisyttivät tannerta saapuessaan sillalle. Näky oli yhtä mieliinpainuva kuin itse silta ja maisema: kymmeniä moottoripyöriä lipuu valkoisten kannatinvaijerien välitse sinisen taivaan alla. Värit kuin suoraan Kreikan lipusta!

Linkki videoon kyseisestä tapahtumasta: https://m.youtube.com/watch?v=PSSB6d8hbBg&feature=share&fbclid=IwAR1DdRsfr01biPxGtE4ncZRKMWzezkJ26zwvtmUK4vtz_qQkjickTyxoz_c

 

Kreikka-viruksen levitystä

Meillä oli kesävieraina ensiksi Suvi-tytär, sitten Iida, molemmat pari viikkoa poikaystävineen. Nuoret ovat jo omatoimisia, Viidakko-Jim sai muutakin kyytiä kuin isäntäväeltä. Välillä retkeilimme yhdessäkin. Lähialueen kohteet, niin ”viralliset” nähtävyydet kuin kauniit kylät, rotkot, luolat ja hyvät ruokapaikatkin ovat tietysti meille tulleet jo hyvinkin tutuiksi. Silti on aina hienoa päästä näyttämään niitä muille. Tututkin näkymät kohtaa aina jotenkin tuoreina, kun niitä esittelee uusille silmäpareille.

Sarakinan rotkossa virtaa jälleen vesi ja Bramianan tekojärvi hohtelee turkoosina jalokivenä, tänä vuonna pitkästä aikaa vettä täynnä sateisen talven jälkeen. 

 

Pienet kylät ja vuoristotiet, vuoriston kätköissä olevat Selakanon ja Thriptin laaksot tavernoineen, Mohloksen ja ihan lähellä Psaropoulan kalatavernat ovat saaneet hehkutusta vierailtamme.

Agios Ioanniksen puoliksi raunioina oleva kylä ja siellä ainutlaatuinen 55 Wine Bar ovat meillä ”pakollinen” käyntikohde. Samoin Milonasin vesiputous.

Agios Nikolaokseen voi pistäytyä turistifiiliksiä kaivatessaan. Siellä emme jätä käymättä Dodoni-jäätelökahvilassa, jossa tosin Marianna-emäntä ei kohtele meitä turisteina vaan jo vuosien ajan vakioasiakkaina ja ystävinä.

 

Tyttäret toivoivat vävyntekeleille paikallista musiikkia. Ierapetralainen ouzeria Fisekas järjesti sopivasti musiikki-iltoja, joita kävimme seuraamassa. Paikalliset soittimet kiehtoivat ja meininki spontaaneine tanssihetkineen olivat hienoja esimerkkejä kreetalaisesta tunnelmasta. Yleisössä ei juuri tainnut muita ulkomaalaisia olla. Meitä oli koolla mukava seurue, ja ruoka musiikin ohella maistui.

Sen sijaan valitettavasti lempibändimme Stratakisten keikka Agios Nikolaoksessa oli meille pettymys. Musiikillisessa annissa ei mitään vikaa, mutta järjestelyt eivät olleet oikein yleisöystävälliset. Pieni rantabistro otti vastaan pöytävarauksia puhelimessa. Varasimme pöydän neljälle hengelle. Vietettyämme hikisen tutustumisiltapäivän Agios Nikolaoksen kauniissa, mutta hyvin turistipitoisessa kaupungissa olisimme kaivanneet jotakin muuta kuin pientä baaripöytää ja vain kahta baarijakkaraa, joka oli paikan mitoitus per pöytä. ”Sisäänpääsymaksu” sisältyi ensimmäisen drinkin hintaan, joka oli 10 euroa. Se nyt vielä menetteli, mutta listakin oli hinnakas, viinilasillinen seitsemän euroa ja viskipullo olisi ollut 120 e. Emme viihtyneet paria tuntia kauempaa, mutta vieraamme sentään näkivät livenä bändin, josta olivat kiinnostuneet. Kesäkuun alussa Monastirakissa oli ihan toisenlainen tunnelma, kun bändi esiintyi siellä perinteisesti Jykän synttäripäivänä.

Rannoilla ja nähtävyyksillä on väljää

 

Turisteja on liikkeellä hyvin vähän ainakin täällä eteläisellä saaren puoliskolla. Sanovat, että halpa Turkki on vetänyt turistit puoleensa. Netissä oli joku päivä sitten artikkeli, että Kreikka vähentää veroja matkailualalta kilpailuasetelmiensa parantamiseksi. Toivottavasti se on mahdollista, eikä vain uuden hallituksen lupaus. Rahahan se on monesti, joka ratkaisee, kun matkoja varataan. Toiset ajattelevat, ettei Turkki ole oikein eettinen kohde, kun ajattelee ihmisoikeuskysymyksiä ja muuta politiikkaa, olkoonkin halvin. Ja sitten muut syyt, kuten vaikkapa kesämökki Kreetalla, joka vaan nyt on maailman ihanin saari.

Lämpimin kesäterveisin

Lissu ja Jykä