Korkean paikan vimma

Kreikan muinaisten jumalten uskottiin asuvan vuorilla. Ei mikään ihme, sillä kun vuorilla pääsee vierailemaan, niihin rakastuu. Ylhäällä on raikasta, vaikka laaksoissa olisi tukala helle. Kun näköala aukenee alaviistoon, aurinko ei häikäise silmiä niin kuin ylöspäin tirkistellessä, ja maisema lepää jalkojen juuressa kuin tarjottimella. Rannikon kiire ja hälinä on vain kaukainen kaiku. Vuohenkellon kalkatus, yrttien tuoksut, vihreys keskikesälläkin, taustalla ikivanhat kiviseinämät. Ne kaikki saavat aikaan janon, joka pitää aika ajoin päästä sammuttamaan.

Eksyminen kannattaa aina

Kun lähdet vuorille, suunnittele aina retki hyvin etukäteen. Pakkaa huolellisesti, älä unohda köyttä ja taskulamppua; luolia on mistä valita koluttaviksi. Varaa ylimääräistä juotavaa ja varaenergiaa, kuten pähkinäpatukoita. Mukaan aurinkosuojavaatetta, tarkista, että ensiapupakkaus on paikallaan pyörän laukussa. Ilmoita, mihin menet ja miten kauan arvioit reissun kestävän. Pidä huolta, että aikaa retkeen on riittävästi. Kiire ei ole hyvä kumppani.

Periaatteessa toimimme aina näin, mutta sitten voi käydä niin, että alkaa vain kyllästyttämään odotella illaksi sovittua menoa ja vuorten kutsu käy ylivoimaiseksi juuri iltapäivänokosten aikoihin. Olisiko nyt kiva lähteä moottoripyörällä katsastamaan se yksi reitti siellä Thriptin tuolla puolen? Suunnilleen kypärä päähän, heipat rannalta palaileville kesävieraille ja menoksi. Onneksi tuo pakkauspuoli sentään on niin verissä, että ainakin välttämättömimmät tulevat mukaan joka kerta.

Houkutteleva tie, mihinkä se vie?

Olimme monet kerrat katselleet kartalta ja Thriptin ja Orinon väliseltä tieltä vuorten välissä hauskasti polveilevaa uraa, joka veisi salaperäisten laaksojen kautta alas Kavoussin kylään, meiltä katsoen saaren vastakkaiselle puolelle. Rumpsautimme Pegason räyhäämään, kun kylä ympärillä uinaili heinäkuisen iltapäivän helteessä, ja käänsimme etupyörän ylämäkeen.

Pikku hetki vain, niin olimme jo kahdeksassasadassa metrissä Koufoton ja Keraton välisessä solassa, eli Thripti-vuoriston satulassa. Pysähdyimme ottamaan huikat juomapullosta, ja Pegaso jäähdytti itse itseään termostaattiohjatulla sähköpuhaltimella. Guzzi-pyörämme on ilmajäähdytteinen, joten Pegason nestejäähdytys on tällaisilla hitailla reissuilla helteessä tarkoituksenmukaisempi. Eteneminen on välillä hyvinkin hidasta ja siitä huolimatta, tai paremminkin juuri siksi, moottori käy kuumana, ja jollei vauhtia ole, ei ilmavirta jäähdytä nesteitä.

Thriptin vuoristokylä puutarhoineen jää taakse

Jatkoimme ajoa sukeltaaksemme tuoksuvaan mäntymetsään vuorenharjan pohjoispuolella, huristellaksemme läpi Thriptin kylän omena- ja saksanpähkinäpuiden reunustamien kujien ja ohi viinitarhojen, kunnes pääsimme kääntymään uudelle reitille.

On aina hieno hetki poiketa tutuilta poluilta ja suunnata ”tuntemattomaan”. Ihan ennennäkemättömät, vain kartalta katsastetut maisemat kulkevat livenä silmien edessä: tuollainenkin vuohien kaluama rautatammiveistos, miten upeasti timjamimättäät ja vaaleanvihreät piikkipensaat värittävät ylänköä, kuinka kallioharjanne näyttää ihan muinaisen hirviösauruksen selkäpanssarille. Ruosteinen verkkoaita rajaa jonkun puutarhaa, jossa haalistuvat artisokan suuret tupsukukinnot, ja sitten – edessä on suljettu portti, merkittynä housuilla, jotta kukaan ei törmää tien sulkevaan harvaan verkkoon. Pitikö siinä edellisessä risteyksessä siis ottaa se toinen tie, joka näytti menevän talojen pihaan?

Juoma- ja kartanlukutauko. Näistä kartan pienistä valkoisista viivoista ei oikein ota selvää, mikä niistä on ”oikea” reitti, se, jota paikalliset käyttävät, jos halutaan täällä ylhäällä kulkea puoliautiosta kylästä toiseen. Google-kartta on vielä epäluotettavampi kuin piirretyt kartat, joissa niissäkin on eri kustantajien versioissa isoja eroja. Google voi luulla tieksi vaikka pengerrystä tai vesiuomaa. Oman sijainnin sillä kuitenkin voi selvittää, jos on vähän tipahtanut pois karttalehdeltä; sen kun vertaa paperikarttaan. Siksi käytämme niitä rinnakkain.

Valitsimme toisen tien, housut saivat vartioida porttiaan. Maisemat olivat kuivat ja karut, ympärillä kallioisia vuorenhuippuja, joita oranssina sorakäärmeenä kiemurteleva tie väisteli. Rinne kävi jyrkemmäksi, tie kulki siihen jyrsittyä tasannetta myöten. Vastaan vyöryi pölypilvi, sitten mutkan takaa hurahti avolava, väkeä kaikkia sisä- ja lavatiloja myöten. Päät pyörähtivät ihmetyksestä, turisteja, täällä! Pysyivät kuitenkin tiellä, kuten mekin.

Seuraavaksi vastaan tuli taas portti. Jos se edellinen näyttikin vartioivan tyhjää kasvitarhaa, tällä kertaa housut merkkasivat täpötäyttä vuohitarhaa. (Onko housujen omistajalle tullut kuuma vai ovatko saumat pettäneet? Miten jokaisessa portissa roikkuu varoitusmerkkinä nimenomaan jonkun vahat pöksyt? Särkyykö niitä, jos portin yli kiipeää?)

Kyllä äskeinenkin auto oli satavarmasti ajanut portin kautta, joten miksi emme mekin.Lissu jalkautui päästämään Jykän portista. Ohimennen vuoristokuski kertoi: – Tämä pyörä muuten saattaa kohta keittää.

Pegason jäähdyttäjän puhaltimen termostaatti, joka kytkee sähköisen jäähdyttimen puhaltimen päälle tietyssä lämpötilassa, keksi tietenkin juuri nyt sanoa työsopimuksensa irti. Se hurisi vielä ennen Thriptin kylää, sen kumpikin muisti kuulleensa, mutta näköjään vaikeni sitten. Moottorin lämpötila lähti nousemaan uhkaavasti, kun jyrräsimme hissukseen pitkin soratietä. Niinpä Jykä huiskautti kättään ja ajoi reippaasti vuohitarhan läpi sammuttaakseen moottorin vasta seuraavalla portilla jäähtymään. Lissu jäi patikoimaan vuohien keskelle.

Vuohilla on suorastaan ärsyttävän älykäs katse, kun ne tarkastelevat ohikulkijaa. Arkojahan ne ovat ja yleensä pakenevat jalkamiestä, eivät vaan tuolla kohtaa päässeet aidan vuoksi kauemmas, joten vahtasivat arvostelevasti Lissua. Alempana iso pukki, jonka haju kantoi tielle saakka, oli onneksi kiinnostuneempi haareminsa jäsenistä kuin satunnaisesta kävelijästä. Kuttu ravasi sitä karkuun ympäri kivikkoa. 

Tässä vaiheessa sankarittaremme mieleen hiipi jo hienoinen epäilys: tästä saattaa tulla Elämysmatka, ellei peräti Seikkailu. Thripti taitaisi olla lyhyemmän kävelymatkan päässä kuin Kavoussi, jos pitää jatkaa jalkaisin. Onko juotavaa tarpeeksi? Onko kännykässä kenttää, jos pitää soittaa, mistä meidät voi hakea?

Jykä rauhoitteli, että pyörä kyllä vie meidät perille, mutta moottoria pitää jäähdytellä välillä, jos pitää ajaa hitaasti. No, vauhtiralli jyrkänteillä ei oikein ollut Lissun mieleen sekään. Mutta tärkeintä on säilyttää maltti, jos tulee vaikeuksia. Niinpä tehtiin periaatepäätös, että joka tapauksessa matka jatkuu kohti pohjoisrannikkoa, ei takaisin päin.

Toisessa päässä vuohitarhaa oli taas portti ja pikku kylä, ilmeisesti Drakalevri. Sen läpi lähti tie alaspäin, jyrkästi alaspäin, joten suunta oli ainakin lupaava. Kun on vähän huolissaan muutenkin ja tien suhteen suorastaan kauhuissaan, on vaikea keskittyä maiseman ihailemiseen. Viime talven sateet ovat koetelleet Kreetan tiestöä, mutta varsin paljon niitä on kyllä ehditty paikkailla, jopa ihan ylhäälläkin. Siispä tie oli itse asiassa varsin hyvässä kunnossa, mutta kyllä se vaan kulki mahdottomissa paikoissa!

Kun mennään jyrkkää mäkeä alaspäin, se tarkoittaa kohtalaisen jyrkkää laskeutumista ja järkyttävän jyrkkiä neulansilmämutkia tyhjän päällä. Maisemat olivat joka tapauksessa karuudessaan kauniit: korkeimpien huippujen välissä on lukemattomia pienempiä huippuja, niiden välissä auki retkottavia rotkoja ja kellanvihreinä laikkuina hehkuvia vuoristoniittyjä, syviä tummanvihreitä laaksoja, joista raikuu kaskaiden ja korppien ääni.
Kun rinne oli päästy jonkinmoiselle voiton puolelle, hurjimmat kaarteet takana päin, tuli vastaan risteys.
– Kumpaan suuntaan? Jykä huuteli Pegason jyrinän yli.

– Vasempaan, se menee oikeaan suuntaan, Lissu vastasi varmuudella, joka ei voi tarkoittaa kuin ”väärin”. Mutta kun se tie meni alas ja länteen, toinen nousi selvästi ylöspäin ja kaarsi itään. Niin kuin ei mäkiin ja mutkiin matkassa olisi jo totuttu.

Ajelimme sitten hyvän matkaa yhä kapenevaa tietä ylöspäin ohitettuamme ensin huikean jylhän rotkon pohjan, kun meidän olisi pitänyt olla menossa kohti merta ja siis alas. Lopulta olimme jonkin vuorenhuipun alla ja toisten ympäröimänä, edessä rotko. Tie jatkui kyllä, mutta aina vaan huonompana. Limppari- ja kartanlukutauko; onneksi juotavaa oli mukana edelleen aika paljon. Siitä risteyksestä kilometrejä sitten olisi kuitenkin pitänyt kääntyä toiseen suuntaan. Pienenä lohtuna oli, että kun Lissu laittoi tyttärelle viestin kännykällä, kenttä löytyi heti. ”Ollaan vähän eksyksissä, menee aikaa, mutta kaikki OK.”

Vuorenhuippu, jonka yläpuolelle harhauduimme

Emme me kuitenkaan kovin kaukana määränpäästä olleet, pyörällemme mahdottoman reitin takana kuitenkin. Myöhemmin katselimme Vrondan raunioilta lievän epäuskon vallassa naapurinyppylöitä: tuolla ylhäälläkö olimme käyneet?

No, jos Pegaso olisi hajonnut, meillä olisi ollut vain lyhyenlainen patikkamatka polkua alas Vrondalle ja sieltä Kavoussiin. Pyörällä sitä reittiä ei kyllä olisi päässyt. Joskus pitää lähteä käveillen kokeilemaan, kuitenkin!
Käännyimme siis takaisin paikalta, jossa kartalla lukee Xerabela, ainakin suunnilleen. Palatessa alaspäin vuorelta noin seitsemästäsadasta kuuteensataan metriin tuli vähän pala kurkkuun: tuostako hetki sitten ajoimme ylös? Kai se on sitten alaskin päästävä, vaikka alla kuilu, yllä jyrkkä seinämä, tiekin tuskin auton levyinen. Ei ainakaan kahden.

Risteys tuli vastaan aikanaan, nyt valitsimme suunnaksi sen toisen haaran. Ainoa viitta oli Thirptin To Provasma-tavernalle neuvova nuoli, suuntaan, josta olimme tulleet. Pian tie nousi yli jonkinlaisen vuortenvälisen vedenjakajan, ja olisi toivonut saavansa näkyviinsä meren. Mitä vielä, pelkkiä vuorenhuippuja ja loputtomasti holtittomalla makkaralla poimuilevaa hiekkatietä. Pysähdyimme juomaan ja Lissu melkein itkemään: tuo tie vie ties minne, pitäisikö kuitenkin kääntyä takaisin?

Autius ympärillä ahdisti, ja jostakin se korppikotkakin löysi taas taivaallemme. Majesteettinen varjo lipui ylitse, kun utelias lintu katsasti kulkijoiden tilanteen. Joko alkavat turistit olla kypsiä? Tähyilimme maisemaa ja vertailimme sitä karttaan. Suunnilleen samaan aikaan molemmat havaitsivat Tuijottajan. Vuorenseinämässä olivat ihan selvät kasvot, ilme vakaan arvoituksellinen. Tahtooko tuo meille hyvää vai pahaa? Varmuudeksi tarjosimme Tuijottajallekin huikan vesipullosta.

Kiviset kasvot tarkkailivat tunkeilijoita ankarina

Jykä oli vankkumattomasti sitä mieltä, että tätä retkeä ei jätetä kesken, vaan lähdetään laskeutumaan juuri sitä makkarakiekuraa, ja se vie meidät Melisseksen kylään. Siitä reitti Kavoussiin on jo ihan selvä. Kunhan pyörä jaksaa kuljettaa, Lissu toivoi ja nousi taas kuskin taakse. Alkoi alamäkitaival, joka koetteli molempien käsivarsia ja reisilihaksia, kun Jykä joutui ohjaamaan ja tasapainottamaan Pegasoa ja Lissu pitelemään kiinni kahvoista istuimen takana ja ”keventämään” murikoiden ja halkeamien kohdalla, eli lähes koko ajan.

Vähän ennen kylää tuli taas stoppi: vanhat repaleiset housut portissa ja portti kiinni. Takaviistoon johti toinen tie. Viitoissa luki taaksemme jääneiden kirkkojen nimiä tulosuunnassa, kumpaankaan meidän mahdolliseen menosuuntaamme ei ollut viittaa. Mutta oliko portin läpi johtava tie vähän käytetympi? Johtaisiko se vain sen takana näkyville taloille vai kylän läpi kohti Kavoussia? Takaviistossa näkyi mehiläispesiä, mutta sukelsiko tie sitten rinteen taa? Ja kumpi näistä teistä jatkui tuolla alempana, mihin meidän selvästikin piti päästä? Karttaa, Googlea, kävelyä ja tiirailua. Päätimme mennä portista – kunhan Lissu ensin sai selville sen rautalankalukituksen salat.

Hurraa, ei takaisin kääntymistä – tie mutkitteli muutaman talon välistä läpi Melisseksen eli Mehiläisten kylän, joka siis käsitti ne muutamat talot ja tietysti kirkon. Upeita puutarhoita ja viinitarhoja, solisevaa vettä, vihreä keidas rujojen, autioiden vuorenhuippujen välissä. Mehiläispesät täplittivät vuorten tasanteita, nimi kertoi siis kylän perinteisestä elinkeinosta.

Jälleen jyrkänteiden partaille, tällä kertaa pudotukset tien reunalta olivat vain joitakin kymmeniä metrejä ja alapuolella oli puustoakin, siinäpä lohtua kerrakseen. Kaskaiden ääni koveni monta astetta sitä mukaa, kun maisema rehevöityi.

Ohitimme Mesonan rotkon pään ja aloimme uudelleen nousta kohti Kavoussin yläpuolella sijaitsevia Azorian minolaisen kylän raunioita. Reitti oli jo tuttu, olimme vaeltaneet sen joitakin vuosia sitten jalkapatikassa koiriemme kanssa. Pegason bensankulutus laski varmasti puolella, niin kevyeksi Lissun mieli muuttui, kun tiedossa oli, että oltiin käytännössä ihmisten ilmoilla. No, ketään emme Kavoussin yläpuolella tavanneet ennen kuin vähän ennen kylää. Ranskalaisperhe oli jättänyt autonsa ihan turhan aikaisin, kun betonitie päättyi, jos olivat menossa katsomaan maailman melkein vanhinta oliivipuuta. Ehkäpä he palasivat ajoissa sitä hakemaan, kun betonitie taas tulisi sorapätkän jälkeen vastaan. Harmi, kun emme hoksanneet pysähtyä neuvomaan. Olikohan meillä siivet, kun pääsimme huristamaan ihan päällystettyä tietä enää neljänsadan metrin korkeudella merenpinnasta?

Seikkailua rikkaampina olimme pian taas kotipihassa. Tytärkin totesi lähinnä vaan ” Ai jaa”, kun kerroimme, että oltiin muuten ihan eksyksissä ja pyöräkin hajosi. Kiire oli kertoa omista lähialueen valloituksista, joita nuoret olivat sillä välin tehneet. Vanhuksethan nyt kiikkuvat rotkojen partaalla harva se päivä. Mutta elämyksiähän sitä kotiolojen ulkopuolelta lähdetään hakemaan, ja tuommoinen pieni vuoristoseikkailu piristää paremmin kuin pulahdus mereen, mikä sekin on kovasti hyvä vaihtoehto, jos ei ole pyörää ja luotettavaa kuskia, tai ei nyt vaan halua ihan hiukkasen pelätä.

Takaisin kondorien maisemiin

Jykä asensi Pegasoon katkaisimen, jolla jäähdyttimen flektin saa käyntiin, jos termostaatti ei toimi. Termostaatti oli itse asiassa viallinen ja piti tilata uusi. Odotellessa hinku vuoristoon taas kasvoi ja hankaluudet unohtuivat. Asennusta lähdettiin kokeilemaan samoihin maisemiin, joihin edellinen seikkailu onnellisesti päättyi.

Kavoussin yläpuolella oleva minolaiskylä, Azoria, on tullut meille jo tutuksi. Sen lähellä tiesimme piilottelevan toistenkin raunioiden.

Jykä teki salapoliisityötä netissä ja lopulta bongasi Vronda-nimisen kylän rauniot. Livenä ne oli huomattavan helppo saavuttaa, ja meidät yllätti, että raunioilla on myös hyvät opastekyltit. Vrondaa on kaiveltu viimeksi isommin 1980 – 90-luvuilla eri yliopistojen toimesta. Alun perin ne löysi Boyd 1900-luvun alkuvuosina.

Huippuhienoissa maisemissa ovat muinoiset minolaiset asustelleet! Vrondalta näkyy Mirabello-lahdelle ja viereiseen Azorian kylään. Vuoristoniityt ympäröivät sitä, ennen ehkä suojana on ollut myös metsää. Timjami kukki vielä ja mehiläishoitajat hyödynsivät luonnonkukintaa, värikkäitä pesiä oli maastossa kymmenittäin. Vuohenkellot kalkattivat näkymättömissä, kuitenkin lähellä, sillä erotimme nuoren vuohen marisevan määkinän, kun se kuljeksi pensaikossa emonsa perässä.

– Ä-ä-ä-äiti, o-o-oota. Ä-ä-äiti, eikö voitais jo pysähtyä varjoon.
– Ei voida, kello on jo kil, kal.

Tutkimme antaumuksella raunioaluetta. Talojen kivijalat näkyvät selvästi, opasteiden kuviin on merkitty tulisijojen paikat ja muut löydökset. Niiden päältä on pitänyt ensin raivata nuorempaa historiaa, kuten venetsialaisajan hautoja.

Yhtäkkiä ylitse kulki varjo. Vilkaisu ylös: korppikotka, ihan lähellä. Ja toinen… kuusi valtavaa kotkaa! Ne kieppuivat yllämme nousevissa ilmavirtauksissa hitaasti kohoten, sitten taas pudottautuivat vähän alemmas, kaartelivat lähemmäs ja loittonivat. Ja ihan selvästi ne tarkkailivat meitä siinä, missä mekin niitä. Linnuthan ovat älykkäitä ja leikkisiä, ainakin varislinnut. Mikseivät nuo isot serkutkin? Vai nälkäkö ne pani meitä kiertelemään? Kuulkaas, pojat, ruoalla ei saa leikitellä!

Vähän piti meidän leikitellä itse, käväistä uhmaamassa vielä yhtä rinnettä. Tie raunioilta jatkui ylemmäs ja karttakin näytti, että se jatkuu kinttupolkuna. Kävimme pyörähtämässä paikassa, jossa kiviterassi oli sortunut polulle. ’Pyörähtämässä’ voi olla liioittelua, kun tilaa oli aika vähän, mutta edellinen reissu mielessä edes Lissua ei pelottanut, jyrkänteitä ei sentään ollut alapuolella sataa metriä.

Myöhemmin kotosalla Jykä asensi Pegasoon uuden termostaatin. Kun hän penkoi pyörän sisuksia vähän enemmän, paljastui kummia. Se oli syönyt ison kiven, joka löytyi rakenteiden välistä, kahminut puoliksi katkenneen ketjunsuojansa ketjujen väliin ja ryönääntynyt muutenkin, niin että oli taas aika perusteellisen putsauksen. Lissu ei ole ihan varma, onko Jykästä vain kivaa löytää näitä korjattavia kohteita, niin harrasta touhua pyörän kohentaminen välillä on. ”Mastoras”, mestari, kuten ohi kulkeva naapurin Pelagia-rouva Jykää tituleerasi, sai taas kätensä rasvaan ja loisti tyytyväisyyttä.

Pegaso on itse asiassa ollut huippuhyvä hankinta! Meille kahdelle se tarjoaa mahdollisuuden retkeillä vuoristossa, kun krempat ja kulumat – ja Lissun lomien ajoittuminen kuumimpiin kesäkuukausiin – rajoittavat mielihalua päästä kotkien ja vuohien maisemiin. Muuten pelkästään kadehtisimme ystäviämme, jotka patikoivat Kreetan upeissa maisemissa. Muutamille tutuille se on ammatti, toisille elämysmatkailua ja itsensä haastamista.

Olisi esimerkiksi upeaa lähteä rinkkapatikoimaan kylästä toiseen, kuten tuttavapariskunta. Sirpan ja Samin touko – kesäkuista vaellusretkeä puolen Kreetan halki voi seurata heidän blogistaan (linkki jutun lopussa). Toki ihan seuramatkankin voi varata vaeltamisen merkeissä! Jos mielii retkeilemään vähemmän omatoimisesti, on valinnanvaraa: suomalaisyrityksetkin järjestävät upeita elämyksiä, joilla pääsee huipulle! Päivin Matkapaletti järjestää teemallisia lomia. Annan ja Ollen firma Fysimera ohjaa vaeltajia turvallisesti Kreetan korkeimmillekin vuorille. Kas kun Kreetahan ei ole vain kimaltava meri ja vaahtokukka rantabaarin tuopissa! (Linkit alla näihinkin palveluihin.)

Kirkko korkeuksissa ja uskomaton Omalos

Pegason siivin toteutimme kesällä 2019 vielä sellaisetkin haavereissut, joita olemme suunnitelleet vuosia. Aina, kun ajaa laakson lävitse Ierapetran ja Pahia Ammoksen väliä, kiinnittyy huomio taivasta vasten piirtyvään vuorenhuippuun ja siellä nököttävään pikku kirkkoon. Sieltä täytyy olla hyvät näköalat! Yritimme jo valloittaa nyppylän viime jouluna, mutta Pegason jäähdytin alkoi vuotaa, ja reittimmekin oli ihan väärä.

Tällä kertaa tutkimme karttaa tarkasti ja löysimme tien Kato Horion kylästä ylös kirkolle. Tie nousi paikoin todella jyrkästi, ja vaikka matka kylästä ei ole pitkä, ei ainakaan heinäkuun helteissä voi suositella sitä patikoitavaksi, jos ei ole varma kunnostaan. Näkymät perillä todella olivat vaivan arvoiset.

Tuuli soitteli urkujen puutteessa kirkon viereen pystytettyä, yöaikaan valaistua ristiä. Kirkon takana rinne syöksyi melkein kohtisuoraan alas montakymmentä metriä, ja kylä oli kuin miniatyyri sen alapuolella.

Taustalla Thripti-vuoriston jaluskukkulat kohoilivat kirkkoa ylemmäksi ja tasanteilla oli raunioituvia taloja ja karjasuojia. Aitauksessa oli lampaita ja vierellä viljelyksiä, joten joku viitsii nousta noillekin rinteille lähes päivittäin. Lissun mielipide tien laadusta oli ”korkeintaan välttävä”, ja hän halusi välttämättä kävellä alkumatkan alaspäin, vaikka Jykä vakuutteli, että tie on ihan ajettava. Takapenkillä tulee välillä sellainen mielikuva, että jos ei jaksakaan pidellä kaikin voimin kiinni pyörästä, niin sitten ollaan kuskin niskassa ja pian mennään kupperskeikkaa.

Toinen retki, joka oli ollut jo pitempään suunnitelmissa, johti Dikti-vuoriston korkeimpien huippujen alapuolella olevalle tasangolle, Omalokselle. Tie sinne kulkee uskomattoman kauniissa maisemissa. Ensin ajetaan solisevista puroistaan tunnetun Kato Simin kylän lävitse ja noustaan serpentiinitietä Hermeksen ja Afroditen temppelialueen raunioiden ohitse.

Suunnilleen niiden luona asfaltti päättyy. Hyväkuntoinen hiekkatie jatkuu vuorten väliin. Puusto on mänty- ja tammimetsää. Mehiläiset ja vuohet edustavat kesyeläimistöä, mutta monenlaiset linnut, kuten närhet, tiaiset ja haukat, antavat äänensä kuulua kaskaiden lisäksi.

Lopulta nousu loppuu ja tie sujahtaa vuorten väliselle tasangolle. Loppukesällä sen keskellä oleva sulamisvesijärvi oli jo haihtunut, mutta vihreys kertoi, että talven jälkeen vettä on ollut runsaasti.

Lammaslauma laidunsi niityn päässä, vuohet on aidattu vähän ylemmäs parin kilometrin pituisen tasangon toiseen päähän. Muutama portti kulkijan täytyy avata ja sulkea. Vieraita valvovat Diktin korkeimmat vuoret laakson pohjoispuolella: Psari Madara ja Lazaros, molemmat kaksikilometrisiä.

Lähtiessä merenrannan tasossa oli helteistä ja kosteaa, mutta korkealla tuntui suorastaan vilpoiselta. Tasangon länsipäässä pohjoistuuli puhalteli sisään solasta, ja pikkuisen kirkon luona evästauolle piti etsiä tuulensuoja ja aurinkoinen seinusta, ettei olisi suorastaan palellut. Vuorilla ajelu on ihan toimiva tapa viilentää itsensä, kun lämpötilat alkavat koetella kuumankestävyyttä.

Olisimme voineet palata takaisin samaa reittiä tai lähteä suoraan etelään Ano Viannosta kohti, mutta kartalta olimme valinneet reitin läntistä solaa pitkin alas. Huolenaiheena karttalehden ääressä ja satelliittikuvaa googlaillessa oli löytää pikkuteiden sokkelosta oikea reitti, kun laakson perukassa kyliä ja teitä oli yhtenä vyyhtenä. Kun ajoimme ulos tasangolta, se ei tuntunut enää miltään huolenaiheelta!

Tasanko on yli 1300 metrin korkeudessa, tokihan se oli tiedossa. Nousu sinne vain tapahtui niin vaivihkaa itäisten jaluskukkuloiden kautta, että vuoren läntisen seinämän jyrkkyys tuli sokkina. Käytännössä ollaan suuren, laakean Messeran tasangon itäpäässä, ja tuolta 1300 metristä tullaan hyvin jyrkästi alas, kukkuloiden portaat puuttuvat. Kun lyhyt sola päättyy ja laakso jää taakse, edessä on vain sorarinnettä mutkitteleva tie ja autereiseen taivaanrantaan katoava tyhjyys.

 

Ilman ongelmia alas kuitenkin selvittiin. Muistoksi Lissulle jäivät tosin pari päivää täysin jumissa olevat reisilihakset ja ihan kosketusarat hartiat, kun joutui roikkumaan takakenossa pyörän takapenkillä; matka alas kesti sentään yli puoli tuntia. Pegaso pelasi hienosti ja Lissukaan ei ryhtynyt patikoimaan, niin järkyttävän pitkä matka alas oli. Kaikki kunnia tietysti Jykälle, jossa on menetetty erinomainen trial-kuljettaja.

Alkumatkasta maisemat olivat kuin Marsista: punaista soraa ja suuria lohkareita. Sitten muutama puu ja niiden alla isoja koiria kytkettynä, sekä julmetusti vuohia aitauksissa. Hämmästynyt vuohi-isäntä kurkisti nurkalta, mutta vastasi tervehdykseemme iloisesti. Veikkaan, että ihan joka päivä ei turisteja sortseissa pyöräile ohi hänen majastaan.

Vähitellen vihreys palasi ympäristöön, vihmat ja timjamit kukkivat vielä noilla korkeuksilla, ja viikunalehto tuoksui kuin aurinkovoide rannalla. Lämpötila nousi, kaskaat alkoivat laulaa ja maasto loiveni. Lopulta tie putkahti pienen Milliaradesin kylän peräkujille ja sora muuttui betoniksi ja viimein asfaltiksi. Kun käännyimme katsomaan, mistä olimme tulleet, tuntui epätodelliselta, että siellä ylhäällä edes mitään tietä olisi. Saati sellaista paratiisimaista laaksoa vuoren piiloissa!

Onneksi Omalokselle pääsee helpompaa, itäistä reittiä. Paikka oli niin uskomaton, että pitäähän sinne mennä vielä uudestaan. Luultavasti kuitenkin laskeutuminen juuri tätä läntistä reittiä ei ole ihan heti uusintalistalla, eikä oikein nousukaan; koetteli se sen verran paitsi takapenkkiläistä, myös kuskia ja pyörää. Olisikohan Viannoksen reitti helpompi? Sillä ylös vuorille pitää vielä päästä!

 

Salainen laakso vuorten sylissä

Alla linkki nojatuolimatkaajille tai omatoimimatkaa suunnitteleville Sirpan ja Samin vaelluksesta pitkin Kreetan polkuja ja teitä. Jos taas kaipaa opastettua vuoristoretkeilyä, voi Fysimeran tai Matkapaletin tarjonnasta valita sopivan.

http://www.kreetablogi.cf/

http://fysimera.com/fi_index.html

https://www.matkapaletti.fi/

 

Toivotamme kaikille lukijoille hyvää pimeää vuodenaikaa ja valoisia haaveita tulevista retkistä Kreetalle!

Lissu ja Jykä

You may also like...

2 Responses

  1. Maria sanoo:

    Kiitos taas ihanasta kirjoituksesta. Lisää tarinoita odotellessa

    • vuosikreetalla sanoo:

      Kiitos palautteesta! Eiköhän toivekin voida toteuttaa. 🙂

      Lissu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *