Koronakesä Kreetalla

Onpahan ollut vuosi! Normaalisti olisimme nyt joulun vietossa Kreetan-kesämökillä, mis’ sää olisi kuin Suomen toukokuun: ehkä sateinen ja pilvinen, mutta kuitenkin plus viidentoista mukavammalla puolella. Itse asiassa juuri näillä hetkillä, kun tätä kirjoitan, laskeutuisi koneemme Ateenaan, mistä jatkaisimme Kreetalle illansuussa. Lentoliput oli jo varattuna, mutta siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Koska korona.

Monesta varmasti tuntuu, että rakas Kreikka on lipunut tämän uuden vuosikymmenen alussa kauemmas kuin koskaan. Kyllä se siellä kuitenkin on, ja Kreeta uinailee Välimeren sylissä melko turvallisesti omassa vaahtokuplassaan kuin Afrodite konsanaan. Tilastoja koronatapauksista ei millään tahdo löytyä, mutta sikäli kuin olemme tuttavilta kuulleet, ”meidän alueellamme” ei tautitapauksia juurikaan ole ollut. Pääkaupunkialueella Iraklionissa joitakin.

Onnistuimme tekemään kesämökkireissun juuri koronan suvantovaiheessa, jolloin matkustusrajoituksia hetkeksi höllättiin. Reissumme ajoittui heinäkuuksi ja palasimme elokuun ensimmäisen viikon lopussa Suomeen. Se jäikin sitten varsinaiseksi hengähdystauoksi tämän hullun vuoden puolivälissä. Kreetalla todella tiukat rajoitukset liikkumisen ja maskien käytön suhteen oli juuri purettu, ja ihmiset olivat iloisia ja vapautuneita. Silti varovaisuus näkyi, turvaväleistä huolehdittiin melko hyvin, eikä kesäflunssaisiakaan juuri ollut liikkeellä.

 

Reissun alkuosa tuli blogiinkin päivitettyä jo kesällä, loppuosan koostaminen sitten vain siirtyi arkikiireitten edessä aina näihin päiviin. Mutta nythän onkin hyvä haikailla menneeseen kesään, joka on nippa nappa lähempänä kuin tuleva. Tässä siis muisteluksia kesäisiltä viikoilta auringon alta, jospa ne veisivät hetkeksi huilitauolle koronauutisten ja kaamoksen synkistä mielenmaisemista.

 

Kesänvietto Kreetalla jatkui

Puuhailimme paljolti kotosalla ne viisi viikkoa, jotka mökkireissulla olimme. Toki kävimme muutamalla moottoripyöräretkellä, mutta niitä jarruttivat Guzzin akun kuoleutuminen ja uuden hidas hankintaprosessi, kun Ierapetran liikkeistä ei löytynyt tarpeeksi isoa akkua pyörävanhukseen ja ostopaikaksi sattunut nettikauppa osoittautui vikavalinnaksi.

 

Kesä tulee kahdella pyörällä

Menopeli Aprilia Pegaso

Meille olennainen osa Kreetasta nauttimisesta on moottoripyöräily. Pegaso saatiin heti liikkeelle eikä vuoristojuhtamme oikkuillut ollenkaan, katsastuksen läpäisi kitisemättä ja kuljetti meitä vaivatta muutaman lenkin vuoristoteillä. Tähän on vihdoin päästy, kun Jykä on korjaillut ja huoltanut sähköverkoston, vaihtanut ruiskutusjärjestelmän kaulat, vaihtanut syylärin, akun, ketjut ja rattaat. Tonnin pyörä on kuitenkin ollut hyvä hankinta, onpahan mekaanikko-evp:llekin  siinä aivojumppaa ja sormien verryttelyä.

Guzzin vanhanaikaisen suuri akku sen sijaan aiheutti hankaluuksia, kun entinen menetti tehonsa ja uutta ei meinattu saada millään tilalle, niin isoa ei löytynyt saarelta. Akku tilattiin Thessalonikista isosta myymälästä, jolla oli hyvät nettisivut. Siellä oli myynnissä laatumerkkinen laite, joka tilattiin nettilomakkeella. Varmuuden vuoksi otettiin vielä sähköpostilla yhteyttä firmaan, jossa kerrottiinkin, että juuri sitä tilattua tuotetta ei ole, mutta vastaava, edullisempi akku löytyy. No, siihen päätettiin tyytyä. Maksamisesta vain tuli hieman ongelmia, kun pyydettyä tilinumeroa ei alkanut kuulua.

Koska kielivaikeuksilla saattoi hyvinkin olla osuutta asiaan, pyydettiin ystävä apuun tulkiksi. Selvisi, että firmassa todella odotettiin maksua ennen kuin tuote postitettaisiin. Pyydettiin siis tilinumero ja mentiin nettipankkiin maksamaan. Numero ei toiminut. Soitettiin uudestaan. Firmalla nähtävästi oli eri pankki kuin meillä ja tilinumerossa sen vuoksi vähän eroja. Muutaman yrityksen jälkeen eri henkilö langan toisessa päässä kertoi, että onhan heillä tili myös samassa pankissa kuin meillä, ja rahat saatiin matkaan.

Sitten vain odottelemaan jo maksettua akkua. Ei kuulunut. Muutama soitto taasen tarvittiin, mutta selvisi, että firma toimittaa manterelta Kreetalle tavaraa vain parin viikon välein, mistä viivästys tällä kertaa johtui.

Kun akku lopulta tuli kuriirin matkassa, se tuli valmiiksi hapotettuna, ympäri pyörineenä, yli läikkyneenä, pakkauksensa polttaneena! Onneksi meillä oli akkunestettä jemmassa, ja akku saatiin toimimaan. Olisi tietysti pitänyt reklamoida, sillä eihän akkua ikinä lähetetä valmiiksi hapotettuna postissa. Mutta lomaa oli jäljellä enää viikko, joten ei viitsitty ruveta siihen operaatioon. Kyseinen firma meillä kuitenkin pantiin boikottiin – suuri tai ei, ammattitaito oli ihan kateissa.

 

Azaliasta Pefkiin

Meillä alkaa olla sellainen positiivinen ongelma, että lähistön tiestö on vuosien mittaan ajettu pitkin, poikin, ristiin ja rastiin. Pegason myötä pääsemme nyt laajentamaan repertuaaria, suuntaamaan hiekkateille! Löytyi kiva ihan pieni kärripolku, joka lähtee Sitian maantieltä pienenpieneen kylään, Azalia nimeltään. Tienviittana haalistunut puinen kyltti vähän nojallaan päätien varressa.

Kylä tuli pian näkyviin laakson pohjukassa, mutta annoimme sen uinailla rauhassa iltapäiväsiestaansa, koska etsimme tietä sen ohitse pitkin vuorten rinnettä ylemmäs naapurikylään, Pefkiin. Kartta esitti reitin, mutta sen löytäminen maastosta oli jonkin verran haasteellista. Valitsimme todennäköisimmän tienristeyksen oliivitarhojen välistä.

Tuntomerkkinä siitä, että tämä tie oli todennäköisesti rakennettu viemään johonkin muualle kuin vain jollekin viljelmälle, olivat betonipätkät pahimmissa mutkissa. Betonit on valettu estämään tien murtumista sadeveden mukaan. Olisi reitti voinut tietysti johtaa jollekin kirkollekin, mutta niihin yleensä on opasteet, naapurikylään välttämättä ei. Mihinkäs kylttejä omilla nurkilla tarvittaisiin? Eihän kukaan muu kuin paikallinen näitä pikkuteitä käytä päästäkseen kylältä toiselle. Joka ei reittiä tunne, kulkee päätietä, jos ei halua eksyä. No, me poikkeamme päätieltä alinomaa, koska mottommehan suorastaan on ”eksyminen kannattaa aina”.

Pienen jännityksen kera siis jatkoimme polkupahasta. Kylien väliä oli vain nelisen kilometriä, mutta reitti mutkitteli kauniissa, vihreässä ja oleanteria kukkivassa kurussa rinteiden välissä. Pohjalla oli paikoin virtaavaa vettä, sen saattoi kuulla. Linnut lauloivat ja vuohia, kaiketi, rapisteli pensaikossa. Ympärillä maasto oli kuivaa ja autiota paitsi siellä, missä sijaitsi oliivitarhoja kastelujärjestelmineen. Tuulimyllyt kauempana ja aurinkokennovoimala tien varrella kertoivat, että energiaa näillä vuorilla piisaa. Sitä on enemmän kuin vihreät kasvit tahtovat kesällä sietää.

 

 

 

 

 

Tie oli nopeasti ajettu, mutta se ei haitannut, kun jo hiukan huikoi. Sopivasti lounasaikaan saavuimme Pefkin kylään, jossa on mainio Piperia-taverna. Tilasimme salaatin ja ihanaa juustopiirakkaa. Pari muutakin seuruetta oli ruokailemassa.

Taverna Piperia, Pefki

Kävelimme aterian jälkeen kierroksen kauniissa kylässä, eihän jälkiruokarakin jälkeen ihan heti passaa lähteä pyörän ohjaimiin. Vaikka Pefki on ylhäällä vuorella, se ei ole mikään kuollut loukko. Siellä asuu aika paljon myös ulkomaalaisia, sillä Makri Gialos hotelleineen sijaitsee rannalla muutaman kilometrin päässä. Pefkiin pääsee sieltä kävellenkin jylhän rotkon kautta. Se on suosittu vaellusreitti. (Kuvaus löytyy Kreeta.infon rotko-osiosta.)

Kastron rauniot

Toinen hieno retki tehtiin tuulisena päivänä, joten ajelimme tylsästi päätietä pitkin Ierapetrasta kohti Agios Nikolaosta. Tuuli reutoi pyörää vielä Pahia Ammoksen kohdalla, mutta kun käännyimme kohti vuoria ja Kavoussin kylää, pahin puhuri hellitti. Tuuli yksinkertaisesti kiipesi vuoren laelle ja jätti juuret tyveneen.

Jätimme Kavoussin taakse ja suunnistimme tutuksi tullutta pikkutietä ylös rinnettä. Tie johtaa maailman vanhimpiin kuuluvalle, elävälle oliivipuulle ja Azorian ja Vrondan minolaisten kylien raunioille, mutta tähtäsimme edemmäs. Meillä oli määränpäänä vielä yhdet, ennen kokemattomat, rauniot: kolmesta kylästä ylimpänä kohoava Kastron minolainen linnoituskylä.

   

Pyörällä pääsimme Vrondan yläpuolelle lähes puoleen kilometriin, missä juuri ja juuri auton levyinen tie päättyy, ja jatkuu E4-patikkapolku. Polku on itse asiassa ikivanha kylien välinen tie, osittain kivetty ja pengerretty. Vanhimmat osat voivat olla ties kuinka vanhoja. Aktiivisesti reittiä lienee käytetty kylien väliseen liikkumiseen vielä 1960-luvulla, kun autoilu ei ole vielä ollut yleistä ja ajotiet ovat varmaan olleet varsin kehnoja.

   

Itse Kastro on rakennettu ihan hurjaan paikkaan, vuoren rinteessä törröttävän ulkoneman päälle 660 metrin korkeuteen. Sieltä on suora näköala alapuolella olevaan Azoriaan, ja epäilemättä se on ollut suuremman asutuskeskuksen vartio- ja pakopaikka. Kastrolla on ollut kaivauksia 1980-luvulla ja 2000-luvun alussa. Siellä on hyvät opastekyltit omatoimivierailijoille.

   

Patikointi ylös kesti puolitoista tuntia, toki pysähdyimme tämän tästä valokuvaamaan tai vain ihailemaan maisemia. Näkyvissä ei ollut muita kulkijoita, vain etäinen kaiku laakson hyörinästä silloin tällöin saavutti korvat. Luonnon rauha ei koostu hiljaisuudesta, vaan tuulen suhinasta, haukkojen huudoista, vuohenkellojen kalahduksista ja määkäisyistä. Väsyneet silmät nauttivat, kun katse ei tökkää mihinkään lähellä olevaan vaan saa kurottaa kymmenien kilometrien päähän. Tekee hyvää päivittäisen ruudun tuijottelun lomassa.

Viimeinen nousu oli aika jyrkkä pätkä, oikealla syvä rotko

Ylhäällä Kastro vartioi maisemaa, joka on kyllä vertaansa vailla. Voisipa viettää siellä yön ja nähdä auringon laskevan kaukaisten vuorten taakse ja tähtitaivaan syttyvän ikuiselle taustalleen, jota ei valosaaste häiritsisi. Aikanaan aurinko nousisi merestä kuin Afrodite. Nykyihminen näkisi rannikon kylien kimmeltävän yössä, muinainen kastrolainen lienee ihaillut himmeinä hehkuvia tulia alapuolisissa asumuksissa. Azoria on varmasti näyttänyt olevan lähellä, ihan kivenheiton päässä – monikohan lapsukainen sitä on kokeillut!

Näkymä huipulta, Kastron raunioilta: Alhaalla Kavousin kylä, vastapäisella rannalla Agios Nikolaos

Zoomaus alapuolella olevan Azorian raunioihin

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vai ja Itanos

Kreetasta on niin moneksi! Saaren itäinen osa on kuivaa ja karua erämaata, jossa vain vuohet ja mehiläiset löytävät ravintoa. Samalla se kuitenkin on herkkujen kasvualustaa: siellä on luostari, joka on luonut ihmeen eli saanut viinitarhat kukoistamaan karulla ylängöllä. T’oploun viinejä kannattaa maistella. Luostarin tuottama punaviini on vakio-ostoksemme ruokapöytään. Itä-Kreetalla kasvavat myös torimarkkinoiden halutuimmat banaanit ja hunajamelonit.

Itäkolkassa on myös ihan konkreettinen keidas. Joskus historian hämärässä sinne on rantautunut palmujen alkuja ja niistä on kasvanut luonnonvarainen palmumetsä. Palmujen ja rannan välissä on Vain hiekkaranta, turistien suosima paikka.

Ajoimme heinäkuun viimeisinä päivinä retken Guzzi-pyörällä, kun lopulta saimme sen ajoon. Suuntasimme Sitiaan ja sieltä kohti Vaita. Tuuli pyyhälsi ylängöllä esteettömässä ympäristössä täyteen puhuriin, ja Nevadan viitisenkymmentä hevosvoimaa tarvittiin sen päihittämiseen, että selvittiin  horjahtelematta kiemuraisella tiellä. Maisemaa olisi muuten ollut kiva ihastella enemmänkin, mutta emme pysähtyneet edes kuvaamaan tuulen vuoksi.

Palmujen ilmestyessä tien varteen ajoimme toiveikkaana katsomaan, olisiko Vain hiekkaranta autiona tai edes sen verran väljästi miehitettynä, että mahtuisimme mukaan. Emme juuri koskaan hakeudu rantaan, jossa pitää ottaa maksullinen aurinkotuoli ja asettua vieri viereen muiden kanssa. Varsinkaan, jos saa pelätä viruksia.

Ei toivoakaan – vaikka ajoimme kohti rantaa ihan tyhjää tietä, jostain tyhjästä peräämme ilmaantui peräti  neljä autoa. Parkkipaikoilla oli tilaa, koska turistibussit puuttuivat, mutta lippukopissa myyjä jo vilkutteli meitä parkkilippua lunastamaan. Palmujen katveessa oli vähintään yhtä paljon ihmisiä kuin rantahiekallakin.

Pyörsimme saman tien ympäri ja suuntasimme Itanokseen, joka on Vaista katsottuna seuraava lahti itään päin. Siellä on muinaisen kaupungin rauniot sekä mereen muinaisessa järistyksessä roomalaisaikaan uponnut satama. Samaisessa järistyksessä saaren vastakkaisessa päässä Falassarnan satama nousi metritolkulla meren yläpuolelle ja kävi silloiselle väestölle käyttökelvottomaksi.

Moto Guzzi Nevada ja Lissulla helleajopusero estämässä käsivarsien kärähtämistä

Itanoksen ranta Vain itäpuolella

 

Yllättävän paljon Itanoksessakin oli väkeä menossa rantapäivää viettämään. Siltä näytti, että kaikki olivat kreikkalaisia. Olihan kuu juuri vaihtumassa, ja elokuussa Kreikka viettää lomia.

Me kapusimme raunioalueen ylitse ja löysimme ”oman rantamme” melkein tyhjillään. Aivan mereen sortuneiden seinämuurien alapuolella on mukava sopukka eväiden syömiseen ja melkein samalta kohdalta pääsee sujuttautumaan matalan lahden aalloille. Sen tekee vähän hankalaksi pohjaa peittävien kivikoiden liukas levämatto. Ehkä se peittää ikivanhojen rakennusten osia? Merisiilejä ei onneksi ollut, joten varovasti pääsi kahlaamaan polvivesiin, ja siitä voikin jo ottaa loivan liu’un aaltojen syliin.

Eväät katettuna Itanoksen mereen vajonneen sataman raunioille

Olemme vierailleet samalla rannalla ennenkin. Olemme keksineet syynkin siihen, miksi juuri tuo, hyvä ranta on niin vähällä käytöllä. Toisessa päässä, palmujen alla, taisi nytkin olla jokunen nakuilija nauttimassa rajattomasti auringosta. Mitäpä tuosta, kukin tyylillään. Suomalainen nyt ei alastomuudesta hätkähdä, mutta paikalliset eivät samoille rannoille aatamien kanssa pyri, antavat vain olla omassa rauhassaan.

Rauhallinen uimapaikka

 

Kotigurmeeta

Tavernat olivat auki ihan normaalisti, mutta pidimme parhaana käydä vain kohteliaisuuskäynneillä kylämme tutuissa ruokapaikoissa. Osassa isäntäväki piti maskeja ja etäisyyttä, osassa tuli paiskaamaan kättä. Tiesivät toki, että me olimme pitäneet kahden viikon omatoimikaranteenin ennen kuin vierailimme, mutta asiakaskuntaa oli heinäkuussa muistakin Euroopan maista. Meistä varovaisuus oli paikallaan. Kokkailimme siis enimmäkseen kotona.

Vaihtelu virkistää omassakin keittiössä. Onhan Kreeta kumminkin niin kaukana kotoisesta Pohjolasta, että jotkut ruokalajit vaativat jonkin verran totuttelua ajatukseen, että niitä pistäisi suuhunsa. Sitten, kun uskaltautuu maistamaan, voikin uusi tuttavuus olla tuleva lempiruoka. Näin kävi, kun ensi kerran maistoimme grillattua mustekalaa Mohloksessa kesällä 2013. Ihastuimme! Lonkero-otuksen maku on mieto, hieman kanamainen, liha kylläkin kumimaista, mutta ei sen oudompaa suussa kuin vaikka viinikumikarkit, ovathan nekin sitkeitä herkkuja.

Vasta tänä kesänä uskaltauduimme itse kokkaamaan mustekalaa, kun valmistusprosessi ei ollut ihan samalla tavalla hanskassa kuin muikun. Valitsimme Halkiadakiksen supermarketin pakastealtaasta kaksi lonkeroa ja vähän pääosaa käsittävän kolmisensataa grammaa painavan klöntsän. Mitä laatua mustekalaa se nyt sitten tarkkaan ottaen olikaan, suomalaisittain mustekalaksi kun kutsutaan kaikkia monisatapäisen lajin lahkoja, mutta Kreikassa on toki eri tavat valmistaa seepiaa, kalamaria ja ohtapodia, tursasta.

Herkkua se on, uskokaa pois!

Harmahtavanpunertavassa, valkolihaisessa palassa napottivat siistissä rivissä myös imukupit ”jalkojen” alapinnalla. Kaikkinensa syötävää, sen olimme jo oppineet. Halkkarin kassantäti ilahtui kehumaan ostosta erinomaisen hyväksi ja antoi ohjeen sulattaa se hissukseen veteen upotettuna jääkaapissa. Näin teimme.

 

Kreikkalainen keittokirjamme (Greek cuisine for everyone) sisälsi pari reseptiä, joista valitsimme yksinkertaisemman. Ohjeen mukaan freesattiin sipulia, lisättiin mustekalapalat joukkoon, kymmenen minuutin paistelun jälkeen punaviiniä päälle ja suurus maissijauhosta. Hauduteltiin vielä 40 minuuttia. Lisäksi pastaa. Ja tuli hyvää! Tätä tehdään joskus toistekin. Grillatakin mustekalan voisi, mutta se nyt jää johonkin tulevaan hulluun gastronomiakohtaukseen.

Ja herkkua tämäkin, vaikka pannussa poriseva muhennos ei ehkä siltä näytä kuvassa…

Korona vaanii selustassa

Puolivälissä heinäkuuta hieman yllättäen koronarajoituksia taas tiukennettiin. Maskin käyttö tuli pakolliseksi supermarketeissa. Noin viikon päivät vallitsi epätietoisuus, eikö todella kampaamoissa, erikoisliikkeissä ja muissa vastaavissa paikoissa maskia tarvitse käyttää, ja mikä logiikka siinäkin taas on. Sitten maskit määrättiin käyttöön kaikissa liike- ja julkisissa tiloissa.

Taustalla varmaankin oli pohjoisen Kreikan ja suurten kaupunkien heikentyvä tilanne. Pohjoinen raja vuoti. Sitä kautta maahan saapui muun muassa julkkiksia ja muita rahakkaita niistä maista, joista saapuminen Kreikkaan oli rajoitettua maiden oman heikon tilanteen vuoksi. Nettiuutisissa oli kiukkuisia otsikoita näistä välinpitämättömistä ihmisistä. Balkanilla korona oli nopeasti lisääntymässä. Kreetalla tilanne oli edelleenkin hyvä.

Kreetalaiset ryhtyivät itse sisämatkailijoiksi ja varasivat huoneita saaren turistikohteista, joihin ei tavallisesti heinäkuussa, kesken turistikauden, lähdetä. Iraklionin rekisterilaatoissa olevia autoja näkyi liikenteessä poikkeuksellisen paljon.

Pidimme huolen, että emme tarpeettomasti viipyilleet väkijoukoissa, eli esimerkiksi toriostokset jätimme väliin. Kävimme syömässä ulkona vain muutaman kerran, omalla kylällä. Ystäviä tapasimme ulkosalla. Pari upeaa piknikkiretkeä auringon laskiessa kertyikin muistojen matka-arkkuun.

Laskeva aurinko punertaa vuorenrinteet ja heittää jyrkät varjot illan puolelle

Hämärä alkaa nousta idästä

 

Ajoimme yhden kerran vuorelle sopivaan pikkutien mutkaan, josta oli näköala merelle. Ystävien pickupin lavalta jakkaraa alle, kouraan lasi viiniä ja katse horisonttiin. Mutkattoman upeaa. Vuorilla pimeä on todella pimeää hetkeä ennen kuin kuu nousee, kun aurinko on ryöminyt huippujen ylitse maailman reunan yli. Linnunrata putoaa ihan lähelle ja elokuisten Perseidien tähdenlentojen etujoukot lähettävät tiedustelijoita valittujen havaittaviksi. Yö tallettaa salaiset toivomukset.

Mirtoksessa pystytettiin pöytä rannalle vesirajaan. Siinä seurattiin illan laskeutumista. Miten taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi, idästä nousee violetti hämärä, maapallon varjo piirtyy kuuman päivän nostattamaan usvaan. Vesi läikehtii vaaleansinisenä silkkinä, värien kontrasti on uskomaton. Juuri uudestisyntynyt kuu katselee kohti maan reunaa, mihin se aikoo seurata sisartaan aurinkoa, joka säteilee vielä oranssia hehkua Dikti-vuorten takaa.

Sitä mukaa kun taivainen loimu lännessä väheni, voimistui Mirtoksen rantaraitin valojen syke. Uuden suuren parkkipaikan automäärästä päätellen asiakkaitakin riitti.

 

Jykän rakentamalla saunallakin piipahdimme, vuoren rinteessä, varsinaisella näköalapaikalla. On ollut kiinnostavaa seurata, miten ystäviemme oliivitarha on viiden vuoden aikana muuttunut pusikkoisesta ja hoitamattomasta oliivipuumetsästä puutarhaksi, jossa on hyötykasvimaita, polveilevia polkuja, vyötärönkorkuisia basilikapensaita, syreenejä… Haave omasta puutarhasta saa aina kumman kutinan, kun vierailemme iso-Lissun ja Jorgoksen horafilla, kasvitarhalla.

  

 

Ierapetran illassa piipahdimme vain kahdesti ystävämme Nikoksen kanssa. Pöydät oli järjestetty väljästi, mutta ne olivat melkoisen täynnä. Pikaisella silmäyksellä turisteja ei juuri näkynyt – tunnelma oli kuin joululomilla, kun pelkkä Kreikan kieli sorisi pöydissä, mutta tausta oli kesäinen.

Nikoksen kanssa treenaamme kreikkaamme. Juttelimme koronasta, aiheesta, josta ei sanastoa välttämättä ole niin kauheasti hallussa, mutta yritimme sitkeästi kierrellen ja kaarrellen. Kesken kaiken Nikos purskahti nauruun: ”Tuo teidän kreikkanne on kyllä ihan hirveää! Mutta ei se mitään, puhutte te sitä paremmin kuin minä ranskaa!” Nauroimme kaikki makeasti. Ja sitten jatkettiin taas harjoittelua, sillä periksihän ei anneta. Koko ajan huomaa ymmärtävänsä vähän enemmän, ja sitten ymmärtävänsä kuitenkin vielä niin vähän.

Yhtenäkin päivänä Pelagia-rouva – joka muuten täytti kevättalvella 80 vuotta! – yritti kertoa meille jotakin, mistä emme millään saaneet tolkkua. Hänen murteensa on niin vahvaa kreetaa, että vaikka sanat kuulostavat tutuilta, ne ymmärtää yleensä vasta vähän aikaa yhdessä pähkäiltyä. Niin nytkin.

”Minusta Pelagia sanoi, että pitää varoa rosvoja ja pitää ovi lukossa.”

”Minä kuulin, että hän puhui aseesta, että joku tuli aseen kanssa ovelle.”

Juttu jäi pariksi päiväksi arvoitukseksi, mutta sitten kuulimme toisaalta, että kylällä oli liikkunut murtovarkaita. Neljä nuorta italialaismiestä, ilmeisesti juuri ja juuri täysikäisiä, oli yrittänyt murtautua erääseen taloon. Heidän epäonnekseen talon isäntä on metsästäjä, ja tämä oli murron äänet kuullessaan hakenut pyssyn valmiiksi ja jäänyt odottamaan tunkeutujia. Nämä olivat saaneet äkkilähdön luotisateessa.

Poliisijuttuhan siitä tietysti tuli, mutta murtomiehet kai jäivät kiinni ja isäntäkin toivottavasti selvisi nuhteilla. Mies itse totesi meille: ”Jos teillä vielä olisi Dafni, niin sellainen koira olisi syönyt ne pojat!” Bokserimme on siis vielä hyvässä muistissa kyläläisten keskuudessa. Ikävä sinänsä, että rauhallisilla pikkukylilläkin tapahtuu tuollaista. Veikkailivat, että rahoja tai jotain myytävää siellä oltiin etsimässä huumehankintojen rahoitukseen. Eipä ole mitään lintukotoja olemassakaan.

Kreikkalaisten rauhaa järkyttivät myös Turkin uutiset: Hagia Sofian kirkon muuttaminen moskeijaksi sai Kreikan protestoimaan. Perjantaina 24.7., kun TV näytti kuvaa Erdoganista marssimassa jumalanpalvelukseen uuteen moskeijaansa, ympäri Kreikkaa soivat kirkonkellot Hagia Sofian muistoksi. Pysäyttävä hetki.

 

Kotimatka

Kotiuduimme reissusta juuri ennen kuin koko Eurooppa alkoi jälleen kärvistellä koronan kourissa ja rajoituksia alettiin kiristää. Vietimme yön Iraklionissa hotelli Marin Dreamissa. Tilasimme taksin aamuneljäksi, sillä lento Ateenaan lähti kuudelta. Ennen taksiin astumista puimme kasvoille maskit, eikä niitä sitten riisuttu ennen kuin hotellissa Helsingissä seuraavan vuorokauden puolella, vaihdettiin vain.

Alun perin meidän olisi pitänyt olla Helsingissä iltapäivällä ja kotona ennen yötä, mutta juuri ennen matkalle lähtöä Suomessa saimme viestin, että alkuperäinen paluulento oli peruttu ja seuraava mahdollisuus lentää Frankfurtin välietapilta Helsinkiin oli iltakymmeneltä. Nappasimme sen lennon, koska olimme jo jalka ovenraossa lähdössä matkaan. Frankfurtissa huomasimme, että alkuperäiseen aikaan kyllä lähti kone Helsinkiin. Eipä tullut mieleen yrittää vaihtaa lentoa loman kuluessa, olisimme voineet säästyä odottelulta.

Vietimme Frankfurtissa 11 tuntia. Lentokenttä tuli tutuksi, niin suuri kuin onkin. Kentällä oli väljää, saatoimme jopa muutamaan otteeseen hengitellä maskin vaihdon yhteydessä raitista sisäilmaa, kun lähistöllä ei ollut ketään. Katselimme ulos, jossa kenttähenkilökunta raatoi +29 asteen helteessä.

Lopulta pääsimme kotimatkalle nukuttuamme makoisat viiden tunnin yöunet hotelli Clarionissa. Juna toi meidät nykimättä Kuopioon saakka. Mutta eipä vielä nuolaista! Paria kilometriä ennen asemaa pysähdyttiin. ”Hieman teknisiä ongelmia veturissa”… Ehkä viiden minuutin kuluttua kuitenkin jatkettiin. Olikin lähellä saada kokea kokonainen, keskeytyksetön junamatka!

Ruokakaupan kautta kotiin ja viettämään vapaaehtoista karanteenia. Lissun piti lähteä maanantaina töihin, se oli karanteeniohjeissa sallittua. Työterveyshuollosta tarkistetuilla ohjeilla maskilla varustettuna.

Koska kotimatkalla junassa oli kovasti yskivä mies muutaman metrin päässä – ilman maskia tietysti, eihän niihin Suomessa tuolloin oikein uskottu – Lissu olisi halunnut päästä testiin. Ei onnistunut. Testiin pääsyä palloteltiin ensin työterveyshuollon ja julkisen terveydenhuollon välillä, sitten lähiterveysasema vuoroin määräsi testiajan ja perui sen sitä mukaa, kun asiaa tarkisteltiin eri tahoilta viranomaishierarkiassa. Lopputulema oli keskussairaalan koronavastaavalta, että oireetonta ei testata. Siitä vain koululuokan eteen!

Nyt on eletty maskisuositusaikaa jo kuukausisotalla ja kesäinen lomareissu tuntuu kaukaiselta maailmalta, jossa kaikki oli vielä kovin yksinkertaista. Toivomme, että pääsemme taas toiseen kotiimme niin pian kuin mahdollista, mutta saa nähdä, millaisia säännöksiä ja rajoituksia eteen tulee ennen kuin voidaan taasen olla turvassa. Rokotukset, toivottavasti, mutta millainen säännösviidakko matkalle uskaltautuvilla mahtaa olla edessä? Tietenkään emme halua ottaa riskejä tai riskeerata muita, joten siihen on vain tyytyminen, mitä viranomaiset ikinä määräävätkään. Siihen saakka muistellaan menneitä reissuja ja pidetään yhteyttä ystäviin Kreetalla. Vielä me tapaamme! Siihen saakka pysytään turvassa, menume asfalias!

Talviset terveiset Savosta

Jykä ja Lissu

You may also like...

5 Responses

  1. Eeva Luoma sanoo:

    Hieno Kertomus. Me kaksi täältä Kirkkonummenta oltiin Haniassa 19.10-18.12.20. Lockdaun iski päälle 8.11 ehdittiin sentään vähän kulkea auton kanssa mutta vain Hanian läänisä. Kaikki kaupat, tarvernat ja kahvilat meni kiinni. Sen jälkeen tehtiin ruoka itse ja kahvit, ennen oli kiva käydä kahviloissa. Kasvomaski piti olla olla aina ja joka paikassa, ulkona kävelessäkin. Lupalappu passin välissä aina taskussa. Onneksi pysyttiin terveinä. Vielä jatkuu karanteeni pari päivää.

    • vuosikreetalla sanoo:

      Kreikka on hoitanut tosi jämäkästi nämä koronarajoitukset. Niinpä siellä ovat tautiluvut Euroopan alhaisimpia. Toivottavasti sen ansiosta pääsemme mahdollisimman pian taas turvallisesti palaamaan maisemiin, joista nyt pitää vain unelmoida.
      Lissu ja Jykä

  2. Lispe sanoo:

    Kiva oli lukea, tunsin melkein olevani siellä . Kuvailet elävästi ja kauniisti oloanne rannalla sinisen silkkistä vettä ja vuoriston tunnelmaa auringon laskiessa ja noustessa, tähtitaivaan
    tuiketta ja loistoa auringon laskettua. Minäkin haluaisin yöpyä tuollaisissa paikoissa taivasalla seurana vain äänettömyys, äärettömyys ja hennosti kuiskaileva tuuli. Kiitos kertomuksestanne.

    • vuosikreetalla sanoo:

      Kiitos kiittämästä! Toivottavasti pian pääsemme takaisin noihin tunnelmiin.
      Lissu ja Jykä

  3. Joni sanoo:

    Olipa hieno kertomus. Meille kävi syksyllä ohraisesti kovasti odotetun 2 viikon matkan kanssa. Ei uskallettu enää lähteä matkalle, kun oli karanteeniriski ja tulot olisivat olleet 0 karanteenin ajalta. Onneksi saatiin lentolippurahat jo takaisin. Nyt näyttää taas sen verran pahalta, että mahtaako tulevana syksynä vieläkään päästä Kreetalle. Ei voi kuin unelmoida auringosta, lämmöstä, hyvästä ruuasta, mukavista ihmisistä ja kaikesta muista upeista asioista, joita kreeta tarjoaa. Nämä kertomukset onneksi hieman helpottavat kaipausta. Voi kun voittaisi vielä rahaa sen verran, että voisi muuttaa osaksi vuotta Kreetalle.

Vastaa käyttäjälle Joni Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *