Ikioma juhlakiertue
Moto Guzzi, italialainen moottoripyörätehdas, perustettiin sata vuotta sitten. Kreikan Moto Guzzi Club järjesti satavuotisjuhla-ajelun Pohjois-Kreikassa järvialueella, mutta emme pandemian vuoksi lähteneet osallistumaan kokoontumiseen. Sen sijaan ajelimme oman kierroksen tänä vuonna 21-vuotiaalla Nevada-mallisella pyörällämme. Varasimme hotellihuoneet pikku kylistä ja isommat kaupungit, Iraklionin, Retimnonin ja Hanian, ohitimme pikatietä pitkin mielessämme koronaturvallinen reissu. 

Sunnuntai 11.7. Koutsounari – Spili

Lähtiessämme puhalsi sopivasti meltemi, kesäinen pohjatuuli, joka oli ärsyttänyt hermoja jo viikon päivät. Virkistäähän tuuli helteessä, mutta virkistystä tuo vielä paremmin ilmavirran hively moottoripyörän kyydissä!
Aamupalan jälkeen, ennen kymmentä, starttasimme hohtavan auringon alle yllä sortsit, topit ja hyvä kerros aurinkovoidetta, sekä tietysti kypärät. Sivulaukuissa oli pakattuna yöpymisvermeet, uikkarit, ilta-asu (eli toiset sortsit ja paita), pitkähihaiset valkoiset paidat aurinkosuojaksi ja Lissun käsveska. Biker-reppu pyörän tarakalla sisälsi kartat, kameran, tabletin, juotavaa, aurinkovoiteen ja EA-pakkauksen. Siinä kaikki tarvittava.
Ensimmäinen etappi oli Spilin kylä keskellä saarta Retimnonin kohdalta etelään. Ajelimme rauhallisesti tuttua tietä ohi Mirtoksen ja ylös Dikti-vuorten mäntyisiä rinteitä. Laskettelimme leppoisasti Viannoksen ohitustietä, joka on suurellisen leveä, kuin irrallinen pätkä suurta valtaväylää ihan keskellä hiljaista maaseutua. Marthan kohdalla käännyimme länteen kohti Agii Dekaa. Messaran tasanko levittäytyi ympärille loputtomine oliivitarhoineen. Toki seassa on myös viiniviljelmiä, sillä kreikkalaiset eivät kai ole ymmärtäneet sitä, minkä suomalainen viiniasiantuntija taannoin meille kertoi, että ”Kreikka on aivan liian kuuma maa hyvän viinin tuottamiseen”. Tarvitseeko sanoa, että väitimme vastaan?

Melko koronaturvallinen asiakastiheys kafeniossa

Pysähdyimme kahville Mirekseen. Olimme niin hyvin aikataulussa, että päätimme valita reitiksi Spiliin pohjoisen tien, eli Agia Galinin kohdalla käännyimme ylämäkeen kohti Furfurasta. Tie vei meidät kauniin Amarin laakson pohjoisenpuoleisille rinteille.
Laakson länsipäässä meidän piti löytää reitti, joka poikkesi päätieltä, jotta pääsisimme vedenjakajan ylitse Spiliin, seuraavaan laaksoon. Apostolissa valitsimme pienen tienvarsitavernan kartanlukupaikaksi. Kysyimme, että onhan paikka auki, sillä sisällä näytti olevan vain vähän väkeä, lähinnä henkilökuntaa eli perhettä. Juu, auki ollaan, tervetuloa.

Tavernaan oli levitetty pöydille valkeat liinat ja pöydät vedetty yhteen, selvästi odotettiin juhlavieraita. Emme siis ihmetelleet, kun meidät istutettiin ”väen pöytiin” keittiön edustalle, jossa vanha mummo jo istuskeli. Tilasimme salaattia ja kysyimme, olisiko vaikka juustopiirakkaa oluen kumppaniksi. Saimme vadillisen pikkuisia hortopitoja, kasvispiiraita, ja hunajalla ja kanelilla hunnutettuja, makeita juustopiirakoita. Niitäkin oli juuri parahiksi pyöräytetty vieraita odotellessa.
Kun olimme tutkimassa karttaa, saapui pikkubussi tuoden salin puolelle bussilastillisen saksaa puhuvia turisteja. Heitä viihdytettiin liiran ja luutun soitolla, ja siinä sivussa viihdyimme mekin. Meitä palveli oikein mallikkaasti arviolta 12-vuotias Maria, jota äiti ohjaili keittiön puolelta. Tuntui ymmärtävän kreikkaamme, pitäisi varmaan olla ylpeä!
Aterioinnin jälkeen saimme myös ohjeet, mistä tienhaarasta kääntyä Spiliin. Kartat eivät aina onnistu näyttämään päätienä sitä reittiä, joka olisi oikeasti käytännöllisin. Olemme luopuneet yrityksestä käyttää navigaattoria, sitä ei kuule eikä liioin näe moottoripyörän tärinässä aurinkolasit ja visiiri silmillä. Tie oli vaatimaton, mutta tasaisin välein oli risteyksiin sijoitettu pieniä kylttejä, jotka opastivat Spilin suuntaan, joten ei tarvinnut ruveta empimään. Taloja ympäröivät puutarhat muuttuivat oliivitarhoiksi ja ylempänä heinä- tai viljapelloiksi, sitten kivisiksi vuohitarhoiksi. Lopulta ympärillä oli vain harmaata, ankaran louhikkoista kalliota ja rotkoja, joissa puski sakeaa, vihreää metsikköä.
Saavuimme Spiliin ylämäen puolelta. Pitkä, kylän läpi kiemurteleva päätie ajettiin toiseen päähän saakka, missä sijaitsevat kuuluisat leijonanpäiset vesilähteet. Ihan niiltä nurkilta löytyi majapaikkamme, hotelli Costas Inn.

Olimme varanneet huoneen netin kautta, ja isäntä Nikoksen piti hetkinen kummastella, että mitenkä netti väittää, että olemme Kreikasta, vaikka ihan selviä ulkomaaneläjiä ollaan. Selvitimme, että olemme kyllä ierapetralaisia jo seitsemättä kesää, ei se netti väärässä ole.
Spili on pieni kylä, katsottavaa ei hirveän paljon ole. Silti, jos ei silmät kiinni kulje, kaikki nähtävillä oleva on oikein sopivaa silmien lepuutusta meren kiloon väsyneelle. Kylä on laakson rinteellä, kaartuu pitkulaisena kuin kreikkalainen kylämakkara päätien molemmin puolin. Niin sanottu nähtävyyskin kylässä on, nimittäin 25 raikasta vettä sylkevää leijonanpäätä. Vesi on juotavaa, lähteen ympärille rakennetut kahvilat ja ravintolat tarjoavat sitä suoraan leijonien kidoista pöytiin. Alueen ruokalat muodostavat viihtyisän keitaan, jossa oli mukava viivähtää ilta-ouzolla ja aamupalalla. 
Kaunis kuvauskohde on myös Pyhän Rafaelin luostari. Kirkkoja kylässä piisaa useampia, sen kertoi kellojen helinä illan rauhassa. Kadun varrella on myytävänä ihan samaa turistitavaraa kuin kaikissa muissakin kreikkalaisissa matkailukohteissa. Poikkeuksena pari keramiikkapajaa, joiden tarjonta saattoi olla omaperäisempää. Niitä vain ei moottoripyöräreissulaisen parane mennä ihailemaan, kun mukaan ei voi ottaa mitään särkyvää. Eikä onneksi mahdukaan!
Syömään lähdimme ihan toiseen suuntaan kuin pääosa turisteista, kadun viimeiseen tavernaan. Marian ja Kostasin taverna tarjosi suurehkon, väljän ja siistin puutarha-alueen, johon pöydät oli katettu. Vieraita oli meidän lisäksemme kolme pöytäkuntaa, mikä sopi meidän ”turva-matkailun” ideologiaamme oikein hyvin.
Lissu valitsi päivän listalta lammasta, Jyrki halusi maistella kylämakkaraa. Oikein maistuvat annokset saimmekin. Jälkiruoaksi pöytään kannettiin pyytämättä pino vesi- ja hunajamelonia ja rakikarahvi. Se on muuten mainio makupari, erityisesti niin vahvalle rakille, kuin Maria meille toi.
Nukuimme hyvin, ilmastointilaitetta ei tarvinnut käyttää päällä lainkaan. Ilta vuoristossa oli riittävän viileä, kun lähdimme yli kolmenkympin lukemista liikkeelle aamusella.

Maanantai 12.7. Spili – Paleohora

Aamupala ei sisältynyt huoneen varaukseen. Sitä olisi kysymämme mukaan hotellilta saanut, mutta kun laskeuduimme alakertaan kello kahdeksan maissa, ketään ei vielä ollut paikalla. Kahvilat kadun varressakin olivat vielä siivousvaiheessa. Illalla kadulla liikuskelleista turisteista ei näkynyt vilaustakaan, lienevät olleet päiväretkeläisiä tai vielä unten mailla.
Menimme lähteiden luona olevaan kahvilaan, jossa näkyi siivoojan lisäksi olevan joku jo tiskinkin luona. Aamupalaa saimme. Se sisälsi lähes samat ainekset, kuin normaalistikin syömme viikonloppuaamuisin, eli paahtoleipää kinkun ja juuston kera, kreikkalaista jugurttia hunajan kanssa ja appelsiinimehua. Mutta täytyy sanoa, että kun jugurtti on kerrostettu korkeaan jälkiruokamaljaan kullankeltaisen hunajan kanssa ja välissä ja päällä on rapeita, tuoreita saksanpähkinöitä, näköaisti lisää herkun maistuvuutta monta astetta.
Starttasimme matkaan kohti Paleohoraa aamuyhdeksältä, kun kylä alkoi hiljalleen heräillä. Aurinko valoi kultaa vastapäisille vuorille ja alkoi hiljalleen kivuta idässä kohoavan korkean huipun takaa. Ajoreitti valittiin niin, että olisimme Paleohorassa riittävän ajoissa tutustuaksemme kylään. Siksi ajoimme suorinta reittiä päätielle, E75:lle. Hanian suuntaan oli muutakin liikennettä, joten vauhti pysyi kohtalaisena, 60 – 80 km tunnissa. Se on takapenkkiläiselle mukavuusraja, kovempaa menoa Lissu ei toivo kuin pakollisia pätkiä ohituksissa tai liikennevirrassa. Tuuli alkaa puistaa kovemmassa kyydissä aika ikävästi ja tuijottaa voi vain kuskin niskaa.
Tällä kertaa aikaa oli ihailla maisemia. Tämä Retimnon – Hania -väli kannattaa käydä kokemassa aina silloin tällöin. Lähes koko isojen kaupunkien välisen matkan tietä reunustavat kukkakehykset, ja pyörällä oleantereiden hienostuneen tuoksun ehtii myös haistaa. Välillä tietä kehystävät korkeat puut, suorastaan metsäiset tunnelit. Kun vielä Valkoisetvuoret nousevat näkyviin metsän yläpuolelle, on panoraama täydellinen. Valitettavasti pikatiellä ei voi pysähtyä kuvaamaan, täytyy tyytyä siihen, mitä videokamera mahdollisesti nappaa tai oma muisti tallentaa.
Paleohoraan käännyimme Hanian jälkeen. Aamupala jaksatti meitä niin hyvin, että kahvitaukoa ehdimme pitämään vasta melko lähellä Paleohoraa, Florinassa. Kahvilassa tien varressa oli vain isäntä, jonka kanssa muuan paimen poikkesi porisemassa. Joimme kahvit, limut ja käytimme vessaa. Hyvin siistiä ja hiljaista – ei välttämättä hyvä yrittäjän kannalta. No, siisteys tietysti.
Olimme Paleohorassa hotelli Pal Beachissa jo yhden jälkeen. Huoneeseen pääsimme vasta kolmelta, joten jätimme aulaan repun, lukitsimme satulalaukut ja läksimme kiertämään kylää naapurikahvilassa nautitun salaatin jälkeen.
Paleohora ei ollut paljon muuttunut siitä, kun pistäydyimme siellä Hanian-matkallamme 2014. Siistiytynyt jollakin tapaa kuitenkin, katuja kivetty ja julkisivuja uudistettu. Emme poikenneet lainkaan ostoskadulle, vaikka melko väljää sielläkin olisi ollut.
Saimme huoneemme ja kävimme vaihtamassa ajokamppeet uikkareihin. Hotelli Pal Beach on ihan rannassa, joten ei muuta kuin kadun yli, ohi tarjolla olevien aurinkotuolien ja sandaalit ja pyyhe vesirajaan. Ja sitten kahlaamaan – niin kauan, että pokka petti ja oli pakko kyykistyä uimaan melkein käsipohjaa. Hyvä uimaranta lapsille, aikuisille vähän… no – kai me olemme tottuneet liian hyvälle, kun asumme niin upean rannan äärellä. Ihanan sileä hiekka on myös vähemmän ihanaa, kun rannalta haluaa pois ja yrittää saada sandaalit jalkaan. Kyllä Koutsounarin pikkukiviranta on siinäkin suhteessa ihan yliveto. Mutta kaunis, siisti ranta, hyvät palvelut, oikein suositeltava kohde.

Olimme katsastaneet ruokapaikan valmiiksi päiväkävelyllä, ja tapamme mukaan menimme syömään hieman ennen paikkakuntalaisten ruoka-aikaa, kun pöytiä on hyvin vapaana. Aunt’s Taverna sijaitsi sisemmällä kylässä, ravintolajonon viimeisenä. Puitteet olivat siistit ja mainos lupasi kreetalaista perinneruokaa, mikä tietysti ei yllättänyt, sitä luvataan joka paikassa. Pöydät olivat katutasoa ylempänä sorapengermällä, vanha kylätalo oli rakennettu nykyaikaiseksi keittiöksi, ja avoimista ovista ja ikkunoista pöytiin näkyi, kuinka keittiössä joku hääräsi. Kenties ”täti” itse? Päivän lista oli kirjoitettu liitutauluihin.

Lissu bongasi sieltä kastanjastifadon, joka on ollut pitkään pitää-maistaa-listalla ystävän suosituksesta. Jykä valitsi mustekalaa viinissä haudutettuna. Kumpikaan ei joutunut pettymään, ruoka oli kerrassaan herkullista ja ”täti” todella osasi kreetalaisen keittiön salat!

Tiistai 13.7. Paleohora – Elafonissi – Falassarna – Paleohora

Tiistaina saimme aamupalaa hotellissa. Ohjeiden mukaisesti menimme aulaan maskit kasvoilla ja aloitimme aamupalan keruun tarjottimille desinfioituamme kädet ja vielä puettuamme niihin kertakäyttökäsineet. Tavanomainen mutta tasokas aamupala sisälsi kahvia, teetä tai pussikaakaota, mehuja, hedelmiä, mysliä, kreikkalaista jugurttia, hunajaa, kananmunia, fetaa, oliiveja ja säilykehedelmiä. Leivän päälle sai valita muutamaa lajia leikkelettä ja juustoa tai marmeladia tai nutellaa. Asetuimme avoimen ikkunan ääreen, levitimme kartan eteemme ja suunnittelimme päivän retkeä.
Ajatuksena oli viettää muutama tunti Elafonissin kuulun kauniilla rannalla. Siellä vaaleanpunainen biitsi, joka ei suinkaan ole tavallista hiekkaa vaan jauhautunut simpukankuorista, kohtaa turkoosina välkkyvän meren. Matala ranta lainehtii pitkulaisen särkän ja pienen saaren molemmin puolin. Arvelimme, että näin korona-aikana siellä varmaan vielä heinäkuussa olisi mukavan väljää. Vaan vielä mitä! Tienvarsikahvilan isäntäkin sanoi, että juuri sinä päivänä busseja oli kulkenut ohi aamusta saakka, kun vielä tähän mennessä ensimmäiset olivat tulleet puolilta päivin. Turistipuuro ei koronaturvalliseen reissuumme kuulunut, siispä tyydyimme vain katselemaan ja vähän kahlailemaan ennen kuin suunnistimme maantielle.

Päätimme ajaa Falassarnaan. Se on muinoin ollut Kreetan luoteisen nurkan tärkeä satamakaupunki, mutta maanjäristys nosti sataman kuivalla maalle noin 350 j.a.a. Valitsimme pienemmän rantatien, joka mutkitteli aluksi meren läheisyydessä mutta kiipesi sitten vuoren rinnettä ylös päätielle. Näkymät olivat ihan huimat! Merta riittää Italiaan saakka, kun se tapaa rannan jossain monen sadan metrin päässä alempana. Tie kulkee kirjaimellisesti pitkin kielekkeitä vuoren ja meren välillä ja koukkaa välillä rotkojen perukoille.
Falassarnassa kävimme toteamassa, että sitten viime käynnin sataman raunioita oli kaivettu lisää esille. Alueella oli jopa ”miehitys”, jonkin sortin valvoja oli paikalla pienessä neliömetrin kopperossa hirmuhelteellä. Pääsymaksua hän ei ollut vailla. Harmi, että hieno kohde on aika vaikea löytää. Ei muuten, tie sinne on ihan suora ja löytyy kartoista, mutta opastusta ei juurikaan ole, ja kinttupolku viljelmien läpi ei suoranaisesti vaikuta siltä, että ollaan menossa merkittävän historiallisen kaupungin raunioille.
Nälkä kolkutteli, joten poikkesimme Kissamokseen. Löytyi Aeras cafe-snack bar, joka on sijainnut samalla paikalla jo satakunta vuotta, jos oikein muistamme. Historiaa oli esitelty kuvin ja tekstein. Ruoka oli hyvinkin nykyaikaista, söimme wrapit varmaan ensi kertaa Kreikassa ikinä.
Lähdimme palailemaan Paleohoraa kohti. Ajomatkan kohokohta oli tietysti Topolian tunneli. Se on satakunta metriä pitkä ja vain nelisen metriä leveä, joten autot eivät mahdu ohittamaan toisiaan tunnelissa. Niinpä ajoa säädellään liikennevaloin, joten ei joudu sentään neuvottelemaan tunnelin puolivälissä, kumpi peruuttaa. Niitäkin paikkoja on saarella ihan riittämiin. Tunnelin jälkeen saimme ihailla rotkomaisemia, kunnes tulimme risteykseen, josta aamusella käännyimme Elafonissin suuntaan. Palailimme vihreiden, linnunlaulua ja kaskaiden siritystä raikuvien jokilaaksojen ja mutkaisten mäkitaipaleiden kautta kuivalle rannikkokaistaleelle ja Paleohoraan. Uimaan!

Uinnin jälkeen puimme ”simpsettikamppeet” päälle ja suuntasimme ouzolle ennen ruokailua. Kiipesimme siinä tarkoituksessa linnoituksen huipulle, mutta siellä ravintoloihin olisi pitänyt olla pöytävaraus, joten ihan vaan drinkille ei kannattanut yrittää. Tähystelimme kuitenkin maisemia. Silmä tavoitti jotain hälyttävää: idässä, ehkä kymmenisen kilometrin päässä, vuoren laelta tuprusi selvästi savua. Se sakeni, kohta näkyivät liekitkin. Maastopalo!
Pian paloa seurasi koko kylä. Istuimme hetkisen eräässä kahvilassa ja katselimme pimenevässä illassa tulivuorimaista näkyä. Tuli riehui korkealla ja tavoitti ensin toisen, sitten toisen huipun. Välillä liekit löivät korkealle, kun jokin isompi puu syttyi. Alhaalla rantatiellä hälytysajoneuvon siniset vilkut etenivät hitaasti, jotakin palovartiointia siellä toimitettiin.

Menimme syömään Crocodile Peninsula -nimiseen rantaravintolaan. Saimme ikkunapöydän puolikatetulla sisäpihalla, johon tulipalo näkyi lahden yli, krokotiilinmuotoisen niemen takaa. Isäntä kertoi, että palo on kontrollissa, mutta sitä ei yritetä sammuttaa, vaan se saa sammua itsekseen, koska alue on asumatonta.
Listalta valitsimme tällä kertaa ihan muuta kuin perinneruokaa: pikantiko possupataa, joka oli maustettu paprikalla, chilillä ja soijalla. Melko tulista, erittäin maistuvaa!
Keskiviikko 14.7. Paleohora – Argiroupoli

Aamupalan jälkeen nousimme taas Guzzin satulaan ja suuntasimme kohti Haniaa. Emme toki samaa tietä kuin tullessa vaan itäistä reittiä. Suurimpia kyliä kartan mukaan matkan varrella olivat Kambanos ja Alikianos, mutta nekin olivat tyypillisesti nopeasti ohitettuja pieniä asutusryppäitä. Kauniita, olisi ihana pysähtyä, mutta joskus toisen kerran sitten. Paikoin tie läheni Valkoisia vuoria ja maisema oli hetkittäin ihan alppimaista kuusenkaltaisine sypresseineen ja vaaleine kallioineen, sitten taas rehevät appelsiinitarhat ryöpsähtivät tien varteen. Emme menneet Omaloksen kautta, vuorten yli, vaan kiersimme ne vähän suorempia teitä pitkin, joissa nousua ja laskua tuli vähemmän. Meillä oli mielessä muuan toinen rinne noustavaksi!
Haniaan ei ollut tarkoitus ajaa sisään kaupunkiin, mutta kun kerran seurasimme vanhaa maantietä, niin sinnehän se meidät vei. Vuonna 2014 reissulla pääreitit tulivat jo sen verran tutuiksi, että sujuvasti sompailimme läpi aamupäiväruuhkaisen kaupungin. Hidastelu sai kuitenkin nälän kurnahtamaan suolenmutkassa, joten Soudassa poikkesimme pikakahvilaan ottamaan evästä.
Etsimme reitin kohti Sfakiaa eli käännyimme Vrisseksestä etelään. Tie alkoi nousta yhä ylemmäs ja lännessä upeat vuoret, kirjaimellisesti valkoiset, marssittivat huippujaan horisontissa. Hiljalleen saavutettiin vuoren ylänköalueet, jotka kätkevät huippujen väliin viljavia ylänköjä. Panimme merkille, että kylissä olisi mielenkiintoisia aktiviteettejakin tarjolla: ammuntaa, ratsastusta ja sotamuseota. Voisi vaikka joskus poiketa.
Hieno kohde reitin varrella on myös Imbroksen rotko, joka ratkeaa etelänpuoleiseen vuorenrinteeseen noin viiden kilometrin päässä rannikosta. Tie alas rantaan on kyllä varmaan kaksi tai kolme kertaa pitempi, kartalla se näyttää ”paksusuolelta” kymmenine serpentiinimutkineen. Videokamerasta loppui sopivasti tallennustila, kun olisi ollut todellista silmänruokaa tarjolla. Rotkojen karuus jaksaa viehättää. Mieleen tulee aina, millaisella metelillä ne ovat aikanaan maankuoreen revenneet.
Alhaalla oli vastassa pätsi. Vaikka meltemi puhalsi vuorilta niin, että tavaroista sai pitää huolella kiinni, kun nousimme Frankokastellon edustalla pyörän päältä, hiki kasteli vaatteet hetkessä. Otimme muutaman valokuvan komeasta linnasta, joka näyttää olevan aktiivisen entisöinnin kohteena. 1300-luvulla rakennettu linna tuhoutui sodassa ottomaaneja vastaan, ja siitä on jäljellä vain ulkokuoret. Pakko on palata jonkun vuoden kuluttua katsomaan, mitä on saatu aikaan!

Sitten hakeuduimme virvokkeelle rantatöyräällä sijaitsevaan tavernaan. Kun tuli aika maksaa oluet, tulikin yllättävä tenkkapoo. Tuuli aiheutti katkoksen tavernan nettilinjaan eikä pankkikorttipääte toiminut. Meillä oli enää kolme euroa käteistä rahaa. Niinpä kaksi olutta maksoi sitten sen verran. Yritimme kysellä tilinumeroa loppusummalle (toiset kolme euroa lisää), mutta nuori isäntä vain huitaisi kädellään ja sanoi: Tämä on Kreikka. Kiittelimme vuolaasti ja jatkoimme matkaa.
Sitten seurasi retken kohokohta: Jykän nimikkotie! Ylös Kallikratisin pikkukylää kohti nousee ihan hurja serpentiinitie, joka Kreeta.infon esittelyssä on nimetty ”Kreetan jyrkin tie”. Me tykkäämme ajatella sen isolla J:llä. Olemme ajelleet mäen kerran aiemmin vuokrapyörällä, jonka vaihteisto tuppasi temppuilemaan niin, että kuskin huomio ei juuri muuhun riittänyt kuin pyörään. Nyt oma, uskollinen Guzzi hoiti meidät niin nätisti ylös, että Jykäkin ehti nauttia maisemista. Tie on todella niin jyrkkä, että joka mutkan jälkeen ollaan yhtäkkiä paljon ylempänä kuin luulisikaan. Rantatasanko linnoineen jää alapuolelle kuin lentokoneella noustessa.
Kun nousu vihdoin tasaantui, käännyimme Argiroupolia kohti, itään. Tyypillistä, että pian löysimme itsemme Y-risteyksestä, jossa ei ollut viittoja meidän menosuuntaamme, vain taaksepäin Hora Sfakioniin. Kartasta päättelimme, että molemmat tiet veisivät kyllä perille. Oikealle vai vasemmalle? Kartta näytti, että vasemmalle, Assi Goniaan menisi hauska mutkatie, mutta tie näytti huonokuntoiselta. Oikealta tuli auto. Sieltä viitottiin: Tätä tietä!
Päätimme kuitenkin lähteä vasemmalle. Tie muuttui yhä kehnommaksi. Paikoin päällysteessä oli yli puolen tien kokoisia reikiä, irtokiviä, railoja. Pysähdyimme tuumaamaan, kannattiko tietä jatkaa. Vastaan tuli auto. Vinkkasimme kuskille, joka hivenen epäröityään jarrutti ja pakitti luoksemme. Kysyimme, onko tie hyvä, voiko sitä ajaa moottoripyörällämme? Mies vakuutteli, että hyvä se on, tässä alussa vain on huono pätkä.
Siispä jatkoimme. Jonkin ajan kuluttua tie todella paranikin. Mutta olipahan mutkainen! Näköala kohti Kreetanmerta ja vihreitä laaksoja aukeni eteemme, mutta tie kyllä vaati täyden keskittymisen, suorat olivat lyhyet ja mutkia kuin nuudelissa.
Sekin tie selvitettiin ja lopulta oltiin Argiroupolissa. Alas jäivät kuuluisat vesilähteet tavernoineen, ja nousimme ylös kylälle, joka ei oikein edes näy ohiajotielle. Vihdoin pääsimme tutustumaan tällaiseenkin kätkettyyn kylään. Päädyimme ylös kirkon edustalla olevalle aukiolle. Soitimme numeroon, jonka olimme saaneet hotellivarauksen yhteydessä, sieltä opastettaisiin perille. Valitettavasti yhteys vaan oli niin kehno, että aina, kun toisessa päässä yritettiin antaa ohjeita, linja mykistyi. Jykä lähti jo kiertelemään ympäristöä, jolloin tietysti pyörän luo käveli emäntämme, Sarah. Hetken perästä Jykäkin eksyi takaisin ja pääsimme tutustumaan Lappa Apartments -hotelliin.
Mikä ihastuttava paikka! Sarah kertoi, että talon vanhimmat osat ovat vuodelta 1504! Hotellin huoneistot kiersivät persoonallista sisäpihaa, joka oli oikeastaan katoton aula tai oleskeluhuone keskellä rakennusta. Niiden ja kadun välissä oli puutarha, johon laskeuduttiin jyrkkiä portaita – siinä oikeastaan ainoa miinuspuoli, hotelli ei sovellu liikuntarajoitteisille tai polvikipuisille. Ylimpänä oli suuri kattoterassi, josta näki kylän kattojen ja vuorten yli aina merelle saakka. Meidän pikkuinen huoneistomme, La Petite (huoneilla oli nimet, ei numeroita), käsitti alimmassa kerroksessa pikkuisen kammarin, johon mahtui vain vuode ja yöpöydät, minikeittiön ja WC-suihkutilan. Kaiken, mitä matkalainen tarvitsee. Niin söpöä!
Sarah antoi meille kartan ja kertoi kylän historiasta ja näkemisen arvoisista paikoista. Lähistöllä olisi roomalaisaikaisia hautaluolia, kylässä mosaiikkeja ja venetsialaiskauden rakennuksia, akveduktin jäänteitä, vanhoissa kirkoissa vielä vanhemman kulttuurin häivähdyksiä, nimittäin Afroditen ja Zeuksen temppelit kristillisen kuoren alla.
Iltamme ei riittänyt ihan kaiken katsomisen arvoisen koluamiseen, mutta onpahan jälleen syy palata tähänkin viehättävään kylään! Lähdimme kaariportin alta vanhaan kylän osaan. Kadun varrella oli mummoja, papparainen ja nuori tyttö istuskelemassa ja rupattelemassa. Kun näkivät turistien lähestyvän, pappa nousi ja tuli tervehtimään. Hän opasti meidät sivukujalle ja esitteli vanhoja, venetsialaisia rakennuksia, osoitti roomalaisten tunnelien suuaukkoja ja tietysti kyseli, mistä olemme. Kiittelimme opastuksesta, ja ohitimme istuskelijat kohteliaasti tervehtien. Takaamme kuului, että pappa rupesi luennoimaan tyttöselle, että Suomi on pohjoisessa, ja naapurimaita ovat Ruotsi ja Norja. Tuli mieleen, että siinä oli varmaan kylän entinen opettaja.

Ihailimme kylää ja maisemia ilta-auringossa. Roomalaiset mosaiikit löytyivät eräältä nurkalta. Katsastimme myös ilta-aterian paikkaa. Mennäkö alas, parin kilometrin kävelymatkan päähän, lähteiden ääreen? Olisiko ylhäällä rauhallisempaa ruokapaikkaa?
Istahdimme sammuttamaan janoa Bougainvillea-nimiseen kahvilaan, jota piti iäkäs rouva. Hänellä oli valloittava hymy, vaikka hampaat olivatkin enemmän kuin vähemmän sikin sokin suussa. Mitä sen väliä, tärkeintä on asenne ja hymy kaunistaa muidenkin kuin missien kasvot. Jykä sai pyytämänsä oluen, mutta Lissulle suositeltiin avokado-appelsiinimehua. Pitihän sitä kokeilla, ja oikein ihanan pehmeä ja raikas juoma se olikin. Rouva näytti postikorttien peittämältä seinältään meille kaksi Suomesta lähetettyä korttia, joten paikka on muutamien muidenkin suomalaisten tiedossa.
Palasimme sitten illemmalla syömäänkin samaan paikkaan, tai oikeastaan yläkertaan, jossa bougainvillearouvan poika piti pientä tavernaa. Meidän lisäksemme siellä ruokaili nelihenkinen ranskaa puhuva perhe. Pienimmäinen istui syöttötuolissa ja otettiin välillä siitä sylihoitoon, selvästi, jotta meidän ruokarauhamme ei häiriintyisi. Isoveli söi kauniisti omassa tuolissaan, keskusteli hillitysti ja kun perhe nousi poistuakseen, noin kuusivuotias nuoriherra asetti tuolinsa pöydän alle ja suoristi vielä istuinpäällisenkin. Uskomattoman kaunista käytöstä, kun useasti joutuu katselemaan nenä kiinni älylaitteessa ruokailevia robottilapsia, jotka ovat ihan omassa kuplassaan, tai sitten villikoivia hellantelttuja, joita vanhemmat eivät yritäkään ohjata ottamaan muut huomioon. Perhe huomasi, että panimme merkille kiltit lapsukaiset, ja vaihdoimme hymyt ja hyvän yön toivotukset. Lähtiessä poika kuului kysyvän, mitä ”kali nihta” merkitsee, ja äiti opasti, että se on ”bonne nuit”. ”Kali nihta”, kuului vielä portaikosta heleällä äänellä.

Torstai 15.7. Argiroupoli – Koutsounari
Söimme kattoterassilla maukkaan aamupalan, jonka Sarah valmisti toivomaamme aikaan kahdeksaksi. Jugurtin päällä oli itse paahdettua mysliä ja appelsiinimehukin oli juuri puristettua. Jykä sai pyytämänsä ison mukin kahvia ja Lissun tee oli yrttisekoitus.
Lähdimme ajelemaan Retimnonia kohti. Halu olisi ollut kiertää kaupunki pikkuteitä pitkin, mutta Retimnonin kohdallapa se ei onnistukaan: niin syvät rotkot katkaisevat rannan, että niiden ohi pääsee vain pikatietä tai kaupungin kautta. Pikatielle siis, mutta heti kun mahdollista, eli Starvomenosissa, puikkasimme vanhalle maantielle kohti Iraklionia.
Iraklionin kohdalla rantavuoristo on karua ja kuivaa, mutta tämä ”takatie” kulkee vihreässä laaksossa välillä ihan jokiuoman vartta. Sille kannattaa ehdottomasti poiketa, jos ei ole kovin kiire. Ohi vilahtelee maatiloja ja kasvitarhoja, tiheämpiä kyliä on harvakseltaan. Lähellä Iraklionia tie kiipeää vuoren kupeelle ja maasto käy karuksi. Näköalat ovat hulppeat, ja yhdessä kohtaa Iraklio näkyy vuorenhuippujen välistä kaukana alhaalla. Silloin tajuaa todella olevansa korkealla, vaikka nousua ei ole loivasti kaartelevalla tiellä oikein tajunnutkaan.
Iraklionissa poikkesimme kaupungin aina kaoottiseen liikenteeseen ja ajoimme vanhankaupungin muurin viertä Piaggion liikkeeseen, mistä Jykä kävi ostamassa Guzziin muutamia huoltotarvikkeita. Guzzit ovat sen verran yksilöitä, että kun Jykä mainitsi, mihin pyörämalliin letkuja tarvitsi, myyjän katse kirkastui: ”Muistan sen pyörän ja sinut!” Meidän Nevadamme on käynyt liikkeessä huollossa jokunen vuosi sitten.
Kotia kohti sitten! Suuntasimme saaren poikki, kohti Arkalohoria, mistä tie nousee Dikti-vuoren länsi- ja etelärinteille. Täytyy sanoa, että vaikka olimme lepuuttaneet silmiämme saaren länsiosan laaksojen vihreydessä, ei näihin tuttuihin maisemiin pety eikä väsy. Alkumatka kohti Viannosta on karua, ja tie nousee vuoren helmoja poimu poimulta ylemmäs ja etelämmäs. Alas jää silmänkantamattomiin ulottuva laakso, Messeran tasangon itäinen pää. Sitten, Viannoksen jälkeen, ajetaan tuoksuvien mäntymetsiköiden täplittämien jaluskukkuloiden väleissä ja huipuilla. Lopulta tie kaartelee rantaan Mirtoksen kohdalla. Edessä ovat rumankauniit, vaaleankeltaiset hiekkakukkulat ja kasvihuoneviljelmät, pikkukylien katkeamaton helminauha, sitten Ierapetra, joka tuntuu jo kotikaupungilta.
Kotona oltiin kolmen – neljän maissa, peffat väsyksissä, tyytyväisinä siitä, että tuuli vain kohtalaisesti ja pääsisimme ”omaan” rantaan uimaan matkan pölyt pois iholta.
923 kilometriä, ilmoitti matkamittari. Kulutus 4,8 litraa satasella. Hotellit, bensat ja ruokailut ynnättynä yhteen viiden päivän retkemme maksoi alle 400 euroa. Voisi sanoa kohtuulliseksi. Ja muistojen sopukat aivoissa taas matkamuistoja täynnä!

Kaikki päättyy aikanaan
Kesäloma päättyi. Piti palata Suomeen, Lissua odotti arkinen aherrus. Jykää odottivat moninaiset koti- ja pihapuuhat, kuten ukkosmyräkän kaataman koivun pilkkominen.
Heinäkuussa 2021 päättyi myös eräs seitsemän vuoden pituinen tuttavuus: viikko retkeltä kotiutumisen jälkeen naapurimme, Pelagia-rouva, väsyi syöpään ja nukkui pois kotonaan. Edellisenä päivänä kävimme vielä häntä tervehtimässä. Oli outoa nähdä aina niin eloisa ja reipas mummo makaamassa kalpeana sohvalla, ja tälläkin kertaa hän kysyi, pitäisikö keittää kahvit – hyvä, ettei noussut jo ylös puuhaamaan. Seuraavana päivänä talo täyttyi mustapukuisista sukulaisista, valot paloivat yli yön. Pelagia oli lähtenyt.
On aika päättää myös tämä blogi. Loman viimeiset päivät Kesämökillämme käytimme pakkaamiseen. Emme pelkästään talvea ja pitkää poissaoloa varten, vaan edessämme on muutto. Palaamme Kreetalle, mutta kesämökkiaika on nyt ohitse. Kokemuksia ja muistoja on kertynyt, kaikkia ei ole tullut kirjoitettuakaan, mutta on ollut hieno tilaisuus saada jakaa blogin kautta tunnelmia muillekin Kreetaa rakastaville.
Kiitos, lukijat!
Lissu ja Jykä Kreetalta kuittaavat.

Ilta-aurinko Argiroupolissa

Olemme päässeet mökille jälleen, rokotettuina ja reippaina. Tässä kesäkuun kuulumisia.

Itikkainvaasio

Suomessa ehdimme viettää kesäkuun ensimmäisen viikon – ja tietysti koko talven ja kevään. Tuli todistettua se, mitä uutiset ovat sittemmin jauhaneet: itikoita on ennätysmäärä. Samalla konkretisoitui jälleen kerran, miksi Kreetan kesä sopii meille niin paljon paremmin kuin kotimaa. Onhan puutarhassa ihana puuhailla toukokuussa, kun lumet viimein ovat väistyneet ja kasvukausi käynnistyy, mutta kun siihen perään savolaismetsien verenhimoisimmat pedot, itikat, vyöryvät ylle, on ulkonaolosta välillä riemu tuskallisen kaukana.

Samoin on yöttömän yön kanssa. Lissu joutuu kevään valon lisääntyessä turvautumaan makkarissa pimennysverhoihin, jotta saa nukutuksi. Etelän pimeät, lämpimät illat houkuttelevat varmasti nuorempaa polvea juhlimaan ja kukkumaan yöt läpeensä, mutta me keski-ikäiset nautimme ihan vaan siitä, että pääsee rauhoittumaan ja nukkumaan pimeään. Kylän kukot ja räystään alla pesivät varpuset pitävät huolta aamuherätyksestä pian, kun valostuu.

Kahvilan iltavalaistus. Pöydän alla juhlii itikka kavereineen.

Paratiisissakin on kuitenkin pirunsa, ja tänä kesänä ne ovat täälläkin itikat. Ei muistu mieleen, milloin olisimme olleet näin läpitikattuja. Kummallista, koska kevät on ollut kuiva. Ensimmäinen viikko täällä oli kuitenkin sateinen ja pilvinen (meillä ropsautti muutaman pisaran, ystäville vuoristokylässä pilvi posautti kunnon kaatosateen). Ehkä se herätti uinuvat hyttysentoukat.

Eihän tätä tietenkään voi verrata suomalaiseen itikkalaivueeseen, joka käy hyökkäykseen kuin toisen maailmansodan Stugat hermosireenit ujeltaen joka ulottuvuudesta. Nämä hyttyset ilmaantuvat ääneti, useimmiten pöydän alta paljaisiin sääriin, kun keskityt pöydän yläpuoleiseen elämään – seurusteluun tai hyvään ruokaan. Jos sääret ovat suojassa pitkissä lahkeissa tai hameen helmoissa, ne löytävät kyllä sen kohdan, jossa pakaralihas pullottaa tuolin raosta ja kuppaavat sen. Yöllä makuuhuoneessa, kun lakanaa on pakko raottaa ennen kuin se muuttuu paistopussiksi, ne  istuvat iholle painottomina kuin aaveet ja jättävät jälkeensä kipeän ja pitkään kutiavan paukaman. Joskus piston huomaa, kun se kirpaisee, useimmiten ei ennen kuin vuorokauden kuluttua, kun ilmaantuu kutiava patti. Joka tapauksessa jälkikäteen raa-v*tuttaa.

Ampiainen kirva-aterialla. Ystävä, ei vihollinen.

Joten on täällä sentään jotakin, jonka toivoisi pois. Vaikka kai itikatkin ovat osa hyönteiskuntaa, jonka kanssa meidän ihmisten vaan pitää yrittää tulla toimeen niin hyvin kuin vain voimme, jos meinaamme itse elellä edelleen. Onneksi rappusen viereen istuttamamme timjami on kasvanut kunnon palloksi ja todistaa pörriäisten voivan hyvin. Siinä käy hullu hyörinä ja surina. Ampiaistenkin kanssa täällä pärjää, nämä eivät ole niin äkkiliikkeisiä kuin Suomessa. Tuossa ne käyvät syömässä kirvoja temppelipuun kukinnoista. Ruokapöytää kohti harhautuvat väistävät yleensä käden huiskautusta sen enempää kiihtymättä.

Pandemiankorkuinen kynnys

Ihan helppoa kesämökille pääsy ei ollut. Ensimmäinen 4.6. varattu lento peruttiin mutta voucherilla vaihdoimme sen 11:nneksi kesäkuuta. Kunnioitamme Suomen ja Kreikan pandemiaohjeita, niiden tarkoitus on saada tämä nykypäivän rutto talttumaan. Vältimme tarpeetonta matkustusta ja tulimme ihan suoraan tänne hoitamaan pankkiasioita, ajoneuvojen katsastuksia, pientä remonttia mökillä jne. Saimme ensimmäiset rokotukset Suomessa, hankimme (kalliit!) negatiiviset testitodistukset ja teimme matkustusilmoitukset Suomelle ja matkustajatietolomakkeet Kreikalle. Tilasimme lentokentälle taksin, joka ajoi meidät suoraan kotiovelle. Aegean Airlinesin palveluihin oli tullut tällainenkin vaihtoehto. Pitää huomauttaa, että taksimatkaa kertyi noin 110 km.

Täällä oli kesäkuun alkuviikot voimassa maskipakko julkisilla paikoilla sisällä ja ulkona, ja öinen ulkonaliikkumiskielto puoli kahdesta viiteen. Sittemmin kadulla sai alkaa liikkua ilman maskia ja myös öiseen aikaan, kokoontua saisi vähän suuremmallakin joukolla. Emme kylläkään aio mennä konsertteihin. Koemme olevamme melko hyvässä turvassa. Läänissämme tartuntaluvut ovat Kreetan matalimmat. Hyttyset eivät tiettävästi levitä koronavirusta, onneksi!

Kilpikonnahautomo

Viileän jakson jälkeen saarelle hiipi lämpöaalto.Terassin mittari on näyttänyt 30 – 40 asteen lukemia. Olemme onnistuneet pitämään asunnon viileänä sulkemalla ovet ja eteläpuolen ikkunat. Ilmastointilaite saa olla rauhassa, tasaista lämmintä oppii hyvin sietämään, toisin kuin kylmää.

Antaa helteen helliä, merivesi virkistää. Tänä kesänä uimarantaamme, Megali Paralialle eli isolle rannalle, on ilmaantunut merikilpikonnan pesiä. Eräänä päivänä hiekassa oli hassuja telaketjumaisia jälkiä ja muutama iso monttu. Onneksi joku oli huomannut ja käynyt aitaamassa ne. Hienoa, että nämä ikiaikaiset olennot ovat palanneet tällekin rannalle.

Kilpikonnilla on tilaa ja rauhaa Suurella rannalla, Megali Paralialla.

Kävelemme uimaan joka aamu, se käy kuntoilusta, takaisin tullessa on edessä jyrkkä mäki. Kun viiden maissa menee pulahtamaan, jaksaa ruveta kokkaamaan iltaruokaa ellei tule lähdetyksi ulos syömään. Kuutamouintikin tuli koettua.

Tuttua ja uutta Koutsounarissa

Tutut tavernat ovat ottaneet vastaan kuin vanhat ystävät, naapurit ovat huiskutelleet pihoiltaan tai tulleet pukkaamaan nyrkillä nyrkkiä vasten. Poskisuukot on nyt korvattu tällä eleellä.

Talossamme on tapahtunut iso muutos. Vuokraisäntämme on hiljalleen remontoinut muut asunnot ja nyt meillä on naapurit talon ala- ja yläkerrassa. On ihan kiva, että ympärillä on elämää. Vieressä olevasta asunnosta kuuluu silloin tällöin pienten koiranpentujen haukkua, sillä asukas työskentelee Jutta Shelterissä, kodittomia koiria pelastavassa tarhassa. Pennut ovat karanteenissa, jotta niihin ei tartu parvovirus. Se on tappava ripuli. Koronansa koirillakin.

Viereisellä tontilla, jossa olemme tottuneet seisovan vain riveittäin oliivipuita, ammottaa nyt monen metrin syvyinen kaivanto. Se syntyi siihen kahdessa päivässä, melkoisella metelillä mutta nopeasti. Sitten pistäytyi betoniauto ja nyt montussa on valettuna talon perustukset. Moneen kertaan käytetyt betonin kuorruttamat lankut odottavat valumuoteiksi pääsyä, kunhan seuraava vaihe alkaa. Ne puretaan pois ja käytetään uudelleen. Suomessa taidetaan tuhlata mieletön määrä puuta tässä hommassa, vai onko joku nähnyt, että muottilaudat käytettäisiin uudelleen?

Koodi 6, lemmikin ulkoilutus

Oregano

Emme me ihan tässä kotona malta pysyä, olemme tietysti ulkoiluttaneet moottoripyöriä. Olisikohan kotkan (Motoguzzi) ja hevosen (Pegaso) ulkoiluttaminen mennyt läpi siihen aikaan, kun täällä piti kotoa poistumiseen olla lupalomake, jossa oli kohta 6: ”lemmikin ulkoiluttaminen”? Pegaso lennätti meidät vuorelle, missä keräsimme oreganoa. Enimmäkseen se oli ehtinyt jo kukkimaan, mutta vanhan nunnaluostarin raunioiden luota, puiden varjosta, löytyi vielä nuppuisia oksia.

Guzzilla ajelimme kierroksen Anatolista Kalamafkan ja Kalohorion kautta, ihan vain huviksemme ja kauniita maisemia ihaillaksemme. Kalohorioon saakka tie kiemurtelee männikköisillä rinteillä, joita kirjavoivat oliivi- ja kasvitarhat. Luonnonkasvit alkavat olla kuivuneita, mutta ruohokasvien siemenkodat loistavat auringossa heleinä kuin keltaiset kukat. Villiporkkana täplittää tienvarsia ja niittyjä valkoisin ja hennon vaaleanpunaisin kukinnoin. Jos kukkaa hieraisee, sormiin tarttuu selvä porkkanan tuoksu.

Villiporkkana

Kalohoriossa tullaan päätielle, joka on Agios Nikolaoksen jälkeen supistunut vuoren helmoja ja meren rantaa myötäileväksi serpentiiniksi. Se ei ole helpoin pätkä autoillekaan, ja moottoripyörällä täytyy varoa, ettei jyrkissä mutkissa ja vauhdissa karkaa vastaantulevien kaistalle. Jykä teki kohteliaasti tilaa takaa lähestyvälle maasturille, joka lähti ohittamaan, mutta sitten laittoikin varoitusvilkut päälle ja ryhtyi jarruttamaan tien reunaan eteemme. Pysäytimme ja Jykä ryhtyi jo tutkailemaan pyörää, oliko siihen tullut jokin vika, josta ohittaja halusi varoittaa.

Kuski laski oikeanpuoleisen ikkunan auki ja huusi jotakin. Takaa tuli auto ja ohitti torvet vihaisesti soiden. Maasturin kuski, iäkkäämpi mies, hymyili iloisesti, näytti peukkua ja huusi kovempaa, kreikaksi: ”Teillä on hieno ajopeli!” Sitten hän kaasutteli tiehensä ja me jatkoimme matkaa ihmetellen, naureskellen ja päivitellen, ettei onneksi kukaan ajanut takaa päälle.

Mandellon kotkaa lenkillä käyttämässä

Nousimme eräänä sunnuntaina hellettä karkuun vuoristoon, Pefkiin, missä tykkäämme pistäytyä välipalalla Piperia-tavernassa. Siellä oli kuitenkin yksityistilaisuus, joten menimme Zur Weinlaube-nimisen kahvilaan. Tieltä näyttää, että kahvilassa on vain pari pöytää tien varressa ja sisällä, mutta takana onkin pari näköalaterassia, ilmeisesti melko vastikään laitettuna. Mukava nuori mies tarjoili meille oluet ja yksinkertaiset mutta hyvät mezet: ihanaa, kirpeää juustoa, oliiveja, oreganosateen alla kylpeneitä tomaattilohkoja ja korppuja. Suositeltava pysähdyspaikka!

Pyörät ovat pelanneet hyvin, vaikka emme päässeet joulun aikaan tänne niitä käyttämään. Viidakko-Jim, Suzukimme, sen sijaan ei ole tykännyt olla tyhjänpanttina. Jykä kävi kaikki liittimet läpi ja poisti mahdolliset hapettumat, mutta tyhjäkäynnin säätöilmaventtiili lienee jumittunut talven pölyistä ja kosteudesta. Se aiheutti käyntihäiriötä, jonka takia piti varata huolto. Kunpa olisi autotalli ja työvälineet, olisi nämä saanut itsekin tehtyä, Jykä nurisi hankittuaan ensimmäiset rusketukset selkäpuolelle, pää konepellin alla.

Kun autotallia ei ole, pitää olla luova, jollei halua ahertaa polttavan auringon alla.

Huoltoajalle tuli lisää tarvetta, sillä kun ajoimme parikymmentä kilometriä juhannusaattona ystävien luokse vuoristoon, jäähdytysnesteet tulivat pihalle, putkistoon oli tullut reikä. Onneksi vakuutuksessamme on hinauspalvelu, jolla auto vietiin lauantaiaamuna huoltamon pihaan odottamaan maanantain huoltoaikaa.

Jäimme yöksi ystävien luo, mikä ei varsinaisesti huonontanut juhannusjuhlintaa. Ei tarvinnut kytätä ulkonaliikkumiskiellon alkamista ja kotiin ehtimistä sitä ennen. Upea, ruusunhohtoinen kuutamo peilasi mereen, sammakot soittivat taustakurnutusta suomenkieliselle juhannusrupattelulle. Lonkerokin keksittiin uudelleen, sillä ainakaan tältä puolen saarta suomalaista, pilvisen päivän väristä juomaa, ei kaupoista saa.

Suunnittelemme pientä saarikierrosta moottoripyörällä. Nyt on Moto Guzzin 100:s juhlavuosi ja Kreikan klubi tekee juhlakiertoajelun manteren puolella, mutta sinne emme lähde osallistumaan. Suunnittelemme, että teemme oman kierroksen 21-vuotiaalla menokillamme isoja kaupunkeja vältellen ja majoitumme vain pikku kyliin. Kerrotaan sitten siitä reissusta ensi kerralla!

Jääkylmää vettä suoraan lähteestä. Kalamafka

Hyvää kesää Kreetalta!

Jykä ja Lissu

Onpahan ollut vuosi! Normaalisti olisimme nyt joulun vietossa Kreetan-kesämökillä, mis’ sää olisi kuin Suomen toukokuun: ehkä sateinen ja pilvinen, mutta kuitenkin plus viidentoista mukavammalla puolella. Itse asiassa juuri näillä hetkillä, kun tätä kirjoitan, laskeutuisi koneemme Ateenaan, mistä jatkaisimme Kreetalle illansuussa. Lentoliput oli jo varattuna, mutta siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Koska korona.

Monesta varmasti tuntuu, että rakas Kreikka on lipunut tämän uuden vuosikymmenen alussa kauemmas kuin koskaan. Kyllä se siellä kuitenkin on, ja Kreeta uinailee Välimeren sylissä melko turvallisesti omassa vaahtokuplassaan kuin Afrodite konsanaan. Tilastoja koronatapauksista ei millään tahdo löytyä, mutta sikäli kuin olemme tuttavilta kuulleet, ”meidän alueellamme” ei tautitapauksia juurikaan ole ollut. Pääkaupunkialueella Iraklionissa joitakin.

Onnistuimme tekemään kesämökkireissun juuri koronan suvantovaiheessa, jolloin matkustusrajoituksia hetkeksi höllättiin. Reissumme ajoittui heinäkuuksi ja palasimme elokuun ensimmäisen viikon lopussa Suomeen. Se jäikin sitten varsinaiseksi hengähdystauoksi tämän hullun vuoden puolivälissä. Kreetalla todella tiukat rajoitukset liikkumisen ja maskien käytön suhteen oli juuri purettu, ja ihmiset olivat iloisia ja vapautuneita. Silti varovaisuus näkyi, turvaväleistä huolehdittiin melko hyvin, eikä kesäflunssaisiakaan juuri ollut liikkeellä.

Reissun alkuosa tuli blogiinkin päivitettyä jo kesällä, loppuosan koostaminen sitten vain siirtyi arkikiireitten edessä aina näihin päiviin. Mutta nythän onkin hyvä haikailla menneeseen kesään, joka on nippa nappa lähempänä kuin tuleva. Tässä siis muisteluksia kesäisiltä viikoilta auringon alta, jospa ne veisivät hetkeksi huilitauolle koronauutisten ja kaamoksen synkistä mielenmaisemista.

Kesänvietto Kreetalla jatkui

Puuhailimme paljolti kotosalla ne viisi viikkoa, jotka mökkireissulla olimme. Toki kävimme muutamalla moottoripyöräretkellä, mutta niitä jarruttivat Guzzin akun kuoleutuminen ja uuden hidas hankintaprosessi, kun Ierapetran liikkeistä ei löytynyt tarpeeksi isoa akkua pyörävanhukseen ja ostopaikaksi sattunut nettikauppa osoittautui vikavalinnaksi.

Kesä tulee kahdella pyörällä

Menopeli Aprilia Pegaso

Meille olennainen osa Kreetasta nauttimisesta on moottoripyöräily. Pegaso saatiin heti liikkeelle eikä vuoristojuhtamme oikkuillut ollenkaan, katsastuksen läpäisi kitisemättä ja kuljetti meitä vaivatta muutaman lenkin vuoristoteillä. Tähän on vihdoin päästy, kun Jykä on korjaillut ja huoltanut sähköverkoston, vaihtanut ruiskutusjärjestelmän kaulat, vaihtanut syylärin, akun, ketjut ja rattaat. Tonnin pyörä on kuitenkin ollut hyvä hankinta, onpahan mekaanikko-evp:llekin  siinä aivojumppaa ja sormien verryttelyä.

Guzzin vanhanaikaisen suuri akku sen sijaan aiheutti hankaluuksia, kun entinen menetti tehonsa ja uutta ei meinattu saada millään tilalle, niin isoa ei löytynyt saarelta. Akku tilattiin Thessalonikista isosta myymälästä, jolla oli hyvät nettisivut. Siellä oli myynnissä laatumerkkinen laite, joka tilattiin nettilomakkeella. Varmuuden vuoksi otettiin vielä sähköpostilla yhteyttä firmaan, jossa kerrottiinkin, että juuri sitä tilattua tuotetta ei ole, mutta vastaava, edullisempi akku löytyy. No, siihen päätettiin tyytyä. Maksamisesta vain tuli hieman ongelmia, kun pyydettyä tilinumeroa ei alkanut kuulua.

Koska kielivaikeuksilla saattoi hyvinkin olla osuutta asiaan, pyydettiin ystävä apuun tulkiksi. Selvisi, että firmassa todella odotettiin maksua ennen kuin tuote postitettaisiin. Pyydettiin siis tilinumero ja mentiin nettipankkiin maksamaan. Numero ei toiminut. Soitettiin uudestaan. Firmalla nähtävästi oli eri pankki kuin meillä ja tilinumerossa sen vuoksi vähän eroja. Muutaman yrityksen jälkeen eri henkilö langan toisessa päässä kertoi, että onhan heillä tili myös samassa pankissa kuin meillä, ja rahat saatiin matkaan.

Sitten vain odottelemaan jo maksettua akkua. Ei kuulunut. Muutama soitto taasen tarvittiin, mutta selvisi, että firma toimittaa manterelta Kreetalle tavaraa vain parin viikon välein, mistä viivästys tällä kertaa johtui.

Kun akku lopulta tuli kuriirin matkassa, se tuli valmiiksi hapotettuna, ympäri pyörineenä, yli läikkyneenä, pakkauksensa polttaneena! Onneksi meillä oli akkunestettä jemmassa, ja akku saatiin toimimaan. Olisi tietysti pitänyt reklamoida, sillä eihän akkua ikinä lähetetä valmiiksi hapotettuna postissa. Mutta lomaa oli jäljellä enää viikko, joten ei viitsitty ruveta siihen operaatioon. Kyseinen firma meillä kuitenkin pantiin boikottiin – suuri tai ei, ammattitaito oli ihan kateissa.

Azaliasta Pefkiin

Meillä alkaa olla sellainen positiivinen ongelma, että lähistön tiestö on vuosien mittaan ajettu pitkin, poikin, ristiin ja rastiin. Pegason myötä pääsemme nyt laajentamaan repertuaaria, suuntaamaan hiekkateille! Löytyi kiva ihan pieni kärripolku, joka lähtee Sitian maantieltä pienenpieneen kylään, Azalia nimeltään. Tienviittana haalistunut puinen kyltti vähän nojallaan päätien varressa.

Kylä tuli pian näkyviin laakson pohjukassa, mutta annoimme sen uinailla rauhassa iltapäiväsiestaansa, koska etsimme tietä sen ohitse pitkin vuorten rinnettä ylemmäs naapurikylään, Pefkiin. Kartta esitti reitin, mutta sen löytäminen maastosta oli jonkin verran haasteellista. Valitsimme todennäköisimmän tienristeyksen oliivitarhojen välistä.

Tuntomerkkinä siitä, että tämä tie oli todennäköisesti rakennettu viemään johonkin muualle kuin vain jollekin viljelmälle, olivat betonipätkät pahimmissa mutkissa. Betonit on valettu estämään tien murtumista sadeveden mukaan. Olisi reitti voinut tietysti johtaa jollekin kirkollekin, mutta niihin yleensä on opasteet, naapurikylään välttämättä ei. Mihinkäs kylttejä omilla nurkilla tarvittaisiin? Eihän kukaan muu kuin paikallinen näitä pikkuteitä käytä päästäkseen kylältä toiselle. Joka ei reittiä tunne, kulkee päätietä, jos ei halua eksyä. No, me poikkeamme päätieltä alinomaa, koska mottommehan suorastaan on ”eksyminen kannattaa aina”.

Pienen jännityksen kera siis jatkoimme polkupahasta. Kylien väliä oli vain nelisen kilometriä, mutta reitti mutkitteli kauniissa, vihreässä ja oleanteria kukkivassa kurussa rinteiden välissä. Pohjalla oli paikoin virtaavaa vettä, sen saattoi kuulla. Linnut lauloivat ja vuohia, kaiketi, rapisteli pensaikossa. Ympärillä maasto oli kuivaa ja autiota paitsi siellä, missä sijaitsi oliivitarhoja kastelujärjestelmineen. Tuulimyllyt kauempana ja aurinkokennovoimala tien varrella kertoivat, että energiaa näillä vuorilla piisaa. Sitä on enemmän kuin vihreät kasvit tahtovat kesällä sietää.

Tie oli nopeasti ajettu, mutta se ei haitannut, kun jo hiukan huikoi. Sopivasti lounasaikaan saavuimme Pefkin kylään, jossa on mainio Piperia-taverna. Tilasimme salaatin ja ihanaa juustopiirakkaa. Pari muutakin seuruetta oli ruokailemassa.

Taverna Piperia, Pefki

Kävelimme aterian jälkeen kierroksen kauniissa kylässä, eihän jälkiruokarakin jälkeen ihan heti passaa lähteä pyörän ohjaimiin. Vaikka Pefki on ylhäällä vuorella, se ei ole mikään kuollut loukko. Siellä asuu aika paljon myös ulkomaalaisia, sillä Makri Gialos hotelleineen sijaitsee rannalla muutaman kilometrin päässä. Pefkiin pääsee sieltä kävellenkin jylhän rotkon kautta. Se on suosittu vaellusreitti. (Kuvaus löytyy Kreeta.infon rotko-osiosta.)

Kastron rauniot

Toinen hieno retki tehtiin tuulisena päivänä, joten ajelimme tylsästi päätietä pitkin Ierapetrasta kohti Agios Nikolaosta. Tuuli reutoi pyörää vielä Pahia Ammoksen kohdalla, mutta kun käännyimme kohti vuoria ja Kavoussin kylää, pahin puhuri hellitti. Tuuli yksinkertaisesti kiipesi vuoren laelle ja jätti juuret tyveneen.

Jätimme Kavoussin taakse ja suunnistimme tutuksi tullutta pikkutietä ylös rinnettä. Tie johtaa maailman vanhimpiin kuuluvalle, elävälle oliivipuulle ja Azorian ja Vrondan minolaisten kylien raunioille, mutta tähtäsimme edemmäs. Meillä oli määränpäänä vielä yhdet, ennen kokemattomat, rauniot: kolmesta kylästä ylimpänä kohoava Kastron minolainen linnoituskylä.

Pyörällä pääsimme Vrondan yläpuolelle lähes puoleen kilometriin, missä juuri ja juuri auton levyinen tie päättyy, ja jatkuu E4-patikkapolku. Polku on itse asiassa ikivanha kylien välinen tie, osittain kivetty ja pengerretty. Vanhimmat osat voivat olla ties kuinka vanhoja. Aktiivisesti reittiä lienee käytetty kylien väliseen liikkumiseen vielä 1960-luvulla, kun autoilu ei ole vielä ollut yleistä ja ajotiet ovat varmaan olleet varsin kehnoja.

Itse Kastro on rakennettu ihan hurjaan paikkaan, vuoren rinteessä törröttävän ulkoneman päälle 660 metrin korkeuteen. Sieltä on suora näköala alapuolella olevaan Azoriaan, ja epäilemättä se on ollut suuremman asutuskeskuksen vartio- ja pakopaikka. Kastrolla on ollut kaivauksia 1980-luvulla ja 2000-luvun alussa. Siellä on hyvät opastekyltit omatoimivierailijoille.

Patikointi ylös kesti puolitoista tuntia, toki pysähdyimme tämän tästä valokuvaamaan tai vain ihailemaan maisemia. Näkyvissä ei ollut muita kulkijoita, vain etäinen kaiku laakson hyörinästä silloin tällöin saavutti korvat. Luonnon rauha ei koostu hiljaisuudesta, vaan tuulen suhinasta, haukkojen huudoista, vuohenkellojen kalahduksista ja määkäisyistä. Väsyneet silmät nauttivat, kun katse ei tökkää mihinkään lähellä olevaan vaan saa kurottaa kymmenien kilometrien päähän. Tekee hyvää päivittäisen ruudun tuijottelun lomassa.

Viimeinen nousu oli aika jyrkkä pätkä, oikealla syvä rotko

Ylhäällä Kastro vartioi maisemaa, joka on kyllä vertaansa vailla. Voisipa viettää siellä yön ja nähdä auringon laskevan kaukaisten vuorten taakse ja tähtitaivaan syttyvän ikuiselle taustalleen, jota ei valosaaste häiritsisi. Aikanaan aurinko nousisi merestä kuin Afrodite. Nykyihminen näkisi rannikon kylien kimmeltävän yössä, muinainen kastrolainen lienee ihaillut himmeinä hehkuvia tulia alapuolisissa asumuksissa. Azoria on varmasti näyttänyt olevan lähellä, ihan kivenheiton päässä – monikohan lapsukainen sitä on kokeillut!

Näkymä huipulta, Kastron raunioilta: Alhaalla Kavousin kylä, vastapäisella rannalla Agios Nikolaos

Zoomaus alapuolella olevan Azorian raunioihin

Vai ja Itanos

Kreetasta on niin moneksi! Saaren itäinen osa on kuivaa ja karua erämaata, jossa vain vuohet ja mehiläiset löytävät ravintoa. Samalla se kuitenkin on herkkujen kasvualustaa: siellä on luostari, joka on luonut ihmeen eli saanut viinitarhat kukoistamaan karulla ylängöllä. T’oploun viinejä kannattaa maistella. Luostarin tuottama punaviini on vakio-ostoksemme ruokapöytään. Itä-Kreetalla kasvavat myös torimarkkinoiden halutuimmat banaanit ja hunajamelonit.

Itäkolkassa on myös ihan konkreettinen keidas. Joskus historian hämärässä sinne on rantautunut palmujen alkuja ja niistä on kasvanut luonnonvarainen palmumetsä. Palmujen ja rannan välissä on Vain hiekkaranta, turistien suosima paikka.

Ajoimme heinäkuun viimeisinä päivinä retken Guzzi-pyörällä, kun lopulta saimme sen ajoon. Suuntasimme Sitiaan ja sieltä kohti Vaita. Tuuli pyyhälsi ylängöllä esteettömässä ympäristössä täyteen puhuriin, ja Nevadan viitisenkymmentä hevosvoimaa tarvittiin sen päihittämiseen, että selvittiin  horjahtelematta kiemuraisella tiellä. Maisemaa olisi muuten ollut kiva ihastella enemmänkin, mutta emme pysähtyneet edes kuvaamaan tuulen vuoksi.

Palmujen ilmestyessä tien varteen ajoimme toiveikkaana katsomaan, olisiko Vain hiekkaranta autiona tai edes sen verran väljästi miehitettynä, että mahtuisimme mukaan. Emme juuri koskaan hakeudu rantaan, jossa pitää ottaa maksullinen aurinkotuoli ja asettua vieri viereen muiden kanssa. Varsinkaan, jos saa pelätä viruksia.

Ei toivoakaan – vaikka ajoimme kohti rantaa ihan tyhjää tietä, jostain tyhjästä peräämme ilmaantui peräti  neljä autoa. Parkkipaikoilla oli tilaa, koska turistibussit puuttuivat, mutta lippukopissa myyjä jo vilkutteli meitä parkkilippua lunastamaan. Palmujen katveessa oli vähintään yhtä paljon ihmisiä kuin rantahiekallakin.

Pyörsimme saman tien ympäri ja suuntasimme Itanokseen, joka on Vaista katsottuna seuraava lahti itään päin. Siellä on muinaisen kaupungin rauniot sekä mereen muinaisessa järistyksessä roomalaisaikaan uponnut satama. Samaisessa järistyksessä saaren vastakkaisessa päässä Falassarnan satama nousi metritolkulla meren yläpuolelle ja kävi silloiselle väestölle käyttökelvottomaksi.

Moto Guzzi Nevada ja Lissulla helleajopusero estämässä käsivarsien kärähtämistä

Itanoksen ranta Vain itäpuolella

Yllättävän paljon Itanoksessakin oli väkeä menossa rantapäivää viettämään. Siltä näytti, että kaikki olivat kreikkalaisia. Olihan kuu juuri vaihtumassa, ja elokuussa Kreikka viettää lomia.

Me kapusimme raunioalueen ylitse ja löysimme ”oman rantamme” melkein tyhjillään. Aivan mereen sortuneiden seinämuurien alapuolella on mukava sopukka eväiden syömiseen ja melkein samalta kohdalta pääsee sujuttautumaan matalan lahden aalloille. Sen tekee vähän hankalaksi pohjaa peittävien kivikoiden liukas levämatto. Ehkä se peittää ikivanhojen rakennusten osia? Merisiilejä ei onneksi ollut, joten varovasti pääsi kahlaamaan polvivesiin, ja siitä voikin jo ottaa loivan liu’un aaltojen syliin.

Eväät katettuna Itanoksen mereen vajonneen sataman raunioille

Olemme vierailleet samalla rannalla ennenkin. Olemme keksineet syynkin siihen, miksi juuri tuo, hyvä ranta on niin vähällä käytöllä. Toisessa päässä, palmujen alla, taisi nytkin olla jokunen nakuilija nauttimassa rajattomasti auringosta. Mitäpä tuosta, kukin tyylillään. Suomalainen nyt ei alastomuudesta hätkähdä, mutta paikalliset eivät samoille rannoille aatamien kanssa pyri, antavat vain olla omassa rauhassaan.

Rauhallinen uimapaikka

Kotigurmeeta

Tavernat olivat auki ihan normaalisti, mutta pidimme parhaana käydä vain kohteliaisuuskäynneillä kylämme tutuissa ruokapaikoissa. Osassa isäntäväki piti maskeja ja etäisyyttä, osassa tuli paiskaamaan kättä. Tiesivät toki, että me olimme pitäneet kahden viikon omatoimikaranteenin ennen kuin vierailimme, mutta asiakaskuntaa oli heinäkuussa muistakin Euroopan maista. Meistä varovaisuus oli paikallaan. Kokkailimme siis enimmäkseen kotona.

Vaihtelu virkistää omassakin keittiössä. Onhan Kreeta kumminkin niin kaukana kotoisesta Pohjolasta, että jotkut ruokalajit vaativat jonkin verran totuttelua ajatukseen, että niitä pistäisi suuhunsa. Sitten, kun uskaltautuu maistamaan, voikin uusi tuttavuus olla tuleva lempiruoka. Näin kävi, kun ensi kerran maistoimme grillattua mustekalaa Mohloksessa kesällä 2013. Ihastuimme! Lonkero-otuksen maku on mieto, hieman kanamainen, liha kylläkin kumimaista, mutta ei sen oudompaa suussa kuin vaikka viinikumikarkit, ovathan nekin sitkeitä herkkuja.

Vasta tänä kesänä uskaltauduimme itse kokkaamaan mustekalaa, kun valmistusprosessi ei ollut ihan samalla tavalla hanskassa kuin muikun. Valitsimme Halkiadakiksen supermarketin pakastealtaasta kaksi lonkeroa ja vähän pääosaa käsittävän kolmisensataa grammaa painavan klöntsän. Mitä laatua mustekalaa se nyt sitten tarkkaan ottaen olikaan, suomalaisittain mustekalaksi kun kutsutaan kaikkia monisatapäisen lajin lahkoja, mutta Kreikassa on toki eri tavat valmistaa seepiaa, kalamaria ja ohtapodia, tursasta.

Herkkua se on, uskokaa pois!

Harmahtavanpunertavassa, valkolihaisessa palassa napottivat siistissä rivissä myös imukupit ”jalkojen” alapinnalla. Kaikkinensa syötävää, sen olimme jo oppineet. Halkkarin kassantäti ilahtui kehumaan ostosta erinomaisen hyväksi ja antoi ohjeen sulattaa se hissukseen veteen upotettuna jääkaapissa. Näin teimme.

Kreikkalainen keittokirjamme (Greek cuisine for everyone) sisälsi pari reseptiä, joista valitsimme yksinkertaisemman. Ohjeen mukaan freesattiin sipulia, lisättiin mustekalapalat joukkoon, kymmenen minuutin paistelun jälkeen punaviiniä päälle ja suurus maissijauhosta. Hauduteltiin vielä 40 minuuttia. Lisäksi pastaa. Ja tuli hyvää! Tätä tehdään joskus toistekin. Grillatakin mustekalan voisi, mutta se nyt jää johonkin tulevaan hulluun gastronomiakohtaukseen.

Ja herkkua tämäkin, vaikka pannussa poriseva muhennos ei ehkä siltä näytä kuvassa…

Korona vaanii selustassa

Puolivälissä heinäkuuta hieman yllättäen koronarajoituksia taas tiukennettiin. Maskin käyttö tuli pakolliseksi supermarketeissa. Noin viikon päivät vallitsi epätietoisuus, eikö todella kampaamoissa, erikoisliikkeissä ja muissa vastaavissa paikoissa maskia tarvitse käyttää, ja mikä logiikka siinäkin taas on. Sitten maskit määrättiin käyttöön kaikissa liike- ja julkisissa tiloissa.

Taustalla varmaankin oli pohjoisen Kreikan ja suurten kaupunkien heikentyvä tilanne. Pohjoinen raja vuoti. Sitä kautta maahan saapui muun muassa julkkiksia ja muita rahakkaita niistä maista, joista saapuminen Kreikkaan oli rajoitettua maiden oman heikon tilanteen vuoksi. Nettiuutisissa oli kiukkuisia otsikoita näistä välinpitämättömistä ihmisistä. Balkanilla korona oli nopeasti lisääntymässä. Kreetalla tilanne oli edelleenkin hyvä.

Kreetalaiset ryhtyivät itse sisämatkailijoiksi ja varasivat huoneita saaren turistikohteista, joihin ei tavallisesti heinäkuussa, kesken turistikauden, lähdetä. Iraklionin rekisterilaatoissa olevia autoja näkyi liikenteessä poikkeuksellisen paljon.

Pidimme huolen, että emme tarpeettomasti viipyilleet väkijoukoissa, eli esimerkiksi toriostokset jätimme väliin. Kävimme syömässä ulkona vain muutaman kerran, omalla kylällä. Ystäviä tapasimme ulkosalla. Pari upeaa piknikkiretkeä auringon laskiessa kertyikin muistojen matka-arkkuun.

Laskeva aurinko punertaa vuorenrinteet ja heittää jyrkät varjot illan puolelle

Hämärä alkaa nousta idästä

Ajoimme yhden kerran vuorelle sopivaan pikkutien mutkaan, josta oli näköala merelle. Ystävien pickupin lavalta jakkaraa alle, kouraan lasi viiniä ja katse horisonttiin. Mutkattoman upeaa. Vuorilla pimeä on todella pimeää hetkeä ennen kuin kuu nousee, kun aurinko on ryöminyt huippujen ylitse maailman reunan yli. Linnunrata putoaa ihan lähelle ja elokuisten Perseidien tähdenlentojen etujoukot lähettävät tiedustelijoita valittujen havaittaviksi. Yö tallettaa salaiset toivomukset.

Mirtoksessa pystytettiin pöytä rannalle vesirajaan. Siinä seurattiin illan laskeutumista. Miten taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi, idästä nousee violetti hämärä, maapallon varjo piirtyy kuuman päivän nostattamaan usvaan. Vesi läikehtii vaaleansinisenä silkkinä, värien kontrasti on uskomaton. Juuri uudestisyntynyt kuu katselee kohti maan reunaa, mihin se aikoo seurata sisartaan aurinkoa, joka säteilee vielä oranssia hehkua Dikti-vuorten takaa.

Sitä mukaa kun taivainen loimu lännessä väheni, voimistui Mirtoksen rantaraitin valojen syke. Uuden suuren parkkipaikan automäärästä päätellen asiakkaitakin riitti.

Jykän rakentamalla saunallakin piipahdimme, vuoren rinteessä, varsinaisella näköalapaikalla. On ollut kiinnostavaa seurata, miten ystäviemme oliivitarha on viiden vuoden aikana muuttunut pusikkoisesta ja hoitamattomasta oliivipuumetsästä puutarhaksi, jossa on hyötykasvimaita, polveilevia polkuja, vyötärönkorkuisia basilikapensaita, syreenejä… Haave omasta puutarhasta saa aina kumman kutinan, kun vierailemme iso-Lissun ja Jorgoksen horafilla, kasvitarhalla.

Ierapetran illassa piipahdimme vain kahdesti ystävämme Nikoksen kanssa. Pöydät oli järjestetty väljästi, mutta ne olivat melkoisen täynnä. Pikaisella silmäyksellä turisteja ei juuri näkynyt – tunnelma oli kuin joululomilla, kun pelkkä Kreikan kieli sorisi pöydissä, mutta tausta oli kesäinen.

Nikoksen kanssa treenaamme kreikkaamme. Juttelimme koronasta, aiheesta, josta ei sanastoa välttämättä ole niin kauheasti hallussa, mutta yritimme sitkeästi kierrellen ja kaarrellen. Kesken kaiken Nikos purskahti nauruun: ”Tuo teidän kreikkanne on kyllä ihan hirveää! Mutta ei se mitään, puhutte te sitä paremmin kuin minä ranskaa!” Nauroimme kaikki makeasti. Ja sitten jatkettiin taas harjoittelua, sillä periksihän ei anneta. Koko ajan huomaa ymmärtävänsä vähän enemmän, ja sitten ymmärtävänsä kuitenkin vielä niin vähän.

Yhtenäkin päivänä Pelagia-rouva – joka muuten täytti kevättalvella 80 vuotta! – yritti kertoa meille jotakin, mistä emme millään saaneet tolkkua. Hänen murteensa on niin vahvaa kreetaa, että vaikka sanat kuulostavat tutuilta, ne ymmärtää yleensä vasta vähän aikaa yhdessä pähkäiltyä. Niin nytkin.

”Minusta Pelagia sanoi, että pitää varoa rosvoja ja pitää ovi lukossa.”

”Minä kuulin, että hän puhui aseesta, että joku tuli aseen kanssa ovelle.”

Juttu jäi pariksi päiväksi arvoitukseksi, mutta sitten kuulimme toisaalta, että kylällä oli liikkunut murtovarkaita. Neljä nuorta italialaismiestä, ilmeisesti juuri ja juuri täysikäisiä, oli yrittänyt murtautua erääseen taloon. Heidän epäonnekseen talon isäntä on metsästäjä, ja tämä oli murron äänet kuullessaan hakenut pyssyn valmiiksi ja jäänyt odottamaan tunkeutujia. Nämä olivat saaneet äkkilähdön luotisateessa.

Poliisijuttuhan siitä tietysti tuli, mutta murtomiehet kai jäivät kiinni ja isäntäkin toivottavasti selvisi nuhteilla. Mies itse totesi meille: ”Jos teillä vielä olisi Dafni, niin sellainen koira olisi syönyt ne pojat!” Bokserimme on siis vielä hyvässä muistissa kyläläisten keskuudessa. Ikävä sinänsä, että rauhallisilla pikkukylilläkin tapahtuu tuollaista. Veikkailivat, että rahoja tai jotain myytävää siellä oltiin etsimässä huumehankintojen rahoitukseen. Eipä ole mitään lintukotoja olemassakaan.

Kreikkalaisten rauhaa järkyttivät myös Turkin uutiset: Hagia Sofian kirkon muuttaminen moskeijaksi sai Kreikan protestoimaan. Perjantaina 24.7., kun TV näytti kuvaa Erdoganista marssimassa jumalanpalvelukseen uuteen moskeijaansa, ympäri Kreikkaa soivat kirkonkellot Hagia Sofian muistoksi. Pysäyttävä hetki.

Kotimatka

Kotiuduimme reissusta juuri ennen kuin koko Eurooppa alkoi jälleen kärvistellä koronan kourissa ja rajoituksia alettiin kiristää. Vietimme yön Iraklionissa hotelli Marin Dreamissa. Tilasimme taksin aamuneljäksi, sillä lento Ateenaan lähti kuudelta. Ennen taksiin astumista puimme kasvoille maskit, eikä niitä sitten riisuttu ennen kuin hotellissa Helsingissä seuraavan vuorokauden puolella, vaihdettiin vain.

Alun perin meidän olisi pitänyt olla Helsingissä iltapäivällä ja kotona ennen yötä, mutta juuri ennen matkalle lähtöä Suomessa saimme viestin, että alkuperäinen paluulento oli peruttu ja seuraava mahdollisuus lentää Frankfurtin välietapilta Helsinkiin oli iltakymmeneltä. Nappasimme sen lennon, koska olimme jo jalka ovenraossa lähdössä matkaan. Frankfurtissa huomasimme, että alkuperäiseen aikaan kyllä lähti kone Helsinkiin. Eipä tullut mieleen yrittää vaihtaa lentoa loman kuluessa, olisimme voineet säästyä odottelulta.

Vietimme Frankfurtissa 11 tuntia. Lentokenttä tuli tutuksi, niin suuri kuin onkin. Kentällä oli väljää, saatoimme jopa muutamaan otteeseen hengitellä maskin vaihdon yhteydessä raitista sisäilmaa, kun lähistöllä ei ollut ketään. Katselimme ulos, jossa kenttähenkilökunta raatoi +29 asteen helteessä.

Lopulta pääsimme kotimatkalle nukuttuamme makoisat viiden tunnin yöunet hotelli Clarionissa. Juna toi meidät nykimättä Kuopioon saakka. Mutta eipä vielä nuolaista! Paria kilometriä ennen asemaa pysähdyttiin. ”Hieman teknisiä ongelmia veturissa”… Ehkä viiden minuutin kuluttua kuitenkin jatkettiin. Olikin lähellä saada kokea kokonainen, keskeytyksetön junamatka!

Ruokakaupan kautta kotiin ja viettämään vapaaehtoista karanteenia. Lissun piti lähteä maanantaina töihin, se oli karanteeniohjeissa sallittua. Työterveyshuollosta tarkistetuilla ohjeilla maskilla varustettuna.

Koska kotimatkalla junassa oli kovasti yskivä mies muutaman metrin päässä – ilman maskia tietysti, eihän niihin Suomessa tuolloin oikein uskottu – Lissu olisi halunnut päästä testiin. Ei onnistunut. Testiin pääsyä palloteltiin ensin työterveyshuollon ja julkisen terveydenhuollon välillä, sitten lähiterveysasema vuoroin määräsi testiajan ja perui sen sitä mukaa, kun asiaa tarkisteltiin eri tahoilta viranomaishierarkiassa. Lopputulema oli keskussairaalan koronavastaavalta, että oireetonta ei testata. Siitä vain koululuokan eteen!

Nyt on eletty maskisuositusaikaa jo kuukausisotalla ja kesäinen lomareissu tuntuu kaukaiselta maailmalta, jossa kaikki oli vielä kovin yksinkertaista. Toivomme, että pääsemme taas toiseen kotiimme niin pian kuin mahdollista, mutta saa nähdä, millaisia säännöksiä ja rajoituksia eteen tulee ennen kuin voidaan taasen olla turvassa. Rokotukset, toivottavasti, mutta millainen säännösviidakko matkalle uskaltautuvilla mahtaa olla edessä? Tietenkään emme halua ottaa riskejä tai riskeerata muita, joten siihen on vain tyytyminen, mitä viranomaiset ikinä määräävätkään. Siihen saakka muistellaan menneitä reissuja ja pidetään yhteyttä ystäviin Kreetalla. Vielä me tapaamme! Siihen saakka pysytään turvassa, menume asfalias!

Talviset terveiset Savosta

Jykä ja Lissu

Koronakriisi koetteli koko maailmaa, ja niinhän siinä kävi, että meidänkin kesämökkimatkamme viivästyi kuukauden verran. Mutta täällä sitä nyt kuitenkin ollaan, Kreetalla. Lämpötila on heinäkuinen, kolmissakymmenissä, aurinko helottaa ja meri vilvoittaa. Välillä meltemi, pohjoistuuli, mellastaa pari yötä ja päivää, sitten nautitaan meidänkin kylällä taas maalaisrauhasta. Bougainvilleat rehottavat ja temppelipuu, frangipani, availee kukkiaan. Kaskaiden kesälaulu raikaa, kylän koirat pitävät etäyhteyttä haukkuen ja ulvoen, kun ilta hiljentää muut äänet.

Korona ei näy erityisesti kylämaisemassa, mutta jo Ierapetrassa siihen varautuminen on esillä. Pidämme vielä vapaaehtoista karanteeniaikaa, käymme vain kaupassa pakollisilla ostoksilla ja tervehdimme tuttuja välimatkan päästä. Ehkäpä jatkamme viisiviikkoisen mökkireissun samaan tapaan loppuun asti, ehtii sitä rientoihin mukaan toistekin.

Tuttu matka, uudet askelmat

Suomessa saimme maaseudulla, kotonamme, viettää melko huolettoman kevään koronan suhteen, kun Lissu jäi etätöihin kaikkien muiden opettajien kanssa. Kahteen kuukauteen emme pistäytyneetkään oman kylän ulkopuolella. Toukokuun kaksi viimeistä viikkoa opettajat ja koulukkaat palasivat luokkahuoneisiin, mutta sekin aika selvittiin. Kokolailla puhtaan omantunnon kanssa uskaltauduimme matkaan.

Kreikan tilannetta seurattiin tietysti tarkasti. Yllätyimme suorastaan siitä, miten hyvin kreikkalaiset noudattivat tosi tiukkoja rajoituksia, jotka (toinen yllätys!) hallitus maahan asetti. Niinpä korona ei päässyt juhlimaan Kreikassakaan, Kreeta säilyi suorastaan puhtoisena. Ei olisi sikäli ollut estettä lähteä mökille. Mutta.

Jos ei Suomeen päästetty ketään ulkomailta, niin eipä Suomeen tullut myöskään lentokoneita kuljettamaan meikämaalaisia poissuuntaan. Jumissa oltiin. 1.6. varatut Aegean Airlinesin liput peruttiin viikkoa ennen lähtöä. Saimme melkoisen puhelinjonotuksen jälkeen ne liput muutettua 15.6., josta lähtien, virkailijan mukaan, hallitus oli antanut heille luvan myydä lippuja ulkomailta Kreikkaan.

Ihan hitusta ennen tuota kuun puoliväliä tuli taas kiristyksiä linjaan: Kreikka ei halunnutkaan riskeerata, eli vielä ennen kuun vaihdetta ei matkaan päästäisi. Vaihdoimme liput päivämäärälle 1.7. Hetken ehdimme niitä pitää, kunnes Aegean peruutti lennon. Varmaankaan ei kannattaisi lentää tyhjää konetta muutamaa Suomesta lähtijää hakemaan, kun maahan ei saanut tulla, päättelimme. Enää emme jaksaneet soitella Ateenan konttoriin, vaan otimme liput vouchereina; eiköhän nuo tule käytettyä.

Lufthansa tarjosi lentoa 2.7. ja samaan aikaan mediakin vakuutteli, että Kreikka ottaa vastaan suomalaisia muutaman muun maan joukossa, joissa koronaa on yhtä vähän kuin heillä. Arvata saattaa, että jännitimme ihan viime tippaan saakka, pääsemmekö ilmaan.

Lento piti, eli määrä oli lentää Helsingistä välilaskulla Frankfurtiin, sieltä Ateenaan ja sitten Olympic Airlinesin jatkolennolla Iraklioniin. Junalippu Kuopiosta Helsinkiin ja yö lentokenttähotellissa lisänä kustannuksiin, mutta kuitenkin saimme edulliset lentoliput. Itse asiassa Aegeanin perutut liput olivat tuplasti kalliimmat, mutta onneksi niiden hintaa ei peritty tililtämme lainkaan, joten säästyimme palautussoittelulta.

Juuri ennen kuin piti lähteä junalle, vilkaistiin varmuuden vuoksi nettiä, koska edellisenä päivänä oli ollut sähkökatkoja; Suomen kolmenkympin helteet katkesivat ukkosiin. Lähtiessä kotoa alkuiltapäivästä, oli VR:n sivulla tietona, että Joensuun radalla on osa matkasta korvattu bussilla. Kuopiosta ei mainittu mitään. Sama tieto edelleen siellä oli edelleen, mutta sitten juna-aikatauluissa meidän vuoron kohdalla teksti ”peruttu”. Mitä ihmettä? Asemalle oli kuitenkin aika lähteä.

Rautatieasemahan on jo pitkään ollut Kuopiossa säästösyistä miehittämätön. Monitorissa oli junamme kohdalla vain teksti ”Peruttu”, ei mitään lisätietoa. Ihmisiä kertyi asemalle, suomalaisittain kukaan ei kysellyt toisiltaan mitään, mutta yksi jos toinen soitti VR:n numeroon. Sieltä mekin saimme tiedon, että juna korvataan bussivuoroilla, seikka, joka ihan pian sitten kuulutettiinkin, koska junan lähtöaika läheni. Taululla edelleen vain tieto ”peruttu”. Ei kovin informatiivista.

Alkumatka siis sujui ahtaasti bussissa, kenelläkään meidän lisäksi ei maskia kasvoilla. VR:n mies seisoi Suonenjoen asemalla bussin ovella kertomassa niille, ketkä ennättivät kuunnella, että IC-juna korvataan Pendolinolla, paikkaliput eivät pidä paikkaansa, ja lähtö viivästyy. Suurin osa odottajista missasi tiedon. Joku kuului sanovan, että onneksi sentään ei sada, kun junaa odoteltiin epämääräisen ajan katoksettomalla asemalaiturilla. Joten tietysti alkoi sataa.

Juna oli lopulta 50 minuuttia myöhässä aikataulusta, mutta pystyi sentään kulkemaan ilman pitempiä pysähdyksiä. Kaiketi liikenne oli vielä niin vähäistä rautateilläkin, ettei tarvinnut väistellä muita junia. Hotelli Clarion toimi oikein hienosti, ja yhteydet sinne ja sieltä lentoasemalle olivat helpot ja nopeat.

Finavia ei ollut aamulla tilanteen tasalla. Alimiehitetty lentoasema jonotutti ihmisiä niin pitkään matkatavaroiden luovutuksessa ja turvatarkastuksessa, että lento pääsi lähtemään tunnin myöhässä, mistä Lufthansan kapteeni kitkerästi huomautti. Onneksi aikataulumme oli väljä, eikä enempää viivytyksiä matkalle kertynyt. Lentäjä räpytteli aikataulua varttitunnin verran kiinni pyrähdyksellä Saksaan.

Koko matka kentillä ja koneessa toimittiin maskit kasvoilla. Lentokoneessa jaettiin pussiin pakattu välipala, pillimehu ja suklaapatukka, Ateenan koneessa täytetty sämpylä sekä normaali juomatarjoilu. Sisään mentiin aika tavanomaiseen tyyliin, mutta ulos päästettiin muutama rivi kerrallaan. Olipa kerrankin rauhallista poistua koneesta. Kenttäbusseissakaan kukaan ei tallannut varpaille. Samalla tavalla toimittiin myös Kreikassa.

Kotona ennen lähtöä täytimme netissä Kreikkaan saapuvilta vaadittavan lomakkeen, jossa kerättiin henkilötiedot ja lennon numerot. Odotettavissa oli, että satunnaisia koronatestejäkin tehtäisiin. Karanteenia Kreikka ei tulijoilta enää vaatinut (pois lukien ei -Schengen-maat ja tietyt koronatilanteeltaan heikommat maat), mutta varoitti, että mahdollisesti ovat yhteydessä, jos altistuneita pitää jäljittää ja suosittelivat vapaaehtoista karanteenia. Kukin matkustaja sai QR-koodin netissä tehtävästä lomakkeesta. Sillä ohitimme tarkastuspisteen Ateenassa, kun taas koneessa jaettua lomaketta näyttämällä näköjään joutui syynättävien jonoon. Jostakin syystä se lomake oli osoitettu Schengenin ulkopuolelta tuleville, vaikka lähtöpaikka oli Saksassa.

Maskipakkoa ja muita hygieniaohjeita kaikki kunnioittivat hyvin. Koskaan ei ole ollut niin yskimätöntä matkaseuraa kuin tällä reissulla! Vasta bussikuski Iraklionista Ierapetraan rynki tupakkayskäänsä. Hänkin kyllä käytti maskia, kun asioi matkustajien kanssa. Taksi oli varustettu muoviverholla, joka oli asennettu kuskin ja takapenkin väliin katosta lattiaan. Tulipahan sekin katsastettua, kun viimeiselle etapillemme ei enää ollut bussia iltayhdeksän jälkeen. Toimivan tuntoinen ratkaisu.

Niin saavuimme perille mökille, ja vanha pariskunta pihamme päärakennuksesta, Pelagia-rouva ja Jorgos-herra, sattuivat olemaan vastassa terassillaan, kun taksi pörähti pihaan. Tervehdykset olivat iloisia ja yllättyneitä, kun meidät maskien takaa tunnistettiin. Koutsounarin-naapurimme ruotsalaisethan eivät tänä vuonna ole päässeet palaamaan, kun jouluksi Pohjolaan lähtivät. Pidämme heille peukkuja, että naapurin vaikea tilanne helpottaa.

Varautuminen näkyy, virus ei

Tuttu maisema on ennallaan. Riza-vuori vartioi kylää kasvot auringonpaisteessa tai piirtyen juuri ja juuri havaittavana iltaöistä tähtitaivasta vasten. Rakentumassa oleva hotelli on tuonut uuden valomeren Megali Paralian, upean rantamme, kaupunginpuoleiseen päähän. Kylälläkin muutama huvila on noussut yllättävän nopeasti tuonne reunamille, ihan entisten, vuosia tyhjillään olleiden rakennusten viereen. Puutarhatkin niissä ovat jo valmiit. Odottanevat matkailijoita, toiveikkaina vuokraajia ulkomailta kenties. Kunhan tulevat terveinä.

Kreetalla ollaan huolissaan siitä, että maa avaa nyt rajojaan ja turistit saapuvat. Siksi päätimme pitää parin viikon vapaaehtoisen karanteenin, vaikka riski saada matkalta virus tuntui kovin pieneltä. Kaupassa tietysti piti lähteä käymään heti alkuun, ja olimme ainoita, jotka siellä maskit kasvoilla kulkivat, paikalliset ovat ilomielin luopuneet vaivalloisesta velvoitteesta.

Tilanne Kreetalla on taudin osalta ollut hyvä, tätä kirjoittaessa ei tietoa tautitapauksista löydy erikseen saaremme osalta. Kaikkiaan tapauksia on saarella ollut koko aikana 13. Kreikassa hienoista nousua luvuissa, viime viikolla uusia tapauksia hieman yli 40, mikä sinänsä on vähän. Sen vuoksi pohjoisrajalla kuitenkin on lisätty kontrollia ja testausta. Yhtään kuolemaa ei ole viime viikolla raportoitu Kreikassa. Emme siis tilastojen valossa ole täältäkään tautia Suomeen tuomassa. Yhtä hyvin sen saanee suomalainen kotimaan matkailija kuin me mökkiläiset täällä.

Sittemmin maskinaamoja on kaupassa alkanut näkyä, tulijat näköjään huolehtivat asiasta, ja on se maski kassahenkilöilläkin leuan alla. Kaupoissa on laskurit, jotka ilmoittavat sisällä olijoiden määrän sekä suurimman sallitun asiakasmäärän, ovilla on käsidesit ja muovihanskat tarjolla. Joihinkin pienempiin liikkeisiin saa mennä vain muutama asiakas sisälle kerralla. Ulos muodostuu leppoisasti rupattelevia jonoja. Jonkinlaiset turvavälit niissä pyrkii olemaan.

Marketin parkkipaikalla käytiin hupaisa näytelmä: Keski-iän kypsemmällä puolella olevat herra ja rouva tapasivat ja kävivät juttusille. Kyynärpäitä muksauttamalla tervehdittiin, sitä tapaa täällä näkee nyt käytettävän. Keskusteluetäisyys ei ollut ihan koronasuositusten mukainen, vaan kuulumisia vaihdettiin normaalilta jutteluetäisyydeltä, sellaiselta, joka jo suomalaista ahistaisi. Rouva vieläpä tarttui herrahenkilöä parrasta ja tukisteli ja näpelöi sitä siinä ystävällisen jutustelun lomassa. Olipa hyvä, että eivät kätelleet kuitenkaan.

Onneksi täällä riittää rantaviivaa ja mutkateitä moottoripyöräilyyn omien eväiden kanssa, ei tarvitse turvavälejä miettiä. Jykän Grilli tupsauttelee harva se ilta oreganoaromista suvlakin käryä tai täkäläisten lihaisten ruokamakkaroiden tirinää kantensa alta. Kaksin on oikein hyvä istua terassilla ja siemailla palanpainikkeeksi paikallista pöytäviiniä, kuunnella paikallisradiosta mielialaan sopivinta musiikkia, usein kotimaista – siis kreetalaista tai kreikkalaista. Mainoksetkin ovat vain kielenopiskelua, eivät maksamalla ohi skipattavaa ärsytystä.

Toivottavasti mahdollisimman moni tutuista palvelutyöläisistä täällä silti säilyttää työpaikkansa. Ainakin paikallisia näkyy riittävän iltaisin tavernojen asiakkaiksi. Kun olemme kulkeneet kylän läpi uimarantaan ja iltalenkillä tavernoiden ohitse, on kyllä tuntunut, että olemme tervetullut näky. Iloisia tervehdyksiä kuuluu joka taholta. Kun tässä samalla kylällä on tullut pyörittyä viisi kesää tätä ennen, tuttuja on kertynyt. Olisiko kyläläisillä fiilis vähän sama kuin silloin, kun näkee ensimmäisen leppäkertun: nythän taitaa olla kesä! ”Omat” ulkomaalaisemme alkavat jälleen kuleksia kylänraitilla – johan oli aikakin.

Kreetalta lämpimin tervehdyksin

Jykä & Lissu

Kreikan muinaisten jumalten uskottiin asuvan vuorilla. Ei mikään ihme, sillä kun vuorilla pääsee vierailemaan, niihin rakastuu. Ylhäällä on raikasta, vaikka laaksoissa olisi tukala helle. Kun näköala aukenee alaviistoon, aurinko ei häikäise silmiä niin kuin ylöspäin tirkistellessä, ja maisema lepää jalkojen juuressa kuin tarjottimella. Rannikon kiire ja hälinä on vain kaukainen kaiku. Vuohenkellon kalkatus, yrttien tuoksut, vihreys keskikesälläkin, taustalla ikivanhat kiviseinämät. Ne kaikki saavat aikaan janon, joka pitää aika ajoin päästä sammuttamaan.

Eksyminen kannattaa aina

Kun lähdet vuorille, suunnittele aina retki hyvin etukäteen. Pakkaa huolellisesti, älä unohda köyttä ja taskulamppua; luolia on mistä valita koluttaviksi. Varaa ylimääräistä juotavaa ja varaenergiaa, kuten pähkinäpatukoita. Mukaan aurinkosuojavaatetta, tarkista, että ensiapupakkaus on paikallaan pyörän laukussa. Ilmoita, mihin menet ja miten kauan arvioit reissun kestävän. Pidä huolta, että aikaa retkeen on riittävästi. Kiire ei ole hyvä kumppani.

Periaatteessa toimimme aina näin, mutta sitten voi käydä niin, että alkaa vain kyllästyttämään odotella illaksi sovittua menoa ja vuorten kutsu käy ylivoimaiseksi juuri iltapäivänokosten aikoihin. Olisiko nyt kiva lähteä moottoripyörällä katsastamaan se yksi reitti siellä Thriptin tuolla puolen? Suunnilleen kypärä päähän, heipat rannalta palaileville kesävieraille ja menoksi. Onneksi tuo pakkauspuoli sentään on niin verissä, että ainakin välttämättömimmät tulevat mukaan joka kerta.

Houkutteleva tie, mihinkä se vie?

Olimme monet kerrat katselleet kartalta ja Thriptin ja Orinon väliseltä tieltä vuorten välissä hauskasti polveilevaa uraa, joka veisi salaperäisten laaksojen kautta alas Kavoussin kylään, meiltä katsoen saaren vastakkaiselle puolelle. Rumpsautimme Pegason räyhäämään, kun kylä ympärillä uinaili heinäkuisen iltapäivän helteessä, ja käänsimme etupyörän ylämäkeen.

Pikku hetki vain, niin olimme jo kahdeksassasadassa metrissä Koufoton ja Keraton välisessä solassa, eli Thripti-vuoriston satulassa. Pysähdyimme ottamaan huikat juomapullosta, ja Pegaso jäähdytti itse itseään termostaattiohjatulla sähköpuhaltimella. Guzzi-pyörämme on ilmajäähdytteinen, joten Pegason nestejäähdytys on tällaisilla hitailla reissuilla helteessä tarkoituksenmukaisempi. Eteneminen on välillä hyvinkin hidasta ja siitä huolimatta, tai paremminkin juuri siksi, moottori käy kuumana, ja jollei vauhtia ole, ei ilmavirta jäähdytä nesteitä.

Thriptin vuoristokylä puutarhoineen jää taakse

Jatkoimme ajoa sukeltaaksemme tuoksuvaan mäntymetsään vuorenharjan pohjoispuolella, huristellaksemme läpi Thriptin kylän omena- ja saksanpähkinäpuiden reunustamien kujien ja ohi viinitarhojen, kunnes pääsimme kääntymään uudelle reitille.

On aina hieno hetki poiketa tutuilta poluilta ja suunnata ”tuntemattomaan”. Ihan ennennäkemättömät, vain kartalta katsastetut maisemat kulkevat livenä silmien edessä: tuollainenkin vuohien kaluama rautatammiveistos, miten upeasti timjamimättäät ja vaaleanvihreät piikkipensaat värittävät ylänköä, kuinka kallioharjanne näyttää ihan muinaisen hirviösauruksen selkäpanssarille. Ruosteinen verkkoaita rajaa jonkun puutarhaa, jossa haalistuvat artisokan suuret tupsukukinnot, ja sitten – edessä on suljettu portti, merkittynä housuilla, jotta kukaan ei törmää tien sulkevaan harvaan verkkoon. Pitikö siinä edellisessä risteyksessä siis ottaa se toinen tie, joka näytti menevän talojen pihaan?

Juoma- ja kartanlukutauko. Näistä kartan pienistä valkoisista viivoista ei oikein ota selvää, mikä niistä on ”oikea” reitti, se, jota paikalliset käyttävät, jos halutaan täällä ylhäällä kulkea puoliautiosta kylästä toiseen. Google-kartta on vielä epäluotettavampi kuin piirretyt kartat, joissa niissäkin on eri kustantajien versioissa isoja eroja. Google voi luulla tieksi vaikka pengerrystä tai vesiuomaa. Oman sijainnin sillä kuitenkin voi selvittää, jos on vähän tipahtanut pois karttalehdeltä; sen kun vertaa paperikarttaan. Siksi käytämme niitä rinnakkain.

Valitsimme toisen tien, housut saivat vartioida porttiaan. Maisemat olivat kuivat ja karut, ympärillä kallioisia vuorenhuippuja, joita oranssina sorakäärmeenä kiemurteleva tie väisteli. Rinne kävi jyrkemmäksi, tie kulki siihen jyrsittyä tasannetta myöten. Vastaan vyöryi pölypilvi, sitten mutkan takaa hurahti avolava, väkeä kaikkia sisä- ja lavatiloja myöten. Päät pyörähtivät ihmetyksestä, turisteja, täällä! Pysyivät kuitenkin tiellä, kuten mekin.

Seuraavaksi vastaan tuli taas portti. Jos se edellinen näyttikin vartioivan tyhjää kasvitarhaa, tällä kertaa housut merkkasivat täpötäyttä vuohitarhaa. (Onko housujen omistajalle tullut kuuma vai ovatko saumat pettäneet? Miten jokaisessa portissa roikkuu varoitusmerkkinä nimenomaan jonkun vahat pöksyt? Särkyykö niitä, jos portin yli kiipeää?)

Kyllä äskeinenkin auto oli satavarmasti ajanut portin kautta, joten miksi emme mekin.Lissu jalkautui päästämään Jykän portista. Ohimennen vuoristokuski kertoi: – Tämä pyörä muuten saattaa kohta keittää.

Pegason jäähdyttäjän puhaltimen termostaatti, joka kytkee sähköisen jäähdyttimen puhaltimen päälle tietyssä lämpötilassa, keksi tietenkin juuri nyt sanoa työsopimuksensa irti. Se hurisi vielä ennen Thriptin kylää, sen kumpikin muisti kuulleensa, mutta näköjään vaikeni sitten. Moottorin lämpötila lähti nousemaan uhkaavasti, kun jyrräsimme hissukseen pitkin soratietä. Niinpä Jykä huiskautti kättään ja ajoi reippaasti vuohitarhan läpi sammuttaakseen moottorin vasta seuraavalla portilla jäähtymään. Lissu jäi patikoimaan vuohien keskelle.

Vuohilla on suorastaan ärsyttävän älykäs katse, kun ne tarkastelevat ohikulkijaa. Arkojahan ne ovat ja yleensä pakenevat jalkamiestä, eivät vaan tuolla kohtaa päässeet aidan vuoksi kauemmas, joten vahtasivat arvostelevasti Lissua. Alempana iso pukki, jonka haju kantoi tielle saakka, oli onneksi kiinnostuneempi haareminsa jäsenistä kuin satunnaisesta kävelijästä. Kuttu ravasi sitä karkuun ympäri kivikkoa. 

Tässä vaiheessa sankarittaremme mieleen hiipi jo hienoinen epäilys: tästä saattaa tulla Elämysmatka, ellei peräti Seikkailu. Thripti taitaisi olla lyhyemmän kävelymatkan päässä kuin Kavoussi, jos pitää jatkaa jalkaisin. Onko juotavaa tarpeeksi? Onko kännykässä kenttää, jos pitää soittaa, mistä meidät voi hakea?

Jykä rauhoitteli, että pyörä kyllä vie meidät perille, mutta moottoria pitää jäähdytellä välillä, jos pitää ajaa hitaasti. No, vauhtiralli jyrkänteillä ei oikein ollut Lissun mieleen sekään. Mutta tärkeintä on säilyttää maltti, jos tulee vaikeuksia. Niinpä tehtiin periaatepäätös, että joka tapauksessa matka jatkuu kohti pohjoisrannikkoa, ei takaisin päin.

Toisessa päässä vuohitarhaa oli taas portti ja pikku kylä, ilmeisesti Drakalevri. Sen läpi lähti tie alaspäin, jyrkästi alaspäin, joten suunta oli ainakin lupaava. Kun on vähän huolissaan muutenkin ja tien suhteen suorastaan kauhuissaan, on vaikea keskittyä maiseman ihailemiseen. Viime talven sateet ovat koetelleet Kreetan tiestöä, mutta varsin paljon niitä on kyllä ehditty paikkailla, jopa ihan ylhäälläkin. Siispä tie oli itse asiassa varsin hyvässä kunnossa, mutta kyllä se vaan kulki mahdottomissa paikoissa!

Kun mennään jyrkkää mäkeä alaspäin, se tarkoittaa kohtalaisen jyrkkää laskeutumista ja järkyttävän jyrkkiä neulansilmämutkia tyhjän päällä. Maisemat olivat joka tapauksessa karuudessaan kauniit: korkeimpien huippujen välissä on lukemattomia pienempiä huippuja, niiden välissä auki retkottavia rotkoja ja kellanvihreinä laikkuina hehkuvia vuoristoniittyjä, syviä tummanvihreitä laaksoja, joista raikuu kaskaiden ja korppien ääni.
Kun rinne oli päästy jonkinmoiselle voiton puolelle, hurjimmat kaarteet takana päin, tuli vastaan risteys.
– Kumpaan suuntaan? Jykä huuteli Pegason jyrinän yli.

– Vasempaan, se menee oikeaan suuntaan, Lissu vastasi varmuudella, joka ei voi tarkoittaa kuin ”väärin”. Mutta kun se tie meni alas ja länteen, toinen nousi selvästi ylöspäin ja kaarsi itään. Niin kuin ei mäkiin ja mutkiin matkassa olisi jo totuttu.

Ajelimme sitten hyvän matkaa yhä kapenevaa tietä ylöspäin ohitettuamme ensin huikean jylhän rotkon pohjan, kun meidän olisi pitänyt olla menossa kohti merta ja siis alas. Lopulta olimme jonkin vuorenhuipun alla ja toisten ympäröimänä, edessä rotko. Tie jatkui kyllä, mutta aina vaan huonompana. Limppari- ja kartanlukutauko; onneksi juotavaa oli mukana edelleen aika paljon. Siitä risteyksestä kilometrejä sitten olisi kuitenkin pitänyt kääntyä toiseen suuntaan. Pienenä lohtuna oli, että kun Lissu laittoi tyttärelle viestin kännykällä, kenttä löytyi heti. ”Ollaan vähän eksyksissä, menee aikaa, mutta kaikki OK.”

Vuorenhuippu, jonka yläpuolelle harhauduimme

Emme me kuitenkaan kovin kaukana määränpäästä olleet, pyörällemme mahdottoman reitin takana kuitenkin. Myöhemmin katselimme Vrondan raunioilta lievän epäuskon vallassa naapurinyppylöitä: tuolla ylhäälläkö olimme käyneet?

No, jos Pegaso olisi hajonnut, meillä olisi ollut vain lyhyenlainen patikkamatka polkua alas Vrondalle ja sieltä Kavoussiin. Pyörällä sitä reittiä ei kyllä olisi päässyt. Joskus pitää lähteä käveillen kokeilemaan, kuitenkin!
Käännyimme siis takaisin paikalta, jossa kartalla lukee Xerabela, ainakin suunnilleen. Palatessa alaspäin vuorelta noin seitsemästäsadasta kuuteensataan metriin tuli vähän pala kurkkuun: tuostako hetki sitten ajoimme ylös? Kai se on sitten alaskin päästävä, vaikka alla kuilu, yllä jyrkkä seinämä, tiekin tuskin auton levyinen. Ei ainakaan kahden.

Risteys tuli vastaan aikanaan, nyt valitsimme suunnaksi sen toisen haaran. Ainoa viitta oli Thirptin To Provasma-tavernalle neuvova nuoli, suuntaan, josta olimme tulleet. Pian tie nousi yli jonkinlaisen vuortenvälisen vedenjakajan, ja olisi toivonut saavansa näkyviinsä meren. Mitä vielä, pelkkiä vuorenhuippuja ja loputtomasti holtittomalla makkaralla poimuilevaa hiekkatietä. Pysähdyimme juomaan ja Lissu melkein itkemään: tuo tie vie ties minne, pitäisikö kuitenkin kääntyä takaisin?

Autius ympärillä ahdisti, ja jostakin se korppikotkakin löysi taas taivaallemme. Majesteettinen varjo lipui ylitse, kun utelias lintu katsasti kulkijoiden tilanteen. Joko alkavat turistit olla kypsiä? Tähyilimme maisemaa ja vertailimme sitä karttaan. Suunnilleen samaan aikaan molemmat havaitsivat Tuijottajan. Vuorenseinämässä olivat ihan selvät kasvot, ilme vakaan arvoituksellinen. Tahtooko tuo meille hyvää vai pahaa? Varmuudeksi tarjosimme Tuijottajallekin huikan vesipullosta.

Kiviset kasvot tarkkailivat tunkeilijoita ankarina

Jykä oli vankkumattomasti sitä mieltä, että tätä retkeä ei jätetä kesken, vaan lähdetään laskeutumaan juuri sitä makkarakiekuraa, ja se vie meidät Melisseksen kylään. Siitä reitti Kavoussiin on jo ihan selvä. Kunhan pyörä jaksaa kuljettaa, Lissu toivoi ja nousi taas kuskin taakse. Alkoi alamäkitaival, joka koetteli molempien käsivarsia ja reisilihaksia, kun Jykä joutui ohjaamaan ja tasapainottamaan Pegasoa ja Lissu pitelemään kiinni kahvoista istuimen takana ja ”keventämään” murikoiden ja halkeamien kohdalla, eli lähes koko ajan.

Vähän ennen kylää tuli taas stoppi: vanhat repaleiset housut portissa ja portti kiinni. Takaviistoon johti toinen tie. Viitoissa luki taaksemme jääneiden kirkkojen nimiä tulosuunnassa, kumpaankaan meidän mahdolliseen menosuuntaamme ei ollut viittaa. Mutta oliko portin läpi johtava tie vähän käytetympi? Johtaisiko se vain sen takana näkyville taloille vai kylän läpi kohti Kavoussia? Takaviistossa näkyi mehiläispesiä, mutta sukelsiko tie sitten rinteen taa? Ja kumpi näistä teistä jatkui tuolla alempana, mihin meidän selvästikin piti päästä? Karttaa, Googlea, kävelyä ja tiirailua. Päätimme mennä portista – kunhan Lissu ensin sai selville sen rautalankalukituksen salat.

Hurraa, ei takaisin kääntymistä – tie mutkitteli muutaman talon välistä läpi Melisseksen eli Mehiläisten kylän, joka siis käsitti ne muutamat talot ja tietysti kirkon. Upeita puutarhoita ja viinitarhoja, solisevaa vettä, vihreä keidas rujojen, autioiden vuorenhuippujen välissä. Mehiläispesät täplittivät vuorten tasanteita, nimi kertoi siis kylän perinteisestä elinkeinosta.

Jälleen jyrkänteiden partaille, tällä kertaa pudotukset tien reunalta olivat vain joitakin kymmeniä metrejä ja alapuolella oli puustoakin, siinäpä lohtua kerrakseen. Kaskaiden ääni koveni monta astetta sitä mukaa, kun maisema rehevöityi.

Ohitimme Mesonan rotkon pään ja aloimme uudelleen nousta kohti Kavoussin yläpuolella sijaitsevia Azorian minolaisen kylän raunioita. Reitti oli jo tuttu, olimme vaeltaneet sen joitakin vuosia sitten jalkapatikassa koiriemme kanssa. Pegason bensankulutus laski varmasti puolella, niin kevyeksi Lissun mieli muuttui, kun tiedossa oli, että oltiin käytännössä ihmisten ilmoilla. No, ketään emme Kavoussin yläpuolella tavanneet ennen kuin vähän ennen kylää. Ranskalaisperhe oli jättänyt autonsa ihan turhan aikaisin, kun betonitie päättyi, jos olivat menossa katsomaan maailman melkein vanhinta oliivipuuta. Ehkäpä he palasivat ajoissa sitä hakemaan, kun betonitie taas tulisi sorapätkän jälkeen vastaan. Harmi, kun emme hoksanneet pysähtyä neuvomaan. Olikohan meillä siivet, kun pääsimme huristamaan ihan päällystettyä tietä enää neljänsadan metrin korkeudella merenpinnasta?

Seikkailua rikkaampina olimme pian taas kotipihassa. Tytärkin totesi lähinnä vaan ” Ai jaa”, kun kerroimme, että oltiin muuten ihan eksyksissä ja pyöräkin hajosi. Kiire oli kertoa omista lähialueen valloituksista, joita nuoret olivat sillä välin tehneet. Vanhuksethan nyt kiikkuvat rotkojen partaalla harva se päivä. Mutta elämyksiähän sitä kotiolojen ulkopuolelta lähdetään hakemaan, ja tuommoinen pieni vuoristoseikkailu piristää paremmin kuin pulahdus mereen, mikä sekin on kovasti hyvä vaihtoehto, jos ei ole pyörää ja luotettavaa kuskia, tai ei nyt vaan halua ihan hiukkasen pelätä.

Takaisin kondorien maisemiin

Jykä asensi Pegasoon katkaisimen, jolla jäähdyttimen flektin saa käyntiin, jos termostaatti ei toimi. Termostaatti oli itse asiassa viallinen ja piti tilata uusi. Odotellessa hinku vuoristoon taas kasvoi ja hankaluudet unohtuivat. Asennusta lähdettiin kokeilemaan samoihin maisemiin, joihin edellinen seikkailu onnellisesti päättyi.

Kavoussin yläpuolella oleva minolaiskylä, Azoria, on tullut meille jo tutuksi. Sen lähellä tiesimme piilottelevan toistenkin raunioiden.

Jykä teki salapoliisityötä netissä ja lopulta bongasi Vronda-nimisen kylän rauniot. Livenä ne oli huomattavan helppo saavuttaa, ja meidät yllätti, että raunioilla on myös hyvät opastekyltit. Vrondaa on kaiveltu viimeksi isommin 1980 – 90-luvuilla eri yliopistojen toimesta. Alun perin ne löysi Boyd 1900-luvun alkuvuosina.

Huippuhienoissa maisemissa ovat muinoiset minolaiset asustelleet! Vrondalta näkyy Mirabello-lahdelle ja viereiseen Azorian kylään. Vuoristoniityt ympäröivät sitä, ennen ehkä suojana on ollut myös metsää. Timjami kukki vielä ja mehiläishoitajat hyödynsivät luonnonkukintaa, värikkäitä pesiä oli maastossa kymmenittäin. Vuohenkellot kalkattivat näkymättömissä, kuitenkin lähellä, sillä erotimme nuoren vuohen marisevan määkinän, kun se kuljeksi pensaikossa emonsa perässä.

– Ä-ä-ä-äiti, o-o-oota. Ä-ä-äiti, eikö voitais jo pysähtyä varjoon.
– Ei voida, kello on jo kil, kal.

Tutkimme antaumuksella raunioaluetta. Talojen kivijalat näkyvät selvästi, opasteiden kuviin on merkitty tulisijojen paikat ja muut löydökset. Niiden päältä on pitänyt ensin raivata nuorempaa historiaa, kuten venetsialaisajan hautoja.

Yhtäkkiä ylitse kulki varjo. Vilkaisu ylös: korppikotka, ihan lähellä. Ja toinen… kuusi valtavaa kotkaa! Ne kieppuivat yllämme nousevissa ilmavirtauksissa hitaasti kohoten, sitten taas pudottautuivat vähän alemmas, kaartelivat lähemmäs ja loittonivat. Ja ihan selvästi ne tarkkailivat meitä siinä, missä mekin niitä. Linnuthan ovat älykkäitä ja leikkisiä, ainakin varislinnut. Mikseivät nuo isot serkutkin? Vai nälkäkö ne pani meitä kiertelemään? Kuulkaas, pojat, ruoalla ei saa leikitellä!

Vähän piti meidän leikitellä itse, käväistä uhmaamassa vielä yhtä rinnettä. Tie raunioilta jatkui ylemmäs ja karttakin näytti, että se jatkuu kinttupolkuna. Kävimme pyörähtämässä paikassa, jossa kiviterassi oli sortunut polulle. ’Pyörähtämässä’ voi olla liioittelua, kun tilaa oli aika vähän, mutta edellinen reissu mielessä edes Lissua ei pelottanut, jyrkänteitä ei sentään ollut alapuolella sataa metriä.

Myöhemmin kotosalla Jykä asensi Pegasoon uuden termostaatin. Kun hän penkoi pyörän sisuksia vähän enemmän, paljastui kummia. Se oli syönyt ison kiven, joka löytyi rakenteiden välistä, kahminut puoliksi katkenneen ketjunsuojansa ketjujen väliin ja ryönääntynyt muutenkin, niin että oli taas aika perusteellisen putsauksen. Lissu ei ole ihan varma, onko Jykästä vain kivaa löytää näitä korjattavia kohteita, niin harrasta touhua pyörän kohentaminen välillä on. ”Mastoras”, mestari, kuten ohi kulkeva naapurin Pelagia-rouva Jykää tituleerasi, sai taas kätensä rasvaan ja loisti tyytyväisyyttä.

Pegaso on itse asiassa ollut huippuhyvä hankinta! Meille kahdelle se tarjoaa mahdollisuuden retkeillä vuoristossa, kun krempat ja kulumat – ja Lissun lomien ajoittuminen kuumimpiin kesäkuukausiin – rajoittavat mielihalua päästä kotkien ja vuohien maisemiin. Muuten pelkästään kadehtisimme ystäviämme, jotka patikoivat Kreetan upeissa maisemissa. Muutamille tutuille se on ammatti, toisille elämysmatkailua ja itsensä haastamista.

Olisi esimerkiksi upeaa lähteä rinkkapatikoimaan kylästä toiseen, kuten tuttavapariskunta. Sirpan ja Samin touko – kesäkuista vaellusretkeä puolen Kreetan halki voi seurata heidän blogistaan (linkki jutun lopussa). Toki ihan seuramatkankin voi varata vaeltamisen merkeissä! Jos mielii retkeilemään vähemmän omatoimisesti, on valinnanvaraa: suomalaisyrityksetkin järjestävät upeita elämyksiä, joilla pääsee huipulle! Päivin Matkapaletti järjestää teemallisia lomia. Annan ja Ollen firma Fysimera ohjaa vaeltajia turvallisesti Kreetan korkeimmillekin vuorille. Kas kun Kreetahan ei ole vain kimaltava meri ja vaahtokukka rantabaarin tuopissa! (Linkit alla näihinkin palveluihin.)

Kirkko korkeuksissa ja uskomaton Omalos

Pegason siivin toteutimme kesällä 2019 vielä sellaisetkin haavereissut, joita olemme suunnitelleet vuosia. Aina, kun ajaa laakson lävitse Ierapetran ja Pahia Ammoksen väliä, kiinnittyy huomio taivasta vasten piirtyvään vuorenhuippuun ja siellä nököttävään pikku kirkkoon. Sieltä täytyy olla hyvät näköalat! Yritimme jo valloittaa nyppylän viime jouluna, mutta Pegason jäähdytin alkoi vuotaa, ja reittimmekin oli ihan väärä.

Tällä kertaa tutkimme karttaa tarkasti ja löysimme tien Kato Horion kylästä ylös kirkolle. Tie nousi paikoin todella jyrkästi, ja vaikka matka kylästä ei ole pitkä, ei ainakaan heinäkuun helteissä voi suositella sitä patikoitavaksi, jos ei ole varma kunnostaan. Näkymät perillä todella olivat vaivan arvoiset.

Tuuli soitteli urkujen puutteessa kirkon viereen pystytettyä, yöaikaan valaistua ristiä. Kirkon takana rinne syöksyi melkein kohtisuoraan alas montakymmentä metriä, ja kylä oli kuin miniatyyri sen alapuolella.

Taustalla Thripti-vuoriston jaluskukkulat kohoilivat kirkkoa ylemmäksi ja tasanteilla oli raunioituvia taloja ja karjasuojia. Aitauksessa oli lampaita ja vierellä viljelyksiä, joten joku viitsii nousta noillekin rinteille lähes päivittäin. Lissun mielipide tien laadusta oli ”korkeintaan välttävä”, ja hän halusi välttämättä kävellä alkumatkan alaspäin, vaikka Jykä vakuutteli, että tie on ihan ajettava. Takapenkillä tulee välillä sellainen mielikuva, että jos ei jaksakaan pidellä kaikin voimin kiinni pyörästä, niin sitten ollaan kuskin niskassa ja pian mennään kupperskeikkaa.

Toinen retki, joka oli ollut jo pitempään suunnitelmissa, johti Dikti-vuoriston korkeimpien huippujen alapuolella olevalle tasangolle, Omalokselle. Tie sinne kulkee uskomattoman kauniissa maisemissa. Ensin ajetaan solisevista puroistaan tunnetun Kato Simin kylän lävitse ja noustaan serpentiinitietä Hermeksen ja Afroditen temppelialueen raunioiden ohitse.

Suunnilleen niiden luona asfaltti päättyy. Hyväkuntoinen hiekkatie jatkuu vuorten väliin. Puusto on mänty- ja tammimetsää. Mehiläiset ja vuohet edustavat kesyeläimistöä, mutta monenlaiset linnut, kuten närhet, tiaiset ja haukat, antavat äänensä kuulua kaskaiden lisäksi.

Lopulta nousu loppuu ja tie sujahtaa vuorten väliselle tasangolle. Loppukesällä sen keskellä oleva sulamisvesijärvi oli jo haihtunut, mutta vihreys kertoi, että talven jälkeen vettä on ollut runsaasti.

Lammaslauma laidunsi niityn päässä, vuohet on aidattu vähän ylemmäs parin kilometrin pituisen tasangon toiseen päähän. Muutama portti kulkijan täytyy avata ja sulkea. Vieraita valvovat Diktin korkeimmat vuoret laakson pohjoispuolella: Psari Madara ja Lazaros, molemmat kaksikilometrisiä.

Lähtiessä merenrannan tasossa oli helteistä ja kosteaa, mutta korkealla tuntui suorastaan vilpoiselta. Tasangon länsipäässä pohjoistuuli puhalteli sisään solasta, ja pikkuisen kirkon luona evästauolle piti etsiä tuulensuoja ja aurinkoinen seinusta, ettei olisi suorastaan palellut. Vuorilla ajelu on ihan toimiva tapa viilentää itsensä, kun lämpötilat alkavat koetella kuumankestävyyttä.

Olisimme voineet palata takaisin samaa reittiä tai lähteä suoraan etelään Ano Viannosta kohti, mutta kartalta olimme valinneet reitin läntistä solaa pitkin alas. Huolenaiheena karttalehden ääressä ja satelliittikuvaa googlaillessa oli löytää pikkuteiden sokkelosta oikea reitti, kun laakson perukassa kyliä ja teitä oli yhtenä vyyhtenä. Kun ajoimme ulos tasangolta, se ei tuntunut enää miltään huolenaiheelta!

Tasanko on yli 1300 metrin korkeudessa, tokihan se oli tiedossa. Nousu sinne vain tapahtui niin vaivihkaa itäisten jaluskukkuloiden kautta, että vuoren läntisen seinämän jyrkkyys tuli sokkina. Käytännössä ollaan suuren, laakean Messeran tasangon itäpäässä, ja tuolta 1300 metristä tullaan hyvin jyrkästi alas, kukkuloiden portaat puuttuvat. Kun lyhyt sola päättyy ja laakso jää taakse, edessä on vain sorarinnettä mutkitteleva tie ja autereiseen taivaanrantaan katoava tyhjyys.

Ilman ongelmia alas kuitenkin selvittiin. Muistoksi Lissulle jäivät tosin pari päivää täysin jumissa olevat reisilihakset ja ihan kosketusarat hartiat, kun joutui roikkumaan takakenossa pyörän takapenkillä; matka alas kesti sentään yli puoli tuntia. Pegaso pelasi hienosti ja Lissukaan ei ryhtynyt patikoimaan, niin järkyttävän pitkä matka alas oli. Kaikki kunnia tietysti Jykälle, jossa on menetetty erinomainen trial-kuljettaja.

Alkumatkasta maisemat olivat kuin Marsista: punaista soraa ja suuria lohkareita. Sitten muutama puu ja niiden alla isoja koiria kytkettynä, sekä julmetusti vuohia aitauksissa. Hämmästynyt vuohi-isäntä kurkisti nurkalta, mutta vastasi tervehdykseemme iloisesti. Veikkaan, että ihan joka päivä ei turisteja sortseissa pyöräile ohi hänen majastaan.

Vähitellen vihreys palasi ympäristöön, vihmat ja timjamit kukkivat vielä noilla korkeuksilla, ja viikunalehto tuoksui kuin aurinkovoide rannalla. Lämpötila nousi, kaskaat alkoivat laulaa ja maasto loiveni. Lopulta tie putkahti pienen Milliaradesin kylän peräkujille ja sora muuttui betoniksi ja viimein asfaltiksi. Kun käännyimme katsomaan, mistä olimme tulleet, tuntui epätodelliselta, että siellä ylhäällä edes mitään tietä olisi. Saati sellaista paratiisimaista laaksoa vuoren piiloissa!

Onneksi Omalokselle pääsee helpompaa, itäistä reittiä. Paikka oli niin uskomaton, että pitäähän sinne mennä vielä uudestaan. Luultavasti kuitenkin laskeutuminen juuri tätä läntistä reittiä ei ole ihan heti uusintalistalla, eikä oikein nousukaan; koetteli se sen verran paitsi takapenkkiläistä, myös kuskia ja pyörää. Olisikohan Viannoksen reitti helpompi? Sillä ylös vuorille pitää vielä päästä!

Salainen laakso vuorten sylissä

Alla linkki nojatuolimatkaajille tai omatoimimatkaa suunnitteleville Sirpan ja Samin vaelluksesta pitkin Kreetan polkuja ja teitä. Jos taas kaipaa opastettua vuoristoretkeilyä, voi Fysimeran tai Matkapaletin tarjonnasta valita sopivan.

http://www.kreetablogi.cf/

http://fysimera.com/fi_index.html

https://www.matkapaletti.fi/

Toivotamme kaikille lukijoille hyvää pimeää vuodenaikaa ja valoisia haaveita tulevista retkistä Kreetalle!

Lissu ja Jykä

Kreetan-kesämökillä on koittanut heinäkuu ja helteet ovat sen myötä saapuneet. Manner-Kreikkaa ja Eurooppaa laajemminkin juhannuksen aikoihin koetelleet kuumat aallot tai myräkät eivät yltäneet saarelle, mutta heinäkuun alussa kolkuteltiin täkäläistä hellerajaa eli + 35 astetta ja ylikin mentiin reippaasti. Kun on jo tottunut siihen, että lämpö ylittää 30, ei muutaman asteen korotus siihen nyt niin hirveästi tunnu, kunhan ei hankkiudu hötkeltämään.

Itse asiassa aamuöinen herääminen tuntui oikein ihanalle, kun muutamia päiviä huoneiston läpi ujeltanut Meltemi, pohjoistuuli, lopulta oli vaimennut. Oli niin lämmin, että peittona palveleva pussilakana ilman sisuksia toimi lähinnä viitekehyksenä vartalolle.

Avoimesta ikkunasta tuulahti kevyt henkäys, joka sipaisi nukkujan hereille kuin lämpimän käden kosketus. Ulkona oli violetti aamuhämärä, kello oli ehkä viisi. Samassa ensimmäinen kaskas vetäisi tunnustelevan sävelen terassin kaiteella: -Kriik!

-Kriik, kriik! oliivimetsästä vastattiin. Ja yksin tein koko tienoo alkoi soida siristen, kuoroon yhtyi satoja, tuhansia, satojatuhansia sirityksiä. Kesän ja lämpimän ääniaaltoihin oli hyvä nukahtaa uudelleen.

Hienoja ovat myös iltahetket, kun huomaa kaskaiden sirityksen vaihtuneen sirkkojen rauhallisempaan ja musikaalisempaan lauluun, ja valon muuttuneen päivän sokaisevasta kirkkaudesta illan pehmeän vaaleanpunaiseen hämyyn. Grillistä kohoaa vieno sytytysnesteen lemahdus, sitten suvlakien aromit tiristävät sylkirauhaset toimintaan. Pannussa paistuu peruna tai pari – koko yhdellä potulla vastaa muutamaa kotimaista – ja salaattikulhoon lohkeaa tomaattien ja kurkun lisäksi kimpale kirpeää fetaa. Meltemi kohisuttaa oliivipuita, puuskien välistä kantaa musiikkia hotellilta tai puheenparsi naapurien keskustelusta, koiran haukku, lampaan määkäisy. Kilistämme viinilaseja ruokaa odotellessa.

Sellaistahan se on, lomailu. Kahteen kuukauteen pitää kuitenkin mahduttaa muutakin.

Huoleton on hevoseton poika

Saavuimme saarelle 3.6. ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen kahdestaan, lentokoneella, viettääksemme yhdessä samanpituisen rupeaman Kreikkaa – ilman koiraa, vapaina siis tulemaan ja menemään. Kummallista, haikeaa, silti uusia mahdollisuuksia avaavaa. Dafnia on ollut ikävä monta kertaa, kun on kuljettu tuttuja reittejä ihan vain kahdestaan. – Tuossa kohdassa pidettiin aina juomatauko. – Muistatko, miten Dafni aina…

Lentokentällä meitä oli vastassa hotellin taksi nimikyltin kanssa. Lento laskeutui yhden kantturoissa melkein tunnin myöhässä, siis keskellä yötä. Siksi olimme varanneet hotellin Iraklionista mahdollisimman läheltä linja-autoasemaa. Hotelli ehdotti kahdenkympin etukäteen varattua taksikyytiä ja tartuimme siihen. Hyvä ratkaisu, ei tarvinnut muuta kuin lampsia autoon suoraan kentältä.

Matkatavaroitakaan meidän ei tarvinnut odotella, ainoa laukkumme oli hihnalla ensimmäisenä. Varmaan siksi, että oli pakattu viimeisenä. Olivat tietysti laukkujen läpivalaisussa tutkailleet ja ihmetelleet, kun meillä oli pakattuna vain pari vaatetta, mutta lisäksi muun muassa auton tarvikkeita, kahvipannu särkyneen tilalle, kunnon arsenaali keittiöveitsiä mummun perintönä, ylimääräinen ”sääasema” johtoineen ja antureineen ynnä muuta pientä mökille sopivaa tilpehööriä.

Hotelli Marin Dream oli viihtyisä ja siisti, aamiainen hyvä ja näköalat hienot satamaan. Lisäksi meillä oli vain pikku kävelymatka linja-autolle, joka veisi meidät Ierapetraan. Tai siis piti olla; onneksi meillä oli hyvin aikaa ehtiä bussiin, sillä bussiasema olikin muuttanut sataman ääreltä kolmisen sataa metriä sisemmäs kaupunkiin.

Ierapetrassa vaihdoimme paikallisbussiin ja ajoimme Koutsounariin, tuo 6 km matka maksoi 1,8 e per matkustaja. Irkalionista Ierapetraan otti 14 e. Pidimme vielä pitsa- ja oluttauon pysäkin vieressä Stand By -kahvilassa ennen kuin raahasimme matkalaukun ja reput ylämäkeen mökille. Ruotsalaiset naapurimme tervehtivät meitä antamalla kassillisen oman puun aprikooseja, todella hyviä ja makeita!

Olimme juuri ostaneet aprikooseja hedelmäkaupasta bussiaseman vierestä, joten vertailukohta oli ja Ruotsi voitti. Seuraavina päivinä sama taika toteutui monta kertaa: ostettiin perunoita; naapuri antoi pussillisen pottuja. Ostimme salaattitarpeet ja saimme monta kiloa tomaatteja, kurkkuja ja paprikoita. Torilta älysimme ostaa vain pari munakoisoa, ja saimmekin niitä kassillisen heti seuraavana päivänä, kun kuljimme tutun tavernan ohi.

Virastorallia ja muita mutkataipaleita

Pari ensimmäistä viikkoa livahtivat käsistä. Piti hoitaa muutama asia: Lissun auton veroasiat esimerkiksi. Alfa Romeohan oli meillä mukana, kun olimme saarella yhteen menoon 14 kk vuosina 2015 – 16. Oleskelun pituuden vuoksi auto tullattiin ja rekisteröitiin Kreikkaan. Kotiin palatessa sama homma toisin päin: siirto Suomen rekisteriin ja kilpien vaihto. Trafi sanoi, että homma hoituu virallisia reittejä eikä meidän tarvitse ilmoitella Kreikan viranomaisille itse mitään. No, hommahan hoitui johonkin asti mutta ei verottajalle saakka: Lissu on siitä pitäen saanut sähköpostiinsa huomautuksia, että auton verot ovat maksamatta.

Edellisen kerran, kun asiaa yritettiin hoitaa, meille väitettiin että auton rekisteripaperit pitää käännättää suomesta kreikaksi virallisella kielenkääntäjällä. Moiseen naurettavuuteen emme ryhtyneet, ovathan paperit kansainvälisiä. Lissu tiedusteli asiaa sähköpostilla ja puhelimitse konsulaateistakin, eivät osanneet neuvoa. Ongelma on tiedon kulussa rekisterien välillä, sanottiin, mutta ei löytynyt mitään tahoa, johon voisi ottaa yhteyttä.

Marssimme siis auton papereiden ja sähköpostin printin kanssa verotoimistoon. Ei englanninkielistä palvelua. Siispä kiusaamaan virkailijaa puutteellisella kreikalla. Asia tuli siihen pisteeseen asti selväksi, että meidät passitettiin ajoneuvorekisteritoimistoon, joka onneksi oli saatu takaisin Ierapetraan. Pari vuotta se toimi säästösyistä vain Agios Nikolaoksessa.

Rekisteritoimistossa oli englantia puhuva ja ymmärtävä nainen. Asiaa selviteltiin monen hengen voimin ja puhelinlinjat kuumina, sitten löytyi myös paperilla vahvistus eräästä kansiosta: automme oli poistettu Kreikan rekisteristä jo vuonna 2016 joulukuussa, ihan ajallaan siis. Ongelma oli siis sittenkin verottajan tiedoissa ja virkailija jopa sanoi, että vika on heidän systeemissään, me olemme toimineet niin kuin pitää. Saimme mukaamme lapun, jossa oli viesti verovirkailijalle, ja sitten takaisin verotoimistoon.

Työlästynyt verotoimiston setä olisi varmaan repinyt tukkaansa, jos sellaista olisi ollut, kun tulimme takaisin. Hän soitti lapussa olevaan numeroon ja kuului sanovan puhelimeen: – Täällä ramppaa jotain ulkomaalaisia, en minä tiedä, mikä niillä on ongelmana, puhu sinä niille englantia.

Ansaitut oluet virastokierroksen jälkeen

Mies puhelimessa puhui englantia ja asia rupesi selviämään. Lopulta Lissun piti täyttää lomake, johon virkailija kirjoitti – toivottavasti! – että automme pitää poistaa verottajan tiedostoista, koska se ei ole Kreikan ajoneuvorekisterissä. Leimoja alle ja paperi mappiin. Lopulta myös ystävällinen hymy virkailijalta ja hyvän päivän toivotukset ilman potkuja persuksiin.

Toinen hiukkasen monimutkaiseksi paisunut jupakka liittyi akkuihin. Jouluna hankittu ”uusi” automme Suzuki Jimny, ”Viidakko-Jim”, lähti mallikkaasti käyntiin, kun ajoimme sillä ekat asiointireissut. Sitten lähdimme tuttuja tervehtimään. Yömyöhällä kotiin lähtiessä autopa ei sitten inahtanutkaan, kun yritettiin startata. Ei muuta kuin ottamaan varavirtaa ystävien autosta. Kotiin pääsimme, mutta sitten sama juttu, ei elonmerkkiä konepellin alla. Akku vainaa.

Moto Guzzi Nevada sen sijaan käynnistyi moitteettomasti, kun säilytysrasvat vain oli pyyhitty pois kromipinnoilta. Vanha Uskollinen! Lähihuoltoasemalla ei ollut hyllyssä Jimnyyn sopivaa akkua. – ”Odottakaapa 10 minuuttia”, kehottivat, ja jäätelötuuttien takaa seurasimme, kun skootteri pörähti aseman takaa kaupungille päin. Kymmenen minuutin kuluttua skootteri toi meille akun. Jimny saatiin ajoon.

Pegason kanssa ei ollut ihan yhtä mutkatonta. Senkään akku ei ollut kunnossa, tosin se oireili siihen suuntaan jo talvella. Tilasimme uuden akun samalta huoltoasemalta. Sen piti tulla muutaman päivän päästä, seuraavan viikon tiistaina. Vaan eipä ollut tullut – ehkä huomenna. Huomenna kerrottiin, että Iraklionissa on toimitusongelmia, akku kuitenkin on tulossa. Meille luvattiin soittaa, mutta pariin päivään ei kuulunut mitään.

Jykä tilasi muuta huoltokamaa kalustolle netin kautta Ateenasta, kun vastaan tuli juuri sopiva akku. Sepä sai tulla muun tilauksen mukana. Jos vaikka huoltoaseman akun kanssa menisi pitkäänkin. Totta kai molemmat akut sitten tulivat samana päivänä! Huoltoaseman akku ei kuitenkaan ollutkaan Pagasoon sopiva, ja pääsimme palauttamaan sen siitä syystä. Jykä hapotti ja latasi postin tuoman akun ja asensi sen Pegasoon – ei inahdustakaan! Akku olikin ”tehdassökö”, viallinen jo alun perin. Guzzin akulla Pegaso starttasi, mutta sen akkua ei voinut laittaa pyörään kiinni, joten oma olisi saatava.

Puhelimella asia kuitenkin hoitui ihan näppärästi. Liikkeessä ei yhtään mukistu, akut ovat silloin tällöin viallisia. On näin Suomessakin sattunut. Akulle annettiin palautuskoodi ja veimme sen postiin. Parin päivän päästä meille soitettiin, että pannaanko uutta akkua tulemaan. Lopulta Pegasoon saatiin akku, melkein lomamme puolivälissä.

Prätkäjengi kokoontui juhannuksena

Guzzilla teimme varmaan tämän kesän mieliinpainuvimman seikkailun ja vietimme erilaisen juhannuksen kuin aiempina kesinä edes täällä etelässä. Suomalaisilta Moto Guzzin kerhosivuilta luimme keväällä, että tämän vuoden World Club -ajot olisivat Kreikan Patrassa, Peloponnesoksella. Eihän sinne meidän mökiltä ole kuin lauttamatka Ateenaan ja parisataa kilometriä sieltä Patraan, joten ilmoittauduimme mukaan!           

Vastaanotto oli lämmin, muutenkin kuin konkreettisesti. Meiltä kyseltiin tietysti, ovatko suomalaiset osallistujat ajaneet koko matkan Pohjolasta saakka osallistumaan tapahtumaan. Kerroimme, että majailemme kesät Kreetalla ja pyörämme on jo viidettä kesää asumassa siellä vuodet ympäriinsä – eihän Suomessa talvella voisi edes ajaa moottoripyörällä. Niinpä sitten emme enää olleetkaan ulkomaalaisia, joita olisi pitänyt vähän ujostella, vaan kreetalaisia.

Oli hauskaa tutustua pääosin kreikkalaisiin ja italialaisiin guzzisteihin. Ei sitä näköjään tarvita kuin yhteinen kiinnostuksen kohde ja puheenaihe, kun ystävyyssuhteita syntyy. Meille kerrottiin, että meillä on nyt Guzzi-koti Kreikassa: – From now on your Guzzi home is Guzzisti Hellas! Ensi vuoden kokoontuminen on Italiassa, saa nyt nähdä, jaksammeko ajaa sinne saakka. 

Oli hurja kokemus ajaa noin sadan moottoripyörän kulkueena 120 km Patrasta Antiikin Olympiaan Peloponnesoksen keskivaiheille. Poliisit johtivat kulkuetta ja turvasivat sekä meidän että muun liikenteen kulkua. Patran kaupungissa Guzzi-juhlat näkyivät ja kuuluivat: lyhytpylväissä oli tapahtuman liput ja sataman aukiota komisti suuri, punainen kaariportti Moto Guzzi -teksteineen. Ihmiset kiertelivät ihailemassa pyöriä, jotka olivat yötä päivää vartioidussa parkissa satamassa. Satamassa oli juhannusaattoiltana musiikkia, ja lauantaina meillä oli gaala stadionilla. Hyvää ruokaa, tanssiesityksiä, juhlapuheita, uusia tuttavia. 

Kokoontumisajot kruunasi sunnuntain ajoretki läpi kaupungin ja lopulta yli Rion riippusillan. Keskustan kivitaloista kaikui pyörien jytinä, kun kulkue ajoi läpi sunnuntaiaamua viettävän Patran. Enimmäkseen näimme innostuneita kasvoja, meille huudeltiin bravoota ja autoilijat tyyttäilivät torvillaan. Jos joku ei tapahtumasta tykännyt, ei sitä mitenkään osoitettu. Poliisit sulkivat liikenteen risteyksissä ja saimme ajaa päin punaisia. Liikennekatkoksiin kreikkalaiset suhtautuvat suurella mielenmaltilla, siitä saisivat suomalaiset ottaa oppia.

Rion silta on 2880 metriä pitkä ja maailman toiseksi pisin riippusilta, joka varsinaisesti on sillan 2252-metrinen keskiosuus. Se yhdistää manteren Peloponnesoksen niemimaahan ja on otettu käyttöön viikkoa ennen Ateenan kesäolympialaisia 2004 elokuussa. Sillan monimutkainen rakenne on suunniteltu kestämään maanjäristyksiä, joita alueella on runsaasti – pienempiä tämän tästä, suurempia ei toivottavasti koskaan, mutta mahdollisia ne ovat.

Pienimuotoinen seisminen tutina siltaa varmasti koetteli, kun Guzzi-pyörät tärisyttivät tannerta saapuessaan sillalle. Näky oli yhtä mieliinpainuva kuin itse silta ja maisema: kymmeniä moottoripyöriä lipuu valkoisten kannatinvaijerien välitse sinisen taivaan alla. Värit kuin suoraan Kreikan lipusta!

Linkki videoon kyseisestä tapahtumasta: https://m.youtube.com/watch?v=PSSB6d8hbBg&feature=share&fbclid=IwAR1DdRsfr01biPxGtE4ncZRKMWzezkJ26zwvtmUK4vtz_qQkjickTyxoz_c

Kreikka-viruksen levitystä

Meillä oli kesävieraina ensiksi Suvi-tytär, sitten Iida, molemmat pari viikkoa poikaystävineen. Nuoret ovat jo omatoimisia, Viidakko-Jim sai muutakin kyytiä kuin isäntäväeltä. Välillä retkeilimme yhdessäkin. Lähialueen kohteet, niin ”viralliset” nähtävyydet kuin kauniit kylät, rotkot, luolat ja hyvät ruokapaikatkin ovat tietysti meille tulleet jo hyvinkin tutuiksi. Silti on aina hienoa päästä näyttämään niitä muille. Tututkin näkymät kohtaa aina jotenkin tuoreina, kun niitä esittelee uusille silmäpareille.

Sarakinan rotkossa virtaa jälleen vesi ja Bramianan tekojärvi hohtelee turkoosina jalokivenä, tänä vuonna pitkästä aikaa vettä täynnä sateisen talven jälkeen. 

Pienet kylät ja vuoristotiet, vuoriston kätköissä olevat Selakanon ja Thriptin laaksot tavernoineen, Mohloksen ja ihan lähellä Psaropoulan kalatavernat ovat saaneet hehkutusta vierailtamme.

Agios Ioanniksen puoliksi raunioina oleva kylä ja siellä ainutlaatuinen 55 Wine Bar ovat meillä ”pakollinen” käyntikohde. Samoin Milonasin vesiputous.

Agios Nikolaokseen voi pistäytyä turistifiiliksiä kaivatessaan. Siellä emme jätä käymättä Dodoni-jäätelökahvilassa, jossa tosin Marianna-emäntä ei kohtele meitä turisteina vaan jo vuosien ajan vakioasiakkaina ja ystävinä.

Musiikkielämys Ierapetrassa ouzeria Fisekasissa

Tyttäret toivoivat vävyntekeleille paikallista musiikkia. Ierapetralainen ouzeria Fisekas järjesti sopivasti musiikki-iltoja, joita kävimme seuraamassa. Paikalliset soittimet kiehtoivat ja meininki spontaaneine tanssihetkineen olivat hienoja esimerkkejä kreetalaisesta tunnelmasta. Yleisössä ei juuri tainnut muita ulkomaalaisia olla. Meitä oli koolla mukava seurue, ja ruoka musiikin ohella maistui.

Sen sijaan valitettavasti lempibändimme Stratakisten keikka Agios Nikolaoksessa oli meille pettymys. Musiikillisessa annissa ei mitään vikaa, mutta järjestelyt eivät olleet oikein yleisöystävälliset. Pieni rantabistro otti vastaan pöytävarauksia puhelimessa. Varasimme pöydän neljälle hengelle. Vietettyämme hikisen tutustumisiltapäivän Agios Nikolaoksen kauniissa, mutta hyvin turistipitoisessa kaupungissa olisimme kaivanneet jotakin muuta kuin pientä baaripöytää ja vain kahta baarijakkaraa, joka oli paikan mitoitus per pöytä. ”Sisäänpääsymaksu” sisältyi ensimmäisen drinkin hintaan, joka oli 10 euroa. Se nyt vielä menetteli, mutta listakin oli hinnakas, viinilasillinen seitsemän euroa ja viskipullo olisi ollut 120 e. Emme viihtyneet paria tuntia kauempaa, mutta vieraamme sentään näkivät livenä bändin, josta olivat kiinnostuneet. Kesäkuun alussa Monastirakissa oli ihan toisenlainen tunnelma, kun bändi esiintyi siellä perinteisesti Jykän synttäripäivänä.

Stratakis taverna Domassa, Monastirakissa kesäkuun alussa

Rannoilla ja nähtävyyksillä on väljää

Turisteja on liikkeellä hyvin vähän ainakin täällä eteläisellä saaren puoliskolla. Sanovat, että halpa Turkki on vetänyt turistit puoleensa. Netissä oli joku päivä sitten artikkeli, että Kreikka vähentää veroja matkailualalta kilpailuasetelmiensa parantamiseksi. Toivottavasti se on mahdollista, eikä vain uuden hallituksen lupaus. Rahahan se on monesti, joka ratkaisee, kun matkoja varataan. Toiset ajattelevat, ettei Turkki ole oikein eettinen kohde, kun ajattelee ihmisoikeuskysymyksiä ja muuta politiikkaa, olkoonkin halvin. Ja sitten muut syyt, kuten vaikkapa kesämökki Kreetalla, joka vaan nyt on maailman ihanin saari.

Lämpimin kesäterveisin

Lissu ja Jykä

Talvisateiden ilmasto

Kun varaa kolmen viikon etelänmatkan joulun ympärille, ei säätä voi ostaa. Euroopan eteläisin kolkka oli vuodenvaihteessa 2018 – 19 varsin vilpoinen ja sateinen. Suomalainenhan ei näistä +10 – +18 asteen keleistä vielä ole millänsäkään, jos vaan oma asenne sallii: puhutaan kuitenkin Suomen kesälämpötiloista. Erona Kreetan hyväksi on vielä se, että Kreetalla kuurottelee, kun Suomessa vallitsee sadesää. Meikäläistä monen päivän tihkumatalapainetta ei juuri tapaa. Ilmanpainemittari näytti pahalla ilmalla 1020 hehtopascalia, Suomen sadesäässä mennään alle tuhannen, ja se tuntuu luissa ja ytimissä. Mutta rusketusta tältä reissulta ei juuri kertynyt eikä uimaan pulahdettu. Ystävät pulahtivat joulun tienoilla, lämmintähän se merivesi vielä olisi ollut, ei ollut ehtinyt jäähtyä kesän jäljiltä.

Vuorille sade laskeutui lumena

Hetki ennen iltapäivän sadetta

Auringossa terasillamme oli välillä paria astetta vaille kolmekymmentä ja Ierápetran katumittaritkin näyttivät 18 astetta. Joinakin iltoina lämpö painui yhdeksään, enimmäkseen lämmintä oli kuitenkin noin 12 – 15 astetta. Kesäasumiseen rakennettu talomme seurailee ulkolämpötiloja mutta ei tietenkään reagoi auringonpilkahduksiin. Vuoraamattomat tai niukasti eristetyt seinät eivät varastoi lämpöä. Ilmalämpöpumppu järjestää sisälle ihan miellyttävät olosuhteet.

Tilanne on sama yleisemminkin, talot on rakennettu lähinnä tuulen- ja auringonsuojiksi maassa, jossa lämmintä piisaa kymmenkunta kuukautta vuodessa. Nykymääräykset ajavat rakentamaan nollaenergiataloja Kreikassakin, mutta ehkä silloinkin ajatellaan enemmän jäähdyttämistarpeen vähentämistä kuin talven lämmityskautta. Talvikuukaudet ovat aikaa, jolloin saa vähän huokaista helteiltä, ei sitä nyt tarvitse niin vakavasti ottaa.

Olemme kehittäneet talvirutiinit nyt kolmannen joulunajan kokemuksella. Kotona ollessamme laitamme lämpöpumpun humputtamaan ja nautimme mukavasta olosta olkkarissa. Vähän ennen suihkuun menoa tarkistamme, onko aurinkopaneeli lämmittänyt suihkuveden ja tarvittaessa kytkemme sähkövastuksen hetkeksi päälle. Kylppärissä lämpöpuhallin tekee iltapesusta miellyttävän ja samalla, kun vaihtaa makkarissa kylpytakkiin ja työntää paljaat varpaat tossuihin, voi napsauttaa makkarin lämmityksen päälle. Yöllä termostaatti pitää huolen siitä, että palella ei tarvitse. Lystistä seurannee noin satasen lasku, mikä ei nyt suorastaan konkurssiin vie.

Mutta jos oma talo tänne saataisiin, niin harakoille ei lämmitettäisi eikä viilennettäisi. Kaikenlaisia aurinkoenergialla toimivia keskuslämmitysjärjestelmiä nimittäin löytyy. Jos aurinko ei riitä, ilmalämpöpumppu lämmittää lämmitysveden, joka kiertää pattereissa tai lattialämmitysputkissa. Kesällä ilmalämpöpumppu pystyy ruokkimaan paria sisäyksikköä viilennysta varten. Tietysti talo pitää silloin olla kunnollisesti eristetty. Markkinoilla on vanhoihin kohteisiin sisä- tai ulkovuoraukseen tarkoitettuja levyjä, joissa on eristevaahto ja sen päällä joko haluttu ulko- tai sisäseinäpinnoite. Pitäisi vaan olla se puuhamaa, jossa näitä pääsisi kokeilemaan.

Omasta haaveilun ohessa Jykä on puuhaillut ystävän saunaprojektin parissa. Sauna kasvoi harjakorkeuteen viime syksynä ja sisällä on suomalainen kiuas, joka matkusti Volvon takakontissa Kreetalle viime keväänä. Lähistön asukkaille riitti ihmettelemista, kun rakennus tehtiin kokonaan puusta. Mitenkä se pysyy tuulessa pystyssä? Tämä projekti piti pystyssä Jykää, joka sinnitteli saarella loman loppuun eli jo buukattuun paluureissuun asti, vaikka viereltä puuttuikin rakkaista rakkain Dafni-koira.

Lissun projekti puolestaan on pikku puutarha kesämökin edustalla. Kesällä hankittu bougainvillea oli vielä ilahduttavasti elossa suuressa ruukussaan ja kesäkukkina terassilla olleet tulilatvat komistuneet kukkapenkissä. Paras kukinta lienee edessä lähiviikkoina, ihan täynnä nuppuja pikku pensaspallerot olivat.

Talvisaikaan kasvimaat tarjoavat parasta kaalisatoa, mutta valitettavasti emme itse ole pystyneet viljelemään hyötykasveja, kun vain käväisemme mökillä. Kaupastakin ostetuna kukkakaali maistui niin uskomattoman raikkaalle, suorastaan makealle, että se on kuin eri vihannes suomalaiseen verrattuna. Appelsiinisatomme jäi tänä vuonna köyhäksi, mutta maku oli kohdillaan. Jospa vesisateet toisivat runsaan kukinnan ja sadon ensi vuodeksi.

Ystävän puutarhassa, ulkosalla, kukkivat tomaatit jo joulunaikaan

Uusi perheenjäsen

Loppukesän suuri menetys, Dafni-koiran kuolema, toi muutoksen mökkireissuihimme. Dafni oli osasyyllinen siihen, että Jykä piti tapana pakata keväällä auton ja lähteä maantietä pitkin etelään. Emme lämmenneet ajatukselle, että koira pantaisiin matkustamaan lentokoneen ruumaan. Useat lentoyhtiöt sitä paitsi kieltäytyvät lyhytkuonoisten rotujen, kuten bokserin, lennättämisestä.

Niinpä Jykäkin jatkossa todennäköisesti lentää mökkireissunsa, kiuasrahtiakaan kun ei ole kukaan tilannut. Lentämällä säästää tietysti myös aikaa ja rahaa. Yksi ongelma siitä vain seuraa: sitten ei ole autoa, millä tehdä kauppareissut – ja ennen kaikkea talvisaikaan, millä tehdä kauppareissut kuivana.

Niinpä joulumatkamme käynnistyi autonostoreissulla. Ystävämme Jannis lähti suhteellisen innoissaan kuskiksi ja tulkiksi: milloinkas ei mies autokaupoille mielellään lähtisi! Lissu otti reissun enempi sisämatkailun kannalta.

Olimme siis etsimässä meille sopivaa loma-autoa. Sen pitäisi olla edullinen, omata kunnon maavara ja mielellään neliveto, jotta sillä pääsisi vähän kehnompiakin teitä pitkin esimerkiksi meitä kiinnostaville raunioille. Lisätoiveina yksinkertainen tekniikka ja tukeva rakenne sekä yleisyys, jotta varaosat ja huollot olisivat edullisia. Niinpä päädyimme Suzuki Jimnyyn, joka on turisteille tuttu vuokraamojen kesäauto. Uusi perheenjäsenemme olisi sellainen!

Aloitimme etsinnän netti-ilmoitusten perusteella Haniasta, jossa Jimnyjä näkyi olevan liikkeissä ”ei vuokra-autotaustaisina”. Haniassa emme olleet vielä käyneetkään talvisaikaan. Valkoiset vuoret auringonpaisteessa olivat lumihuippuineen todella vaikuttava kehys autonostosmatkalle.

Valitettavasti liikkeissä olevat autot olivat kaikki enemmän tai vähemmän ruosteisia tai muuten viallisia, kun vilkaisi konepellin alle tai avasi peräoven: ”rättikattojen” kiinnitykset ja saumat olivat ajan saatossa vikaantuneet ja vuotaneet. Oli myös kaikenlaista myyjää. Pientä vedätyksen makua oli liikkeessä, jossa pikkutakkimiehet tarjosivat mehua ja näyttivät auton kuvia näyttöpäätteellä mieluummin kuin avasivat konepeltiä.

Yksityisen myyjän kanssa päästiin pisimmälle. Auto oli hyvin pidetty ja dokumenttia löytyi. Hinnastakin jo päästiin sopuun, mutta pankkipäivä oli ohitse, joten etsimme yöpaikan. Seuraavana päivänä käytäisiin heti aamusta katsastusasemalla toteamassa auton kunto, myyjä itse ehdotti tätä.

Hanian kauppahallin joulukuusi

Yövyimme pikku hotelli Irenessä aivan Hanian keskustassa Skalidi-ostoskadun päässä. Siitä oli hyvä kävellä satamaan ja kauppahallille. Satama oli autio, vain muutama kahvila auki. Kauppahallilla oli käynnissä jouluohjelmaa ja noin puolet myymälöistä toiminnassa. Kaupungilla oli torstai-iltana joulun alla mukavasti hyörinää paikallisin voimin, turisteja ei näkynyt. Löysimme kysymällä kahvila-mezedopolio to Pervolin (osoite Smirnis 18), jossa saatoimme istahtaa ennen kuin menimme varsinaisesti syömään. Jannis jututti isäntää, joka oli kuulemma pistäytynyt joskus Helsingissäkin, mutta oli ollut liian kylmää lähteä hotellista mihinkään.

Hiljainen talviaamu Hanian venetsialaisessa satamassa

Syömässä kävimme vanhassa tutussa paikassa, to Kantounissa (Selinou 19). Grilliravintola  oli lähes täynnä iltayhdeksältä, mutta pääsimme sisään ”grillin puolelle”, missä saatoimme seurata, kuinka annoksemme siirtyi kylmäkaapista kokin tukille ja siitä hiilille, kunnes saimme pöytään annoksen lammasta, possua ja kanaa hyvän leivän kanssa. Aina hymyilevä isäntä sanoi kyllä muistavansa meidät – eihän siitä ole kuin kaksi ja puoli vuotta, kun viimeksi kävimme syömässä kesäretkellä, ja sitä ennen, kaksi vuotta takaperin, monet kerrat Hanian-lomallamme.

Aamulla tapasimme I.K.T.E.O:lla, katsastusasemalla, autonmyyjän. Jimny ajettiin montun päälle ja Jykä pääsi roplaamaan alapuolta. Pettymys oli suuri kaikille osapuolille, kun sinänsä hyvin pidetyn auton rungosta ja korin tuennasta paljastui pahoja ruostepaikkoja. Myyjä oli vilpittömän pahoillaan. Ei kai hän olisi ajattanut autoa omasta ehdotuksestaan montulle, jos olisi halunnut peitellä sen vikoja. Mutta kaupanteko tyssäsi siihen.

Päätimme jatkaa etsintää Retimnonin alueella. Jannis ajoi ja Jykä kaivoi kohteita netistä. Autoliikkeessä tarjottiin ei-oota: vuokraamo oli juuri ostanut pois kaikki kolme tarjokasta. Kahvihammasta alkoi kolottaa ja etsimme sopivaa paikkaa kahvitteluun, kun etupenkillä syntyi älämölö ja Jykä hyppäsi melkein vauhdissa ulos autosta: parkkipaikalta oli lähdössä juuri sopivan näköinen Jimny ikkunassa ”myydään”-kyltti.

Jykä otti myyjän tiedot ylös ja kahvilasta Jannis soitti tälle. Auto oli hyvä ja vanha ja kallis, koska siitä oli vaihdettu koko moottori kertaalleen, muuten kunnossa. Olkoon, meitä se lakkasi kiinnostamasta. Kellokin rupesi olemaan sen verran, että koti alkoi kiskoa puoleensa. Jos kopastaisiin vielä Iraklio ja sitten palattaisiin kotiin seuraavaksi yöksi.

Ensimmäisen autoliikkeen pihassa kolme pappaa kiirehti esittelemään meille aika tuhnuista, punaista Jimnyä. Yhden papan mukaan sen oli omistanut joku toinen pappa, toisen mukaan nuori nainen. Kukaan ei tarjonnut kuitenkaan ex-omistajaksi legendaarista ”sokeaa pappia ulkosaaristosta” – sentään! Autossa oli ilmiselviä vikoja, esimerkiksi kummallisen löysä kytkin. Sehän oli ”mallille tyypillinen” myyjien mukaan. Tietysti auto oli katsastettu, vaikka rekisterilaatassa oli vuoden 2013 katsastustarra. Hinta olisi ollut kyllä edullinen, mutta lopulta löytyi pieni puute myyjänkin mielestä, auton verotodistusta ei ollut ihan vielä saatu, mutta toki ihan odotellessa…  Naureskellen jatkoimme matkaa ilman punaista Jimnyä.

Vielä yksi kokeilu: Jannis soitti miehelle, jolla oli myynnissä vuoden 2006 valkoinen Jimny. Autolla oli ajettu kohtuullisen vähän ja vain kaksi vuotta vuokraamossa, josta myyjä oli sen hankkinut. Moottoripyörähuoltamon omistavalla kaverilla oli hyvät tiedot tekniikasta. Auto oli siisti ja kuiva ja toimi moitteettomasti. Koeajossa se tuntui hyvälle.

Ryhdyimme kaupantekoon, lopultakin! Siis Irakliossa, minne matkaa oli kotoa vain kaksi tuntia, yövyttyämme Haniassa, neljän tunnin ajomatkan päässä… No, matkailuhan on koko Kreetalla olomme idea, tämä oli kaiken kaikkiaan yksi kiva, tapahtumarikas reissu muiden joukossa.

Koska joulunpyhät katkaisivat pankkien ja virastojen aukiolon, asiantunteva myyjämme sopi rekisteröintitoimistoon ajan torstaiksi 27.12., jolloin me tulisimme rahojen kanssa tekemään paperit autosta valmiiksi. Niin palasimme joulunviettoon melkein autonomistajina.

Jouluaattona päätimme lähteä rahan nostoon. Ensimmäinen pankkiautomaatti ei antanut meille oikein mitään, joten päätimme mennä sisään pankkiin nostamaan rahaa. Jonotimme puoli tuntia vain kuullaksemme, ettei meidän suomalaisilla korteillamme saisi rahaa muuta kuin automaatista. Kreikkalaiselle tilille emme rahaa edes yrittäneet siirtää juuri pyhien aiheuttamien katkosten vuoksi. Mikä lie ollut sitten automaatissa ongelmana? Yrittämään toisen firman koneella.

Ajoimme vähän syrjäisemmälle automaatille. Jykä kokeili ensin tonnilla ja kone kahisti kiltisti summan viiskymppisinä. Lissu pyysi tililtään kahta tonnia ja kohta kävi suhina, kun seteleitä tuli tuutista. Jykä päätti testata, vieläko masiinassa oli rahaa, mutta nyt alkoi iso summa tulla ulos kakskymppisinä. Päättelimme, että automaatti oli tyrehtymässä. Luikimme syyllisinä tiehemme ja tungimme setelinippuja Lissun käsilaukkuun. Toivottavasti takana jonottanut sai vielä nostettua joululahjarahat. Lypsimme vielä toisen automaatin ja sitten meillä oli autorahat koossa, viidenkympin seteleinä.

Auton rekisteröiminen on melkoinen virastoruljanssi. Auton ostoon tarvitaan AFM eli veronumero. Jos ostaja ei ole kreikkalainen, pitää hommata poliisilta todistus siitä, että on Euroopan Unionin kansalainen. Nämä meillä oli valmiina. Meidän tapauksessamme myyjä hommasi eräänlaisesta asianajotoimistosta noin 25 euron palvelun, jolloin rekiströintiverot ja omistajanvaihto (n. 150 e) saatiin hoidettua kahden viikon sijasta yhdessä iltapäivässä. Muut paperit meillä oli, mutta toimistoon tarvittiin valtakirja, joka saatiin valmiilla lomakkeella KEP:istä, kunnan ”asiointivirastosta” (Κέντρο Εξυπηρέτησης Πολιτών).

Palasimme Iraklioon 27.12. mukanamme kaikki paperit ja rahat. Toimisto vastaanotti ne ja lähti hoitamaan juttua. Odotellessamme paperitöiden valmistumista juhlistimme autokauppaa syömällä ystävien kanssa hyvin Iraklion Peskesissä (osoite Kapetan Haralampi 6-8), minolaisia ja uudempia kreetalaisia perinteitä nykyaikaan soveltavassa ravintolassa. Erityisesti vuohenkili jugurtissa haudutettuna sai kehuja.

Uusi perheenjäsen tuli kastettua Viidakko-Jimiksi Jykän kaivettua YouTubesta Eero Raittisen Beatles-coverin jostain 70-luvulta. Siinä ”Viidakko-Jimin pyssy on pam ja pää on pim”, mikä ihana korvamato joululaulujen sijaan!

Massut täynnä lähdimme hakemaan omaa ajokkia, joka oli sillä välin saanut uudet omistajat papereihinsa. Sitten ajelimme kotiin ja Viidakko-Jim pelasi ihan niin kuin piti. Pääsimme päivää myöhässä ”tapaninajelulle” omalla ajopelillä.

Reippailua raikkaassa luonnossa

Talvimatkailun parhaita puolia on se, että helle ei rasita kroppaa. Suomessa ehti tulla parahiksi liukkaat kelit ennen joululomaa, joten oli ihanaa päästä kävelemään lumettomalle maalle vihreyden keskelle. Teimme useita muutaman tunnin patikkaretkiä, joista muutama kylläkin sai melko märät loppuosuudet, kun aamupäivän aurinko vaihtui vuorten yli vyöryviin mustiin pilviin ja raskaisiin sadekuuroihin.

Kävelimme Mirtoksen lähistöllä Mithin kylän yläpuolella ”minolaista polkua” noin 470 metrin korkeuteen. Söimme retkieväät vanhan viljanpuintikehän, alonin, reunakivillä istuskellen. Mirtoksen kylässä on retkeily-yrittäjiä, jotka ylläpitävät polkuja. Ne ovat melko hyvin maastoon merkittyjä ja niistä löytyy karttoja.

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta vielä lähtiessämme, vain vuorilla oli pilviä. Laskimme kolmetoista korppikotkaa kaartelemassa ukkosenmustia pilviä vasten. Tavanomaisesta poiketen nämä pilvet eivät kuitenkaan jääneet vuorten päälle vaan olivatkin alkusoittoa päiväkausien kuurosateille.

Nämä pilvet olivat tosissaan ylittäessään Dikti-vuoret selustassamme

Evästauon lopussa alkoi ripeksiä, polun puolivälissä tihuuttaa, ja lopulta vesi valui puroina pitkin polkua ja meidän selkiämme. Me olimme kuin uitetut, kun pääsimme takaisin kylään. Mutta eipä tarvinnut hypätä märkinä moottoripyörän kyytiin! Jimi puhisi kuumaa ilmaa kuin paraskin talviauto.

Urhea Viidakko-Jimi porskuttaa kaatosateessa

Siperiasta kurkotti koko Euroopan ylle huuruinen ilmavirtaus ja Pohjois-Kreikassa tuprutti oikein kunnolla lunta, kuten uutiskuvista nähtiin. Uutiset mättivät kuvia kinoksista ja niitä päivittelevistä kansalaisista ja viranomaisista, taustalla tappajahaimainen kauhumusiikki. Mutta yllättäähän talvi joka vuosi suomalaisetkin… Kreetalla lumi tuli vuorille, jopa alle 500 metriin, mutta alempana satoi vettä ja pariin otteeseen rakeita. Kreetan sietääkin saada vihdoin vettä, varsinkin etelärannikko on ollut rutikuiva jo useamman vuoden. Saimme nauttia hurjista, jylisevistä vaahtopäistä merellä ja upeista sateenkaarista kuurojen lomassa.

Kun oli luvattu aamupäiväksi aurinkoa, kävelimme kolmen tunnin reissun katsastamaan kotikylämme lähistöllä olevan Milonaksen putouksen, jonne vievän polun alussa viime kesänä oli surullinen kyltti: ”No water – no waterfall”. Nyt vettä suihkusi alas korkeaa, pystysuoraa kalliota muutama hopeinen rihma. Viime kesänä ihan tyhjillään ollut lampi oli melkein puolillaan. Saniaiset rehottivat vihantina seinämän onkaloissa.

Ehdimme nippa nappa eväiden kimppuun, kun vesisade alkoi. Rannikolla paistoi aurinko, sen pystyimme näkemään, mutta laakson ylle ulottuivat vuoria peittävät pilvipatjat. Hyvä hyvä, lisää vettä putoukseen! Sillä kertaa meillä oli sadetakit mukana, joten patikoiminen ei muuttunut painajaiseksi.

Pilvet sulkivat vuoret sisäänsä vaikka rannalle paistoi aurinko

Sateisellakin säällä Kreeta on kaunis! Välistä meri aaltoilee valtavina vuorina. Mustikansiniset pilvet kulkevat pitkin taivasta niin, ettei merenpintaa erota taivaasta. Ylempänä tuuli ajaa vaaleampia hattaroita tummaa taustaa vasten, alempana vaahtopäät kurkottavat kohti vettä viistäviä pilviä. Uudenvuodenyönä näimme oikean luonnon ilotulituksen, kun merellä salamoi iltapäivästä aamuyöhön.

Maasto, joka kesällä on kuivaa ja ruskeaa, puskee vihreää joka puolella. Tosin suurelta osin tämä vihreys johtuu viheliäisestä valtaajakasvista nimeltä nuokkukäenkaali, joka varastaa alaa muilta kasveilta. Se tuntuu viihtyvät erityisesti alueilla, joissa maanpinta on kuorittu muista kasveista, kuten oliivipuiden alla. Kreikassakin yritetään viljelijöille ujuttaa ajatusta siitä, että maan tulisi olla katettu eikä paljas ja eroosiolle altis, mutta vanhat tottumukset ovat sitkeässä. Oliivitarhoja harataan paljaiksi ja käenkaali leviää. Toivottavasti se samalla tekee osansa maan suojana. Kukkiessaan se kyllä on kaunis, kuin kultaa olisi valettu puiden alle varjoon ja kukkuloiden rinteille.

Nähtiin pitkästä aikaa, että myös Mirtos-joessa kohisi vesi! Toivottavasti rannat kestävät eivätkä valu sen mukana mereen. Vielä joulukuun puolivälissä Sarakinan rotkossa ei ollut vettä, nyt tilanne voi olla toinen. Kuvia on jo nähty sosiaalisessa mediassa, että Bramianan tekojärvi alkaa hiljalleen täyttyä vedellä oltuaan lähes kuivana.

Mirtos-joessa virtaa vesi ensi kertaa vuosiin

Kaksipyöräiset joululoma-ajossa

Moottoripyörällä ajelimme säästä johtuen varsin vähän. Ennen Viidakko-Jimiä ja sateita kävimme Guzzilla kaupungilla. Lämpömittari näytti kahdeksaatoista, oli tyyntä ja aurinko paistoi. Farkuilla tarkeni, mutta puimme yllemme suomalaiset ajotakit.

Aurinkoinen joulunajan keskipäivä Ierapetrassa. Lapset ajelevat karusellissa ja sää vastaa parhainta vappukeliä kotimaassa.

Pegasolla teimme retken Dafnin haudalle. Jykä oli koeajanut reitin, onneksi, sillä Lissun mielestä oliivitarhojen pikkutiet olivat välillä hirveän jyrkkiä. Mutta pakko luottaa, että niistä selvitään, kun toinen on jo kerran sen tehnyt. Pysäköimme polvenkorkuiseen ruohikkoon, josta kesällä ei ole tietoakaan.

Rahapuun runko on reidenvahvuinen ja pensaan koko metri kertaa metri

Ei mitään huonekasveja nämä jukat!

Vanhalla tarhalla kukki valtava rahapuu, joka on istutettu sinne useita vuosikymmeniä sitten. Yucca-palmut kohosivat kolmimetrisinä taempana. Bougainvillea luikerteli maata pitkin talviasussaan, vain muutaman vihreän lehden ja kukinnon voimin. Ikivanhat korallinpunaiset pelargoniat aloittelivat kukintaansa vedestä virkistyneenä. Pieni aukio oli sinisenään vuokkoja. Vihreä rinne kohosi taustalla, sen edessä vanhan vesimyllyn kivinen putki, ja sen vierellä vaatimaton kumpu. Asetimme Dafnin haudalle kiven ja pienen kimpun vuokkoja.

Dafnin kuolema oli odottamaton mutta ehkä ei sittenkään niin äkillinen kuin aluksi luulimme. Saattaa olla, että rakkaalla bokserillamme oli jokin syöpä, joka vei loppuvaiheessa veret ja voimat. Vain parin viikon päästä Dafnin jälkeen sen veli menehtyi Suomessa hyvin samankaltaisiin oireisiin, joiden syynä oli syöpä. Me emme koskaan saa tietää, mutta on lohduttavaa ajatella, ettei koiramme ehkä sittenkään syönyt myrkkyä.

Teimme toisenkin ajoretken Pegasolla. Loppiaisena kävelimme pitkästä aikaa aamulenkillä rannalle. Sieltä huomasimme, että edellisen illan salamointi vuorilla oli johtunut sen verran kovasta kuurottelusta, että jopa Thriptin huiput olivat valkoisina! Korkeimpana kumotti Afentis lumipeitteen alla, huippu, jonne viime kesänä nousimme Pegason kyydissä.

Koutsounari sai uudet raamit, kun vuorille tuli lunta

Päätimme oitis lähteä katsomaan lunta lähempää. Ylle lämmintä ja maastomoottoripyörä alle. Sää kylmeni selvästi sitä mukaa kun tie kaarteli ylemmäs. Agios Ioanniksessa paistoi aurinko mutta autojen konepelleiltä oli valunut alas kunnon kasat loskaa, ja rakennusten pohjoispuolella oli vielä sulamatonta lunta.

Lumi tuli vastaan n. 700 metrissä. Muutama autokuntakin ohitti meidät, ehkä kävivät viinitarhoillaan, ehkä vain huvikseen ajoivat lunta katsomaan. Joka talvi näkee kuvia, joissa väki on ajanut vuorille lunta ihmettelemään ja sitten autot ovat jumissa kesärenkaineen jyrkillä teillä. Me valokuvasimme ja hulluttelimme heittelemällä lumipalloja. Ihan oikeaa tavaraa se oli!

Lähtöpäivänämme  lunta tuli rinteille jo alle puolessa kilometrissä. Saimme Nikos-ystävältämme aamuvarhaisella kyydin lentokentälle ja Selinarin paikkeilla saaren pohjoispuolen valtatiellä satoi rakeita kuin räntää. Ateenassa leijaili pieniä pakkashiutaleita ja talojen ja autojen katot olivat valkoisina ennen kuin aamuaurinko ehti sulattaa lumen pois.

Ateena herää lumiseen aamuun

Kreetan keväässä on luultavasti tiedossa ennätysmäinen kukkapaljous, kun kuivuudessa juroneet siemenet itävät ja juopunut kasvikunta juhlii uutta elämää. Kunpa vain pääsisi sitä katsomaan!

Vuokot kukkivat jo vuodenvaihteessa ensimmäisinä ”kevätkukkina”, kun kuivuus väistyy

Kesämökkireissun matkaliput on jo joulumatkaa muistellessa varattuna, täytyy vaan malttaa odotella suvivirteen saakka.

Siihen saakka,

terveisin

Lissu ja Jykä

Näkymä Messaran lahdelle

Syksy on viilennyt ja takana on taas yksi Kreetalla vietetty kesä. Jykä tosin vielä nautiskelee kolmenkympin hellelukemista loppukesän hehkuissa, mutta Lissu on pakertanut koulukkaiden kanssa uutta lukuvuotta jo kuukauden päivät. Ja onhan Suomessakin tarjennut.

Kerrankin Lissun ei tarvinnut tuntea epäsuomalaiseen ihonväriin kohdistuvaa mulkoilua, kun Kreetalta Suomeen palatessa elokuussa kanssaihmiset olivat kaikki ruskettuneita ja iloisia – jos sitten eivät jo olleet ehtineet kyllästyä Suomessa vallinneisiin poikkeuksellisiin helteisiin.

Rentoa kesäelämää

Kesäkuu oli meidän mökkimaisemissamme jopa hiukan viileä, väliin pilvinenkin. Lämpö kohosi päivisin noin 27 asteeseen. Saimme kesän aikana pari kaivattua sadekuuroakin. Kesäkuinen kuuro sai vedet virtaamaan koskina pitkin teitä ja polkuja, heinäkuun harvinainen sade oli maltillisempi. Molemmat selvästi elvyttivät luontoa, mutta kuivuus on edelleen ankara.

Heinäkuussakin oli vain parin päivän kuumempi jakso. Kaiken kaikkiaan helppo olla. Kesävieraskin nautti, kun pääsi harrastamaan ylämäkijuoksua aamuvarhaisella. Madeiralla tavallisesti juoksenteleva omien polkujensa tallaaja kehui kovasti aluettamme juoksullisesta näkökulmasta.

Samainen kesävieras puhkui sitten juoksulenkkiensä päälle energiaa ja endorfiineja. Totesi, että ”Oikeasti ihan mahtavaa, kun te vaan täällä downshiftaatte.” Hmm? Emmepä olleet ajatelleetkaan olevamme niin trendikkäitä. Vaikka lämpimään säähän tottuu niin, ettei se tunnu tukalalle, kyllä se kuitenkin saa ylimääräiset hötkyilyt aika vähiin. Ja kun ei ole kiire, voi istua terassilla pitkällä aamupalalla ennen aamun uimalenkkiä. Miksi pitäisikään olla kiire elämässä eteenpäin? Siis jos ei ole kiire juoksemaan ennen kuuminta aikaa.

Vieraamme mainitsema kiireetön meininki palasi mieleen, kun kreikkalainen ystävämme pistäytyi Suomessa. Palattuaan hän ihmetteli kokemustaan. ”Suomessa toimii kaikki. Hienoa ajaa isoja, leveitä moottoriteitä. Aikataulut pitävät, kaikki menee niin kuin on sovittu. Silti minulla oli koko ajan tunne, että puuttuu jotakin.” Hän kaiveli paidanrinnustaa sormillaan sydämensä tienoilta. ”Täältä. En tiedä, mikä se on. Ehkä elämä?”

Niin, kun seuraa Suomen uutisia ja somen puheenaiheita etäämpää, tulee väkisinkin mielikuva suoritusyhteiskunnasta. Alkukesästä annetaan neuvoja, kuinka loma kannattaa suunnitella. Pitää suorittaa kotimaanmatkoja, piknikkejä, grilli- ja puutarhajuhlia, ystäviä ja sukua pitää tavata ja viettää perheen kesken laatuaikaa. Pitää myös antaa aikaa itselle ja huolehtia kunnosta. Puutarhaa pitää hoitaa, koska puutarha pitää olla vaikka kerrostalon katolla, ja satokausia pitää seurata kalenterin kanssa. Sen lisäksi pitää etsiä syötävää luonnosta eli hortoilla. Näen sieluni silmin väsyneen perheen hortoilemassa lomastressissä pitkin pientareita. Loman lopulla saimme lukea otsikon: ”Miten vähennät lomaltapaluustressiä”?

Suomessa kuunpimennyskin olisi ilmeisesti pitänyt suorittaa, katsoa valmiiksi korkea paikka, jossa se näkyisi, sillä se olisi tämän vuosisadan toiseksi pisin. Eihän sellaista tilaisuutta saa missata. Vaan eikö kuitenkin jotakin tapahdu ihan vain silläkin, että vain on ja antaa asioiden tapahtua? Seurasimme kuunpimennystä meren rannalta Ierapetrasta. Aika harva paikallinen tiesi, että tällainen häppeninki oli tulossa, mutta kyllä sitä ihasteltiin. Me, kuten muutkin, olimme viettämässä rentoa perjantai-iltaa tavernassa ystävien kanssa. Kuu pimeni ja punastui ja valkeni taas, maa pysyi radallaan.

Mihin meillä suomalaisilla on kiire? Tuleeko elämästä täydempi, jos sen ahtaa täyteen tapahtumia? Olemmeko parempia ihmisiä, jos haalimme elämyksiä hampaat irvessä? Vai onko meidät opettanut tarttumaan tilaisuuteen juuri kotimaan ailahteleva ilmasto? Kuuma ilmanala puolestaan pakottaa helittämään pahimman kiireen pois, kun kuumuus uhkaa suorastaan terveyttä. Ehkäpä se selittää kulttuurieron.

Yötaivasta tuli katseltua pitkin kesää. Täysikuu tuli ja meni, ja taivaalla vaelsivat Mars, Jupiter, Saturnus, ja Venus, joita silloin tällöin tähtäilimme kaukoputkella. Pihallamme on sen verran pimeää, että varsinkin kuuttomina öinä linnunradan erottaa helposti. Skorpionin tähtikuvio on tullut tutuksi. Suomessahan se jää horisontin alle ja kesätaivas on muutenkin liian valoisa tähtien tarkkailuun.

Jonkin verran taivaan kuviot ovat olleet eri asennossa, kun saaren asukkaat katselivat niitä tuhansia vuosia sitten ja antoivat niille nimiä. Silti tähdet kertovat ikuisuudesta, joka yhdistää aikakausia. Nykyinen melske on sen rinnalla haiku vain.

Lähimatkailua

Myönnetään: mattopyykki kuuluu kesään!

Kyllä meidänkin kesäämme toki suorituksia mahtui. Vuoren valloituksen lisäksi vene saatiin pari kertaa vesille. Enimmäkseen tuli kuitenkin puuhasteltua yhtä sun toista pientä. Jykä laitteli Pegasoa, jonka jäähdytin aiheutti sopivasti päänvaivaa. Pyörällä on vuokrajuhtahistoria, ja se on voinut kaatua joskus, sillä syylärin letkut ovat ainakin vähän nyrjähtäneet.

Lissu puolestaan hankki muutamia taimia, kuten puolimetrisen bougainvillean – sitä oikeaa, kirkasta fuksian punaista sävyä. Se pääsi ruukkuun. Jospa sen vielä joskus saisi istuttaa ihan omalle maalle Kreetalla! Kukille viritettiin ajastettu kastelu. Tänä kesänä jopa temppelipuu, plumeria, kukki.

Plumeriamme onkin pinkki eikä valkoinen!

Kuivuus asettaa haasteita puutarhuroinnille. Meillä on ajastettava täsmäkastelulaite, joten vesiä ei kauheasti lotrata. Dafni on pakko huuhtoa suolasta aina uimareissun jälkeen, joten appelsiinipuu saa kastelun kaksikin kertaa päivässä. Kreetan puutarharyhmä naamakirjassa vinkkasi, että kaikki käyttövesi, tiskivesistä alkaen, kannattaa ottaa talteen ja antaa kasveille. Niinpä ne saivat aika paljon ekstraa entiseen nähden ja tykkäsivät. Pitää ottaa tavaksi.

Heinäkuun puolivälissä tehtiin ”kotimaanmatka”. Saimme Lauri-poikamme Suomesta tyttöystävineen kotimieheksi ja Dafnin kaitsijaksi, ja lähdimme Moto Guzzilla reissuun kolmeksi päiväksi.  Kohteenamme oli Kreetan saaren lounainen sopukka suunnilleen saaren keskivaiheilla. Siellä, missä Messaran viljava tasanko päättyy lännessä mereen, sijaitsee paljon antiikin raunioita. Niistä Faistoksen palatsi ja Gortyn, roomalaisajan Kreetan pääkaupunki, olivat jo ennestään meille tuttuja, mutta Agia Triadan raunioilla emme olleet käyneet. Lähellä oli myös Matala, joka on lähinnä tunnettu hippimenneisyydestään, mutta alkuaan hippien 60-luvulla asuttamat luolat ovat olleet roomalaisia hautoja.

Varasimme netissä huoneet pienestä Katerina Rent Rooms -hotellista Kalamakin idyllisessä kylässä. Sinne oli parin tunnin matka mökiltämme, mutta ajelimme leppoisasti pitkin pieniä teitä Messaran laakson eteläistä laitaa. Pysähdyimme päiväkahville erään kylän kafenioon. Kylät ovat niin vieri vieressä, että on vaikea pysyä perässä, minkä karttanimen kohdalla tie kapenee talojen väliin milloinkin.

Navigaattorin olemme hylänneet moottoripyöräillessä ajat sitten, kirkkaassa auringossa ja  pyörän tärinässä sitä ei pysty lukemaan. Kun pysähtyy, paperikartta ajaa saman asian, ja tukea saa tarvittaessa kännykästä. Toisaalta kumpikaan, paperikartta tai Google Map, ei kykene tekemään eroa teiden välillä, mikä on se isoin päätie ja mikä mahdollisesti ei olekaan päällystetty, vaikka kartta niin väittää. Kiire ei ole hyvä matkakumppani, sillä virhevalintoja tulee väistämättä. Välillä huomasimme päästelevämme sorapätkää, toisen kerran olimme ihan eri tiellä kuin alun perin piti, matkalla oikeaan suuntaan kuitenkin.

Luultavasti olimme Staviesin kylässä, kun pysähdyimme kahville. Kafeniossa vallitsi aluksi melkein kaurismäkeläinen tunnelma, meinasi melkein ruveta naurattamaan. Ukkoja oli koolla muutama, mutta rupattelu vaimeni, kun muukalaiset parkkeerasivat pyörän ja tilasivat frappet kreikaksi. Mitä väkeä? Ymmärtävätkö, jos lausumme ääneen mielipiteemme heistä?

Lopulta isäntä, joka oli istunut vaiti viereisen pöydän ääressä, avasi: ”Moto Guzzi”, hän tavasi ajokistamme ja nyökkäsi pyörää kohti. ”Joo, italialainen merkki”, Jykä vastasi kreikaksi. Nyt isäntä uskalsi jatkaa saaren murteella. Ennen vanhaan kuulemma Moto Guzzeja näki, ei enää, on vähän iso pyörä, kalliit verot. Ja mistä kaukaa sitä on pyörällä tultu? Kun vastasimme, että Ierapetrasta, sitäkös koko porukka ihmettelemään. Eikö ulkomailta? Siispä piti referoida tarinamme, että täällä asustellaan joitakin kuukausia vuodesta, kreikkaa osataan vähäsen, retkeillään tässä pikkuisen.

Seuraavaksi yksi asiakkaista, iäkäs mutta kirkassilmäinen pappa, hilasi tuolinsa lähemmäs ja alkoi tentin. Miksi opiskelemme kreikkaa? Vastasimme pitävämme Kreikasta ja kreikkalaisista sekä maan kulttuurista. Seuraavaksi käsiteltiin kotimaamme. Hyvät pohjatiedot papalla olikin. Paljastui, että hän oli eläkkeellä oleva opettaja ja kiinnostunut maantieteestä. Lopuksi hän vielä lausui painokkaasti: ”Eivät vain kreikkalaiset ole hieno kansa. Myös suomalaiset ovat ystävällisiä ja hienoja ihmisiä.”

Perillä! Rent Rooms Katerina, Kalamaki

Majapaikkamme perillä pikku hotelli Katerinassa oli ihan perusviihtyisä. Huoneistoja näytti olevan kolme yläkerrassa, alakerrassa oli puoliavoin tila, joka oli ehkä palvellut tavernana joskus aiemmin. Omistajaperhe vietti siellä aikaansa. Kaikki esittäytyivät meille: perheen kolmikymppinen poika hoiti varsinaisesti bisnestä, mutta äiti ja isä olivat takapiruina. Joukon jatkeena oli vielä pirteä isoäiti. Vanha isäntä oli tehnyt uransa merillä, työskennellyt öljynporauslautalla Norjan rannikolla. Hän osasi nimetä kaksi suomalaista kaupunkia, Haminan jaKotkan.

Kalamaki oli oikein nätti rantakohde. Siellä oli paljon ranskalaisia, mutta muistakin kieliä turistien puheista erotti. Matalahko hiekka- ja kalliopohjainen ranta nosti lännestä ulapalta vyöryvät aallot hetkittäin todella korkeiksi. Pienimmät lapset lätöstivät hiekkarannalle muodostuneessa laguunissa, isommat kiljuivat aallokossa vesileluineen. Varsin idyllinen perhelomakohde omatoimimatkaajille! Suomalaiset matkayhtiöt eivät taida myydä matkoja alueelle.

Agia Galini

Ensimmäisenä iltana teimme pikku retken Agia Galiniin. Rantajyrkänteelle rakennettu kylä toi mieleen Ranskan Välimeren rannikon kaupungit. Istahdimme oluelle eleganttiin rantatavernaan. Alueen lähin kaupunki, Timbaki, on melko ruma pienteollisuuden ja kaupankäynnin keskus, joten oli hienoa löytää aivan sen läheltä näinkin kauniita paikkoja.

Seuraavana päivänä kävimme tutkimassa Agia Triandan rauniot. Ne sijaitsivat suurten mäntyjen suomassa varjossa kukkulan rinteellä melko lähellä tunnetumpaa kohdetta, Faistoksen palatsia. Agia Trianda on voinut olla Faistoksen aikalaisten rantahuvila. Asutuskerroksia on useita. Alueesta on hyviä opaskirjoja englanniksi.

Agia Triadan raunioilla

Raunioretken jälkeen suuntasimme Matalaan. Ajatuksena oli pulahtaa mereen ja katsella kuuluisaa hippirantaa sekä vierailla roomalaishaudoilla, siis myöhemmillä hippiluolilla. Jo pari kilometriä ennen kylää kävi selväksi, että tämä ei ollut ”meidän paikkojamme”. Tien varret olivat täynnä peräkkäin pysäköityjä turistibusseja ja henkilöautoja. Ihmiset vaelsivat rantaa kohti kuin sopulit. Perillä kylää ei meinannut erottaa autojen ja mainoskylttien sekamelskasta. Hippikrääsää tulvi joka tuutista. Ranta oli täynnä vaikka oli vasta heinäkuu.

Mahdotonta kuvata ilman että joku ajaa kameran eteen

Toiset viihtyvät väenpaljoudessa

Unohdimme uimahaaveet ja liityimme roomalaisraunioille vievään jonoon.  Mieleen jäi lipunmyyntikojussa päivystävä kaveri, joka tuntui ottavan asiakaspalvelun hyvällä asenteella. Kun Jykä pyysi lippuja kreikaksi, mies palkitsi meidät herroittelemalla ja rouvittelemalla ja tarjosi lipun lisäksi esitteet kohteesta – kreikankieliset. Kiitimme opiskelumateriaalista.

Aiemmin kesävieraamme sanoittikin huomionsa, että joka kerran, kun avasimme jossakin suumme ja tapailimme kreikan kieltä, vastaanottajan äänensävy muuttui iloisemmaksi. Mikäs sen parempaa motivaatiota aikuisopiskelulle kuin positiivinen palaute kaikista virheistä huolimatta!

Luolat olivat kieltämättä vaikuttavat. Roomalaiset olivat syventäneet luonnon muovaamia onkaloita hiekkakivikalliossa haudoiksi, ja hipit olivat laajentaneet niitä väliovilla ja lisäsyvennyksillä asumuksiksi. Tuloksena oli jännittävä sokkelikko rantakallioissa.  Matalasta riitti meille niiden koluaminen.

Etsimme ruokapaikan parin kilometrin päästä Matalasta, rantakallioiden jyrkältä reunamalta. Siellä oli muutama taverna vierekkän. Näköala antoi yli koko lahden Agia Galiniin saakka. Salaatin aikana seurasimme, miten tavernan isäntä ripitti naapuripöydän ranskattaria: ”Näin, että ruokitte kissoja. Pyydän, että ette tee enää niin. Kissat ovat Kreetalla tunkeilijoita. Ne eivät ole alkuperäinen laji vaan ovat uhka linnuille, sammakoille ja liskoille. Ne lisääntyvät, kun niitä ruokitaan. Lisäksi ne ovat vaarallisia: levittävät loisia ja voivat raapia ja purra.” Tämä kaikki tuli hyvin kohteliaaseen sävyyn ja rouvat kiitteleivät valistuksesta. Siinä yksi näkökulma, joka ei heti tule matkailijalle mieleen.

Aamupalan jugurttiannos ja tuoremehu

Kalamakissa söimme hyvät aamupalat ja maukkaat illalliset paikallisissa rantatavernoissa. Ravintola Jorgosissa sai mahtavaa suvlakia feta-kastikkeen kera. Jorgoksia tuntui suorastaan vilisevän: isoisä huuteli vilkkaalle pikkupojalle ”Jorgo!” tuon tuosta, uuttera tarjoilija totteli samaa nimeä, ja sennimiseksi meille esittäytyi myös nuori omistaja.

Toisena iltana söimme erinomaista lammasta Avra-nimisessä paikassa. Punaviini oli todella hyvää. Se oli paikallista, isäntä ei osannut nimetä rypälettä, mutta ilmeisesti Messeran alueella riittää aromia. Viini ei hävennyt vahvan lihan seurassa yhtään.

Viihdyimme hyvin turisteina pikku retkellämme, ja palasimme kolmantena päivänä kotiin pehva kipeänä pyörän päällä istumisesta mutta sielu täynnä uusia näkymiä ja kokemuksia. Dafni otti meidät vastaan tavanomaisen suurin tuntein ja nuoriso esitteli omia kokemuksiaan, kun olivat saaneet seikkailla ihan omilla ehdoillaan.

Ajasta ikuisuuteen

Kesä 2018 jää muistiin myös suurten surujen kesänä. Loman lopulla Lissu sai suruviestin kotimaasta, 85-vuotias äiti oli nukkunut pois. Kotiinpaluu tiesi omaisille kuuluvia raskaita velvollisuuksia. Tuskin Lissu oli saanut hautajaiset Suomessa vietettyä, kun Kreetalta tuli uusia ikäviä uutisia.

Dafni oli syönyt rotanmyrkkyä. Jykä oli tullut sen kanssa normaalilta aamu-uinnilta ja koira oli ollut koko ajan pirteä ja eloisa, kunnes sitten kotiin tultua alkoi horjahdella. Jykä kiidätti sen tutulle eläinlääkärille saman tien.

Eläinlääkäri ei voinut juuri muuta kuin lievittää koirapolon oloa – toki kaikki tutkimukset tehtiin aina röntgenkuvista lähtien. Veren hyytymisarvot olivat nollilla, lähes varmasti syynä siis oli muutaman päivän sisällä syöty rotanmyrkky, ehkä melko pieni annos. Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä, myrkky oli tuhonsa tehnyt.

Jykä kantoi tajuttoman Dafnin kotiin illalla, toivo oli vähissä. Se oli saanut K-vitamiinia ja nesteytystä sekä kipulääkettä. Yö kului isännän istuessa eteisen lattialla rakkaan koiran pää sylissään. Kun yö kääntyi tiistaista keskiviikoksi 27.8., Jykä tunsi, miten Dafnin sydän löi viimeiset lyöntinsä hänen kätensä alla. Myrkky oli voittanut.

Lissu valvoi Suomessa puhelimen ääressä ja sai lopuksi sydämen rusentavan viestin Kreikan kodista. Sinä yönä ei paljoa nukuttu. Aamulla Jykä ajoi ystävien kanssa heidän oliivitarhalleen, missä Dafni oli saanut osallistua retkiin useat kerrat. Sinne se sai kivisen kummun muistomerkikseen.

Tieto Dafnin kuolemasta järkytti jokaista, joka siitä kuuli. Lähimmät ystävät ilmaisivat osanottonsa ja huolehtivat siitä, että Jykän ei tarvinnut olla yksin. Jopa eläinlääkärimme ehdotti, että voisi tulla tarvittaessa kotiin katsomaan lähipäivinä, että Dafnin isännällä on kaikki hyvin.

Kun Jykä liikkui kylällä, häneltä heti kyseltiin, missä Dafni on. Poikkeuksetta tietoon reagoitiin järkytyksellä. Silmiä pyyhittiin ja kyseltiin, kuinka se oli mahdollista. Dafni oli kaikkien ihailema, jos joku sitä vähän oli pelännytkin ison koon vuoksi. Kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, etteivät olleet koskaan nähneet paremmin käyttäytyvää koiraa, ja selvästi se oli isännän hyvä ystävä ja kumppani.

Mistä Dafni sitten sai myrkyn? Se ei ole selvinnyt. Se oli edeltävällä viikolla Jykän mukana monessa paikassa, kuten tavallista. Se on voinut silmän hetkeksi välttäessä lipaista kissojen, jyrsijöiden tai lintujen levittämiä myrkkysyöttejä jostakin kadun varresta tai pusikosta. Ehkä se söi metsikössä tarpeilla käydessään kuolleen rotan jäänteet tai kissan kakit, joissa oli myrkkyä. Ironista kyllä, vain pari päivää myöhemmin uutisoitiin, että EU:ssa ei enää yksityishenkilö saa ostaa rotanmyrkkyä.

Kukaan ei koiraamme varmasti tahallaan myrkyttänyt. Dafnin kohtalon herättämä järkytys kylällämme ja kaikkialla, missä se tunnettiin, osoitti kyllä, ettei sillä ollut vihamiehiä. Se oli kaikkien mielestä maailman hienoin koira.

Mietimme, olisiko pitänyt olla pessimistisempi, kaikkeen varautuva suomalainen, joka muistaa joka hetki, että vaara vaanii? Pitää koira koko ajan kytkettynä vierellä ja varmuuden vuoksi kuonokoppa päässä? Kaikkeen ei vaan voi varautua. Rakas ystävä menetettiin ilman, että se on kenenkään syy. Ei jatkuva pahimman pelkääminen olisi ollut hyvää elämää meille eikä Dafnille. Se ei koskaan juoksennellut vapaana omilla teillään vaan tiesimme aina, missä se on. Silti vahinko pääsi käymään.

Selvää on, että meidän suhteemme Kreetalla oleskeluun muuttuu. Sen eteen teemme kaikkemme, että surutyö tulee tehtyä, eikä tapaus jätä ikäviä tahroja rakkaiksi tulleisiin paikkoihin. Muutokset ovat kuitenkin aivan konkreettisia ja käytännöllisiä: Jykä tuskin enää ajaa autolla Euroopan halki, kun kartturi puuttuu vierestä. Suurin syy automatkailuun oli se, ettemme halunneet Dafnia lentokoneeseen. Emme liioin enää tarvitse koiranvahtia, jos haluamme tehdä retkiä Kreetalla tai vaikka eri puolilla Kreikkaa. ”Huoleton on hevoseton”, kuuluu vanha sanonta, mutta kovin tyhjältä tuntuu.

Juuri nyt täytyy kuitenkin tehdä töitä, jotta surulliset ajatukset korvautuvat kauniilla muistoilla ja pystymme taas nauttimaan mökkeilystä, vaikka viereltä puuttuukin uskollisin Dafni. Joulukuussa palaamme saarelle toivottavasti jo hieman toipuneina. Vierailemme yhdessä Dafnin haudalla.

Terveisin Suomesta Lissu, Kreetalta Jykä

Kreetalla voi paitsi patikoida myös moottoripyöräillä. Vuokraamoja on lähes kaikissa turistikohteissa. Meillä on ajokkina kaksi moottoripyörää, toinen matka-ajoon ja toinen viemään meidät sinne, mihin emme jalkaisin jaksa mutta mieli kovasti halajaa: vuoristopoluille.

Pegasoksen siivillä              

Syyslomalla pääsimme koeajamaan vuoriston sorateitä varten hankittua Aprilia Pegaso matkaenduromoottoripyöräämme. Jykä hankki pyörän edullisesti alkusyksyllä ja korjaili sitä ennen syyslomaa. Lupaava vuoristoretki joululomalla päättyi kuitenkin jäähdyttimen vuotoon.

Kevään mittaan Jykä sai syylärin korjattua (ja öljynvaihdon yhteydessä taas puhkaistua ja jälleen korjattua), suojan asennettua uusia kiveniskuja estämään sekä roiskeläpän laitettua kivien äkkilähtöjä torjumaan. Pyörässä on nimittäin sellaiset ”nappularenkaat”, että niistä kivet kimpoilevat mutta pyörä myös etenee, vaikka tie olisi millaista roustetta.

Vuoristo ja laaksot ovat täynnä kutsuvia pikkuteitä, joille muilla kuin maastoajoneuvoilla tai muuten huolettomilla menopeleillä ei ole asiaa. Rannikko on rakennettua ja asfaltoitua, mutta maaseudulla on paikallisteitä viljelyksille, kirkoille ja kylästä toiseen.

Niinpä Moto Guzzi on saanut melko lailla levätä laakereillaan, sillä enimmäkseen ratsunamme on ollut Pegaso ja suuntana vuoret. Ensin ajoimme testiajon. Piti kokeilla, pitääkö syylärin paikkaus. Hyvin piti. Todettiin myös, että ihan läheltäkin löytyy mahtavia maisemia.

Agios Joannis – Thripti

Sitten päästiin ihan oikealle vuoristoretkelle. Ylitimme Thripti-vuoriston päällystämätöntä tietä, joka vie Agios Ioanniksesta Thriptin kylään. Aluksi piti tutkia tarkkaan reittiä. Kartasta ja satelliittikuvista on vaikea päätellä, mikä maastossa näkyvistä teistä on paras. Tien haarat erkanevat ja kohtaavat jälleen. Useimmiten syynä on se, että jompikumpi vaihtoehdoista on jossakin vaiheessa ollut kulkukelvoton, ja uusi reitti on tarvittu sitä korvaamaan. Mutta arvaapa sitten, kun seisot tien haarassa, kumman valitset.

Kun pääsimme kartalta maastoon, huomasimme pian, että tuli valittua se väärä lähtöreitti. Lähempää kylää lähtevä tie tuntui loogisemmalle valinnalle, mutta alku oli hankalaa, pään kokoisia kiviä ja pahoja uria. Kun pääsimme tien haaraan, saimme allemme todella hyväkuntoisen betonitien. Ilmeisesti paikalliset safarit kulkevat sitä kautta. Melkein joka aamu, kun olemme matkalla uimaan, tulee kirkon kohdalla jeeppisafari vastaan. Olemme arvelleet, että ne ajavat juuri tätä reittiä Thriptin kylään.

Tie nousi ylös vuoren huippujen väliseen satulaan kaartelevaa solaa pitkin. Eteläpuoli oli karua, mutta välillä solassa oli keidasmaisia mäntykaistaleita. Tuuli oli kyllä pitänyt mäntyrivit hyvin nöyrinä.

Saavutimme Thritpi-vuoriston Kaminakia- ja Afentis-huippujen välisen satulan. GPS näytti korkeudeksi 857 metriä. Karkea pensaikko vihersi vielä, mutta arvatenkin talvella rinteet ovat kasvaneet enemmänkin vihreää, sillä lampaanpapanaa näkyi runsaasti.

Keskellä lakitasannetta vuoren valkoiset selkänikamat pilkistivät esiin. Pilvet peittivät auringon ajoittain, vaikka rannikon tuntumassa molemmin puolin vuoristoa oli selkeä taivas. Etelässä Libyanmeri erottui horisontissa taivasta tummempana, pohjoisessa Mirabello-lahti Kreetanmeren puolella kaartui näkyville selvempänä.

Pohjoisrinteellä tie laskeutui viistosti mäntymetsän lävitse Thriptin kylään vievälle asfalttitielle. Veistosmaisten

Mistelipallo männyn oksanhangassa

ikimäntyjen oksilla kasvaa misteliä pallomaisina mättäinä ja vuohet pitävät vahtia kuin parrakkaat haltiat kurkistellen runkojen välistä ohikulkijoita ikiviisailla silmillään. Ilmavalvontaa hoitavat hanhikorppikotkat. Vuoren sylissä, huippujen välisessä laaksossa uinaileva kylä on taustalla kohoavia vyörysorarinteitä vasten kuin keidas: täynnä kypsyvää satoa notkuvia hedelmäpuita ja niittykukkia puutarhojen välissä.

Agios Joannis – Thripti – Orino

Nälkä kasvaa syödessä. Muutaman päivän päästä uusimme ajelun ystävämme Nikoksen kanssa. Hurautimme samalla kertaa vielä Thriptistä Orinon kylään vuorten välistä solaa pitkin. Nämä nippa nappa maasturilla ajettavat tiet ovat olleet varmaan iät ajat pääasiallisia kulkureittejä kylien välillä. Nytkin paikalliset niitä ajelevat viinitiloilleen. Pegaso on todella avannut meille oven taas uuteen ulottuvuuteen tällä loppumattomien salaisuuksien saarella.

Itse asiassa ihmettelemme, miten vähän täällä tulee vastaan matkailijoita moottoripyörillä. Vuoristossa käytännössä ei yhtäkään. Toki täytyy olla uskalluksen lisäksi myös kokemusta ennen kuin pyörällä lähtee edes kaupunkiliikenteeseen, mutta meistäkin vain toisella on mp-ajokortti ja Guzzi on tullut ajoon vasta Jykän nelikymppissynttärinä. Lissu ei ole nuorempana keikkunut muuta kuin hevosten satulassa. Siitä on kyllä varmaan hyötyä maastoajelussa.

Ilmoitamme aina tutuille, kun lähdemme pitemmälle reissulle. Mukaan pakkaamme mahdollisimman paljon juotavaa ja pähkinäpatukoita hätämurkinaksi konerikon varalta, jos vaikka joutuisimme viettämään jonkin aikaa apua odottelemassa tai pitäisi patikoida ihmisten ilmoille. Pyörässä kulkee mukana pieni ensiapupakkaus ja kännykkä. Hätänumero Kreikassa on 112, kuten EU:ssa kai yleisesti.

Niin ja onhan meillä pyörissämme paikalliset vakuutukset. Niissä on pykälä, että jos jotain sattuu hankalassa paikassa, kopterikyyti sairaalaan korvataan. Rotkosta meidät voisi kai helpoimmin paikantaa korppikotkien avulla? Leikki leikkinä; varmastikaan vuoristomoottoripyöräily Kreetalla ei ole sen vaarallisempaa kuin vaikkapa mutkamäkilasku Suomessa. Ehdottomasti suosittelemme laajentamaan näkemystä Kreetasta myös saaren sisäosiin. Pyörällä se käy vaivattomasti, ja pyörän päältä näkee ja kokee niin paljon enemmän kuin autoillen.

Lopuksi huipulle: Afendiksen valloitus

Kartassa Thripti-vuoriston korkeimmalle huipulle, Afendikselle, johtaa hyvin ohut, mutkikas juova. Kartta kertoo, että huipulla on myös jonkinlainen retkeilymaja. Mutta onko tie ajettava? Tarkempi tutkiminen satelliittikuvista paljastaa, että huipulla on linkkiasema. Jonkinlainen ajoneuvolla ajettava ura ylös silloin täytyy olla. Erinomainen tutkimusmatkan kohde siis!

Edellisellä retkellä Afendiksen tienhaarasta ei jäänyt mitään havaintoa, mutta sekä Orinossa että Thriptissä on viitat, jotka neuvovat suunnan, onhan huipulla tietystikin Ylösnousemuksen kirkko, kuten nimikin kertoo. Kartasta löytyy kuitenkin maamerkki. Tien pitäisi lähteä vastapäisen korkean huipun, Kliroksen, kohdalta.

Tällä kertaa lähdimme reitille vastapäivään, Orinon kautta. Orinon rotko on karu ja kylä sen päässä on kukkiva puutarhaparatiisi. Ylemmäs vuorten solaan nousee terasseina viinitarhoja. Kapeikossa erottuu ikivanhan näköinen kivetty polku. Edellisellä reissulla Nikos jututti kylän ainoan kahvilan pitäjää. Kylässä ei käy paljoa turisteja tai asusta ulkomaalaisia, mutta se on elävä, paikallisten asuttama. Toivottavasti vielä pitkään.

Afendiksen tienhaara löytyi lopulta helposti. Se on merkitty kivisellä kyltillä, jossa on kaunis lintuaiheinen kohokaiverrus. Ehkä huipulle pääsemiseen tarvittaisiinkin siivet? Ainakin alkumetrit olivat melkoista möykkelikköä.

Tie nousee risteyksestä puoli kilometriä ylöspäin mutta on väännetty kuuden kilometrin pituiseksi makkaraksi rinteeseen. Sitä ei juuri erota alhaalta, terassit ovat rinteen kätköissä. Samoin huippu, joka läheltä katsottuna on paennut toisten, matalampien taakse.

Nousu kysyi kuskilta taitoa ja kyytiläiseltä hermoja. Toiset niistä riittivät. Tarvitseeko sanoa, että kyytiläinen käveli osan matkaa? Välillä tie oli yksinkertaisesti liian jyrkkä turvalliseen ajoon kaksi henkeä pyörän päällä. Takapenkkiläinen keventää hieman liikaa eturengasta, joka voi irrota tiestä, jos iso kivi pyörähtää pois alta.

Jykä joutui ratsastamaan Pegason ylös ihan hartiavoimin

Kahden kilometrin päässä huipusta tien kunto paheni entisestään. Lisäksi ympärillä kieppuvat pilvet päättivät  keventää osan pisarakuormastaan päällemme. Pilvien alareunat häilyivät todellakin ympärillämme, melkein piti kumartua nähdäkseen niiden alitse laaksoihin. Päätimme jättää pyörän parkkiin erityisen työlään pätkän jälkeen ja kävellä.

GPS:n korkeuslukemat, kun pyörä meinattiin jättää jäähylle

Jatkoimme satakunta metriä ja huomasimme, että olimme saavuttaneet matalan huipun, ja varsinainen Afendis kohosi vasta sen takana olevan laaksomaisen tasangon takana. Tie oli hetken jopa alamäkeä. Jykä palasi takaisin hakemaan pyörää.

Niinpä sitten ajoimme läpi vihertävän vuoristoniityn ja lammaslauman ja nousimme lopullisen osuuden huipulle. Mikä tunne! Etäinen jyrinä, jota olimme ihmetelleet, paljastui antennin juurella olevaksi generaattoriksi, joka jauhoi laitteistolle sähköä. Vielä kymmenkunta metriä korkeammalla oli kirkko, retkeilymaja ja betonipylväällä merkitty lakipiste, korkeudella 1476 metriä merenpinnasta! Siis yli kilometrin ja 400 metriä korkeammalla kuin asuntomme!

Näköalat eivät huikaisseet vatsanpohjaa, sillä huippu kietoutui enemmän tai vähemmän pilviin. Välillä näimme sinistä taivasta, välillä hieman vuohien kansoittamaa alempaa huippua. Ilma oli viileää ja raikasta. Aivan huipulla oli kaivo, jossa oli melko paljon vettä. Ilmiö ei lakkaa ihmetyttämästä, mutta veden alkuperä kyllä tuli selväksi. Vuorten korkeimmat huiput ovat sentään iltapäivisin useammin pilvessä kuin selkeinä. Tavan takaa tuntui kuin kasvoja olisi sumutettu.

Vuoristomaja oli parhaat päivänsä nähnyt – joitakin kymmeniä vuosia sitten. Ikkunat olivat rikki tai puuttuivat kokonaan. Liekö ankara tuuli ollut pahin vandaali, ainakaan paikallisen nuorison ei luulisi viitsivän sinne asti kiivetä hulinoimaan. Eikä sellainen tunnu täällä maaseudulla olevan tapana muutenkaan.Takkaan oli kyllä piirretty hiilellä, mutta ehkä se oli melkein taidetta. Majassa voisi pitää sadetta tai lämmitellä tulen ääressä mutta eipä juuri muuta.

Söimme eväät kirkon portailla ja lähdimme sitten laskeutumaan. Lissu loikki alamäkeen jalkapatikassa, eikä Jykäkään ehtinyt ihan hirveän paljon edelle Pegasolla. Alaspäin ajaminen oli vielä raskaampaa kuin kiipeäminen. Kerran pyörä kellahti nurin, mutta onneksi mitään naarmuja vakavampaa ei tullut pyörään eikä kuskiin.

Nyt voi todeta, että ihan heti ei kovempia haasteita kuin Afendiksen valloitus tule vastaan. Pari päivää myöhemmin ukkonen jylisi ja salamat räiskyivät vuoren huippua ympäröivissä pilvissä. Tuli mieleen, että siellä voisi olla hieman vaarallista. Onneksi meille riittää vielä paljon teitä tutkittavaksi. Rotkoja ja jyrkänteitä piisaa vähän matalammallakin…

Melkein huipulla – vain hieman pilvien alapuolella

Kreetalta Lissu ja Jykä

Jykä ja Dafni-bokseri saapuivat Kreetan-mökille huhtikuun viimeisellä viikolla. Heidän reissunsa sujui Euroopan läpi eteläisimpään mahdolliseen kolkkaan Volvolla ajellen  jo rutiinilla. Tällä kertaa lastina oli auton katolle köytetty ”huvijahtimme”, Walker Bay –merkkinen kolmimetrinen minipurjevene. Mitäpä sitä paattia makuuttamaan kotipihassa, kun emme näillä näkymin ehdi purjehduspuuhiin Suomessa.

Vene ei sanottavasti auton kulkua haitannut, 90 km/h vauhdilla bensankulutus oli 7,8 l/100 km. Sen sijaan matkaa hidasti Kreikan merimiesunionin lakko. Jykä lähetti ajomatkalta Lissulle pitkän englanninkielisen tekstiviestin puhelimessa tulkattavaksi, kun itse oli auton ratissa jossain päin Itävaltaa eikä voinut pysähtyä lukemaan.

Viestissä kerrottiin, että matkaosuus Anconasta Patraan ei lähtisi sovittuna päivänä Kreikan lakon vuoksi. Mikä neuvoksi? Pitäisikö ruveta kyselemään hotellihuonetta Italiasta, kun Venetsiasta alkava matka tyssäisi ensimmäiseen välisatamaan?

Asioilla on tapana järjestyä. Jykä jätti selvittelyn tuonnemmaksi ja asiat selvisivät lähtösatamassa. Ylimääräinen vuorokausi vietettäisiin laivassa omassa hytissä, matka jatkuisi vuorokautta myöhemmin entisillä lipuilla.

Hieman tuli kiire viimeisellä ajomatkalla Patrasta Ateenaan, kun myöhässä ollut alus nipisti ajoaikaa. Lautta oli Patrassa iltakuudelta, ja purkaminen kesti niin, että maantiellä parivaljakko oli puoli seitsemältä. Navigaattori näytti ajoajaksi Pireuksen satamaan kaksi tuntia ja 50 minuuttia, ja lautan lahtöaika oli 21.00. Volvo hörppi 14,5 litraa bensaa satasella vene katolla. Onneksi uusi mootoritie oli suhteellisen valmis ja 130 km/h -rajoitus voimassa. Jykä ehti peräti 20 minuuttia ennen lähtöä kysymään, vieläkö liput kelpaavat. Enää ei ollut alkuperäisen lipun hyttejä vapaana, joten piti ostaa tiketti kalliimpaan luokkaan. Erotusta tuli kokonaiset viisi euroa.

Lissu pääsi tällä kertaa perille helposti ja melko mukavasti. Yö tuli torkuttua bussissa Kuopiosta Helsinkiin, sillä lento lähti ensimmäisenä loma-aamuna, 3.6., kello 7.30. Lentomatka sujui mukavasti rupatellessa kivan oululaispariskunnan kanssa. Rouva huokasi koneen liitäessä laskuun kohti Iraklionin kenttää: ”Mikä siinä on, että Kreetalle tulo tuntuu aina siltä, kuin palaisi kotiin?” Monet jakavat tuon saman tunteen. Saari lumoaa helposti, eikä lumolle tunnu löytyvän loppua. Meille tämä on neljäs mökkikesä, sitä ennen lyhyempiä reissuja saarelle kertyi toinen mokoma. Viihdymme mainiosti edelleen.

Kotiinpaluun tunne sen kun vahvistui, kun kuljimme kylällä ensimmäisiä aamulenkkejämme. Pihoista huudeltiin tervehdyksiä, tutut autoilijat tööttäilivät tuttavallisesti, tavernasta vilkutettiin. Dafni saa osansa ystävällisyydenosoituksista. Tuntuu melkein kuin omaa lasta kehuttaisiin, kun tavernassa kysytään, missä koira on. ”Voitte kyllä ottaa sen mukaan tänne. Se on niin hyvä koira.” Kyllähän yhdeksänvuotias vanhaneiti jo osaa käyttäytyä. Vaikka on Dafni kyllä viisain koira, mitä perheessämme on ollut.

Loman aluksi on tavattu ystäviä, vierailtu vakiotavernoissa ja -kahviloissa, otettu tavaksi aamuiset uintireissut ja päivänokoset. Yritetty muistaa, missä ovat kynsisakset, hajosivatko lempisortsit viime kesänä ja jäivätkö pastelliliidut sittenkin Suomeen vai ovatko vain jossakin paremmassa jemmassa.

Musiikkia tähtitaivaan alla

Yksi traditio Kreetalla oleskeluun on päässyt muodostumaan vähän vahingossa. Kun vietimme talven 2015-16 Kreetalla, ystävämme Yiannis näytti meille musiikkivideon, jossa nuorenpuoleisten kreetalaismiesten energinen yhtye soittaa perinnemusiikkia letkeällä otteella. Yiannis kertoi, että he olivat sattuneet yhtyeen keikalle edellistalvena ja tykänneet kovasti, ja pian Stratakis oli saavuttanut suosiota koko maassa.

Kun kuulimme, että veljekset Jorgos ja Nikos Stratakis soittokavereineen tulisivat paikallisten tanssikoulujen hyväntekeväisyystapahtumaan, päätimme mennä katsomaan. Tuon talvisen esiintymisen jälkeen näimme bändin ierapetralaisessa rantatavernassa, ja sen jälkeen osasimme jo katsella keikkakalenteria, josko sattuvat lähistölle.

Niin on sitten käynyt, että olemme joka reissulla onnistuneet yhyttämään bändin. Järjestipä Yiannis jopa viime kesänä Lissulle synttäriyllätyksenä Jorgos Stratakiksen puhelimen päähän Ateenan keikalta. Tällä kertaa Stratakisten konsertti sattui Jykän syntymäpäiväksi pieneen taverna Domaan Monastirakissa, vain kivenheiton päähän meiltä – jos vain jaksaisi viskata kiven välissä kohoavien vuorten ylitse.

Olimme perillä hyvissä ajoin, bändi ei ollut vielä aloittanut. Muusikot istuivat tavernan sisääntulon edustalla ja kättelivät kaikki paikalle tulijat – väittivät jo muistavansakin meidät. Ei uskoisi, että vaatimattomilla pojilla on takanaan Euroopan kiertue ja Australian reissu.

Ilta oli niin onnistunut kuin olla voi. Paikalla oli alle sata henkeä kokoontuneena taverna Doman pihaterassille. Taustalla kohosi mustana vuoren seinämä, yllä kaartui tähtitaivas ja selän takana kimaltelivat Agios Nikolaoksen valot muiden Mirabello-lahtea kiertävien kylien muodostaman helminauhan päässä.

Musiikki oli säädetty korvien kannalta siedettävälle volyymille, ulkoilmassa tupakansavukaan ei häirinnyt, ja muusikot paneutuivat työhönsä kuin ilta olisi ollut heillekin ainutlaatuinen elämys. Ihan mahtava kesän aloitus meille.

Operaatio roskanpoiminta

Uimarantareissut ovat saaneet uuden rutiinin. Mukaan varataan aina ylimääräinen roskapussi, johon kerätään roskat matkan varrelta. Roskiksia on tien poskessa pitkin matkaa, joten pussi on helppo tipauttaa sopivaan säiliöön. Voi kuulostaa epämiellyttävältä puuhalta, mutta täällä vallitsevassa kuivuudessa roskat ovat tuulen viemiä ja korkeintaan hiekkaisia.

Pääosin roskapussiin kertyy juomapulloja ja -tölkkejä. Kyllä niitä irtoaa paikallisasukkaidenkin kourasta, mutta aika usein ne tipahtavat turisteilta siinä, missä juoma sattuu loppumaan. Kun kylän läpi kulki maratonjuoksureitti, juomapulloja oli tien varret tursollaan. Sama toistuu pyöräilytapahtumissa. Ihmetyttää, eivätkö järjestäjät valista osallistujia ympäristöasioista. Muovilla on mereen valitettavasti kovin lyhyt matka.

Dafnin kanssa ulkoiltaessa mukana on aina kakipussipakkaus, mutta sitä tarvitaan harvoin. Koiramme on oppinut etsimään tarpeilleen mahdollisimman syrjäiset paikat, eikä sitä viedä rantaankaan ennen kuin pissit ja kakit on toimitettu. Joskus maailman kiltein koira käy käskystä kyykyssä vain näyttääkseen, ettei mitään tule, vaikka sitä patistellaan. Toisin kuin muovi, Dafnin kikkanat maatuvat.

Dafni osallistuu ympäristön siivoukseen lakaisemalla palmun lehvällä

Kesä ja kaskaat

Kaskaat alkavat pikku hiljaa pitää konserttiaan. Yksi on asettunut terassimme pylvääseen ja sirittää siinä niin että kuisti kaikuu. Rauhallinen kylämme on täynnä maaseudun ääniä: lampaat määkivät, kukot kiekuvat, hanhet kailottavat ja koirat haukkuvat. Viimeksi mainitut pitävät välillä jopa metakkaa, siksi ihmiset täällä yleensä mainitsevatkin erikseen, että ”Teidän koira se ei hauku”. Kissojen lemmenlaulut kaikuvat usein iltaisin nekin, eivätkä mitenkään ihanaisesti.

Varpusten energinen sirkutus ja kyyhkysten huhuileva ääntely täyttää kaskaiden pitämät tauot. Peippo on jo vaiennut, kai sen poikaset ovat kuoriutuneet. Mustarastaiden laulu soi illan suussa, kun muut päivän äänet hiljenevät. Öisin pimeydessä piippailevat kukuvaija-pöllöt.

Välistä aaltojen pauhu kuuluu meille saakka, vaikka rantaan on matkaa ja mäkeä. Vielä ei ole saatu tuta pohjatuulen, Meltemin, ujellusta. Sen sijaan hartaasti odotettu sade tervehti meitä kesäkuun puolivälissä. Kuivuus on vallinnut alueella jo muutamia vuosia. Siksi emme ole pahoillamme, jos muutama päivä vaikka kuluisikin sateensuojassa. Sen olemme jo oppineet, että sekaan ei kannata lähteä, kun vettä alkaa tulla. Tiet muuttuvat hetkessä puroiksi ja koskiksi, kun ylikuiva maa ei ime vettä.

Vaikka kesäkuun mittaan Kreeta alkaa ruskettua siinä kuin turistitkin, puutarhat kukkivat ja hedelmäpuut notkuvat. Oleanterit näyttävät erityisen upeilta tänä vuonna. Rannan joutomaalla luonnonvaraisten kaprispensaiden kukat ovat kuin trooppisia perhosia.

Appelsiinipuussamme on harvanlaisesti raakileita tänä vuonna, mutta se on kuulemma luonnollista vaihtelua. Ainakin uusia, heleitä lehtiä piisaa. Dafni saa puun alla suihkun aina meressä uimisen jälkeen ja samalla puu kastelunsa. Olemme hankkineet bougainvillean taimen, perinteisen fuksianpunaisen. Se saa toistaiseksi asua ruukussa. Jospa siitä kasvaisi oikein iso köynnös kesiämme ilahduttamaan.

Hyvää kesää! Kala kalokeri!

Kreetalta Lissu, Jykä ja Dafni