Kreetalla voi paitsi patikoida myös moottoripyöräillä. Vuokraamoja on lähes kaikissa turistikohteissa. Meillä on ajokkina kaksi moottoripyörää, toinen matka-ajoon ja toinen viemään meidät sinne, mihin emme jalkaisin jaksa mutta mieli kovasti halajaa: vuoristopoluille.

Pegasoksen siivillä              

Syyslomalla pääsimme koeajamaan vuoriston sorateitä varten hankittua Aprilia Pegaso matkaenduromoottoripyöräämme. Jykä hankki pyörän edullisesti alkusyksyllä ja korjaili sitä ennen syyslomaa. Lupaava vuoristoretki joululomalla päättyi kuitenkin jäähdyttimen vuotoon.

Kevään mittaan Jykä sai syylärin korjattua (ja öljynvaihdon yhteydessä taas puhkaistua ja jälleen korjattua), suojan asennettua uusia kiveniskuja estämään sekä roiskeläpän laitettua kivien äkkilähtöjä torjumaan. Pyörässä on nimittäin sellaiset ”nappularenkaat”, että niistä kivet kimpoilevat mutta pyörä myös etenee, vaikka tie olisi millaista roustetta.

Vuoristo ja laaksot ovat täynnä kutsuvia pikkuteitä, joille muilla kuin maastoajoneuvoilla tai muuten huolettomilla menopeleillä ei ole asiaa. Rannikko on rakennettua ja asfaltoitua, mutta maaseudulla on paikallisteitä viljelyksille, kirkoille ja kylästä toiseen.

Niinpä Moto Guzzi on saanut melko lailla levätä laakereillaan, sillä enimmäkseen ratsunamme on ollut Pegaso ja suuntana vuoret. Ensin ajoimme testiajon. Piti kokeilla, pitääkö syylärin paikkaus. Hyvin piti. Todettiin myös, että ihan läheltäkin löytyy mahtavia maisemia.

Agios Joannis – Thripti

Sitten päästiin ihan oikealle vuoristoretkelle. Ylitimme Thripti-vuoriston päällystämätöntä tietä, joka vie Agios Ioanniksesta Thriptin kylään. Aluksi piti tutkia tarkkaan reittiä. Kartasta ja satelliittikuvista on vaikea päätellä, mikä maastossa näkyvistä teistä on paras. Tien haarat erkanevat ja kohtaavat jälleen. Useimmiten syynä on se, että jompikumpi vaihtoehdoista on jossakin vaiheessa ollut kulkukelvoton, ja uusi reitti on tarvittu sitä korvaamaan. Mutta arvaapa sitten, kun seisot tien haarassa, kumman valitset.

Kun pääsimme kartalta maastoon, huomasimme pian, että tuli valittua se väärä lähtöreitti. Lähempää kylää lähtevä tie tuntui loogisemmalle valinnalle, mutta alku oli hankalaa, pään kokoisia kiviä ja pahoja uria. Kun pääsimme tien haaraan, saimme allemme todella hyväkuntoisen betonitien. Ilmeisesti paikalliset safarit kulkevat sitä kautta. Melkein joka aamu, kun olemme matkalla uimaan, tulee kirkon kohdalla jeeppisafari vastaan. Olemme arvelleet, että ne ajavat juuri tätä reittiä Thriptin kylään.

Tie nousi ylös vuoren huippujen väliseen satulaan kaartelevaa solaa pitkin. Eteläpuoli oli karua, mutta välillä solassa oli keidasmaisia mäntykaistaleita. Tuuli oli kyllä pitänyt mäntyrivit hyvin nöyrinä.

Saavutimme Thritpi-vuoriston Kaminakia- ja Afentis-huippujen välisen satulan. GPS näytti korkeudeksi 857 metriä. Karkea pensaikko vihersi vielä, mutta arvatenkin talvella rinteet ovat kasvaneet enemmänkin vihreää, sillä lampaanpapanaa näkyi runsaasti.

Keskellä lakitasannetta vuoren valkoiset selkänikamat pilkistivät esiin. Pilvet peittivät auringon ajoittain, vaikka rannikon tuntumassa molemmin puolin vuoristoa oli selkeä taivas. Etelässä Libyanmeri erottui horisontissa taivasta tummempana, pohjoisessa Mirabello-lahti Kreetanmeren puolella kaartui näkyville selvempänä.

Pohjoisrinteellä tie laskeutui viistosti mäntymetsän lävitse Thriptin kylään vievälle asfalttitielle. Veistosmaisten

Mistelipallo männyn oksanhangassa

ikimäntyjen oksilla kasvaa misteliä pallomaisina mättäinä ja vuohet pitävät vahtia kuin parrakkaat haltiat kurkistellen runkojen välistä ohikulkijoita ikiviisailla silmillään. Ilmavalvontaa hoitavat hanhikorppikotkat. Vuoren sylissä, huippujen välisessä laaksossa uinaileva kylä on taustalla kohoavia vyörysorarinteitä vasten kuin keidas: täynnä kypsyvää satoa notkuvia hedelmäpuita ja niittykukkia puutarhojen välissä.

Agios Joannis – Thripti – Orino

Nälkä kasvaa syödessä. Muutaman päivän päästä uusimme ajelun ystävämme Nikoksen kanssa. Hurautimme samalla kertaa vielä Thriptistä Orinon kylään vuorten välistä solaa pitkin. Nämä nippa nappa maasturilla ajettavat tiet ovat olleet varmaan iät ajat pääasiallisia kulkureittejä kylien välillä. Nytkin paikalliset niitä ajelevat viinitiloilleen. Pegaso on todella avannut meille oven taas uuteen ulottuvuuteen tällä loppumattomien salaisuuksien saarella.

Itse asiassa ihmettelemme, miten vähän täällä tulee vastaan matkailijoita moottoripyörillä. Vuoristossa käytännössä ei yhtäkään. Toki täytyy olla uskalluksen lisäksi myös kokemusta ennen kuin pyörällä lähtee edes kaupunkiliikenteeseen, mutta meistäkin vain toisella on mp-ajokortti ja Guzzi on tullut ajoon vasta Jykän nelikymppissynttärinä. Lissu ei ole nuorempana keikkunut muuta kuin hevosten satulassa. Siitä on kyllä varmaan hyötyä maastoajelussa.

Ilmoitamme aina tutuille, kun lähdemme pitemmälle reissulle. Mukaan pakkaamme mahdollisimman paljon juotavaa ja pähkinäpatukoita hätämurkinaksi konerikon varalta, jos vaikka joutuisimme viettämään jonkin aikaa apua odottelemassa tai pitäisi patikoida ihmisten ilmoille. Pyörässä kulkee mukana pieni ensiapupakkaus ja kännykkä. Hätänumero Kreikassa on 112, kuten EU:ssa kai yleisesti.

Niin ja onhan meillä pyörissämme paikalliset vakuutukset. Niissä on pykälä, että jos jotain sattuu hankalassa paikassa, kopterikyyti sairaalaan korvataan. Rotkosta meidät voisi kai helpoimmin paikantaa korppikotkien avulla? Leikki leikkinä; varmastikaan vuoristomoottoripyöräily Kreetalla ei ole sen vaarallisempaa kuin vaikkapa mutkamäkilasku Suomessa. Ehdottomasti suosittelemme laajentamaan näkemystä Kreetasta myös saaren sisäosiin. Pyörällä se käy vaivattomasti, ja pyörän päältä näkee ja kokee niin paljon enemmän kuin autoillen.

Lopuksi huipulle: Afendiksen valloitus

Kartassa Thripti-vuoriston korkeimmalle huipulle, Afendikselle, johtaa hyvin ohut, mutkikas juova. Kartta kertoo, että huipulla on myös jonkinlainen retkeilymaja. Mutta onko tie ajettava? Tarkempi tutkiminen satelliittikuvista paljastaa, että huipulla on linkkiasema. Jonkinlainen ajoneuvolla ajettava ura ylös silloin täytyy olla. Erinomainen tutkimusmatkan kohde siis!

Edellisellä retkellä Afendiksen tienhaarasta ei jäänyt mitään havaintoa, mutta sekä Orinossa että Thriptissä on viitat, jotka neuvovat suunnan, onhan huipulla tietystikin Ylösnousemuksen kirkko, kuten nimikin kertoo. Kartasta löytyy kuitenkin maamerkki. Tien pitäisi lähteä vastapäisen korkean huipun, Kliroksen, kohdalta.

Tällä kertaa lähdimme reitille vastapäivään, Orinon kautta. Orinon rotko on karu ja kylä sen päässä on kukkiva puutarhaparatiisi. Ylemmäs vuorten solaan nousee terasseina viinitarhoja. Kapeikossa erottuu ikivanhan näköinen kivetty polku. Edellisellä reissulla Nikos jututti kylän ainoan kahvilan pitäjää. Kylässä ei käy paljoa turisteja tai asusta ulkomaalaisia, mutta se on elävä, paikallisten asuttama. Toivottavasti vielä pitkään.

Afendiksen tienhaara löytyi lopulta helposti. Se on merkitty kivisellä kyltillä, jossa on kaunis lintuaiheinen kohokaiverrus. Ehkä huipulle pääsemiseen tarvittaisiinkin siivet? Ainakin alkumetrit olivat melkoista möykkelikköä.

Tie nousee risteyksestä puoli kilometriä ylöspäin mutta on väännetty kuuden kilometrin pituiseksi makkaraksi rinteeseen. Sitä ei juuri erota alhaalta, terassit ovat rinteen kätköissä. Samoin huippu, joka läheltä katsottuna on paennut toisten, matalampien taakse.

Nousu kysyi kuskilta taitoa ja kyytiläiseltä hermoja. Toiset niistä riittivät. Tarvitseeko sanoa, että kyytiläinen käveli osan matkaa? Välillä tie oli yksinkertaisesti liian jyrkkä turvalliseen ajoon kaksi henkeä pyörän päällä. Takapenkkiläinen keventää hieman liikaa eturengasta, joka voi irrota tiestä, jos iso kivi pyörähtää pois alta.

Jykä joutui ratsastamaan Pegason ylös ihan hartiavoimin

Kahden kilometrin päässä huipusta tien kunto paheni entisestään. Lisäksi ympärillä kieppuvat pilvet päättivät  keventää osan pisarakuormastaan päällemme. Pilvien alareunat häilyivät todellakin ympärillämme, melkein piti kumartua nähdäkseen niiden alitse laaksoihin. Päätimme jättää pyörän parkkiin erityisen työlään pätkän jälkeen ja kävellä.

GPS:n korkeuslukemat, kun pyörä meinattiin jättää jäähylle

Jatkoimme satakunta metriä ja huomasimme, että olimme saavuttaneet matalan huipun, ja varsinainen Afendis kohosi vasta sen takana olevan laaksomaisen tasangon takana. Tie oli hetken jopa alamäkeä. Jykä palasi takaisin hakemaan pyörää.

Niinpä sitten ajoimme läpi vihertävän vuoristoniityn ja lammaslauman ja nousimme lopullisen osuuden huipulle. Mikä tunne! Etäinen jyrinä, jota olimme ihmetelleet, paljastui antennin juurella olevaksi generaattoriksi, joka jauhoi laitteistolle sähköä. Vielä kymmenkunta metriä korkeammalla oli kirkko, retkeilymaja ja betonipylväällä merkitty lakipiste, korkeudella 1476 metriä merenpinnasta! Siis yli kilometrin ja 400 metriä korkeammalla kuin asuntomme!

Näköalat eivät huikaisseet vatsanpohjaa, sillä huippu kietoutui enemmän tai vähemmän pilviin. Välillä näimme sinistä taivasta, välillä hieman vuohien kansoittamaa alempaa huippua. Ilma oli viileää ja raikasta. Aivan huipulla oli kaivo, jossa oli melko paljon vettä. Ilmiö ei lakkaa ihmetyttämästä, mutta veden alkuperä kyllä tuli selväksi. Vuorten korkeimmat huiput ovat sentään iltapäivisin useammin pilvessä kuin selkeinä. Tavan takaa tuntui kuin kasvoja olisi sumutettu.

Vuoristomaja oli parhaat päivänsä nähnyt – joitakin kymmeniä vuosia sitten. Ikkunat olivat rikki tai puuttuivat kokonaan. Liekö ankara tuuli ollut pahin vandaali, ainakaan paikallisen nuorison ei luulisi viitsivän sinne asti kiivetä hulinoimaan. Eikä sellainen tunnu täällä maaseudulla olevan tapana muutenkaan.Takkaan oli kyllä piirretty hiilellä, mutta ehkä se oli melkein taidetta. Majassa voisi pitää sadetta tai lämmitellä tulen ääressä mutta eipä juuri muuta.

Söimme eväät kirkon portailla ja lähdimme sitten laskeutumaan. Lissu loikki alamäkeen jalkapatikassa, eikä Jykäkään ehtinyt ihan hirveän paljon edelle Pegasolla. Alaspäin ajaminen oli vielä raskaampaa kuin kiipeäminen. Kerran pyörä kellahti nurin, mutta onneksi mitään naarmuja vakavampaa ei tullut pyörään eikä kuskiin.

Nyt voi todeta, että ihan heti ei kovempia haasteita kuin Afendiksen valloitus tule vastaan. Pari päivää myöhemmin ukkonen jylisi ja salamat räiskyivät vuoren huippua ympäröivissä pilvissä. Tuli mieleen, että siellä voisi olla hieman vaarallista. Onneksi meille riittää vielä paljon teitä tutkittavaksi. Rotkoja ja jyrkänteitä piisaa vähän matalammallakin…

Melkein huipulla – vain hieman pilvien alapuolella

Kreetalta Lissu ja Jykä

Jykä ja Dafni-bokseri saapuivat Kreetan-mökille huhtikuun viimeisellä viikolla. Heidän reissunsa sujui Euroopan läpi eteläisimpään mahdolliseen kolkkaan Volvolla ajellen  jo rutiinilla. Tällä kertaa lastina oli auton katolle köytetty ”huvijahtimme”, Walker Bay –merkkinen kolmimetrinen minipurjevene. Mitäpä sitä paattia makuuttamaan kotipihassa, kun emme näillä näkymin ehdi purjehduspuuhiin Suomessa.

Vene ei sanottavasti auton kulkua haitannut, 90 km/h vauhdilla bensankulutus oli 7,8 l/100 km. Sen sijaan matkaa hidasti Kreikan merimiesunionin lakko. Jykä lähetti ajomatkalta Lissulle pitkän englanninkielisen tekstiviestin puhelimessa tulkattavaksi, kun itse oli auton ratissa jossain päin Itävaltaa eikä voinut pysähtyä lukemaan.

Viestissä kerrottiin, että matkaosuus Anconasta Patraan ei lähtisi sovittuna päivänä Kreikan lakon vuoksi. Mikä neuvoksi? Pitäisikö ruveta kyselemään hotellihuonetta Italiasta, kun Venetsiasta alkava matka tyssäisi ensimmäiseen välisatamaan?

Asioilla on tapana järjestyä. Jykä jätti selvittelyn tuonnemmaksi ja asiat selvisivät lähtösatamassa. Ylimääräinen vuorokausi vietettäisiin laivassa omassa hytissä, matka jatkuisi vuorokautta myöhemmin entisillä lipuilla.

Hieman tuli kiire viimeisellä ajomatkalla Patrasta Ateenaan, kun myöhässä ollut alus nipisti ajoaikaa. Lautta oli Patrassa iltakuudelta, ja purkaminen kesti niin, että maantiellä parivaljakko oli puoli seitsemältä. Navigaattori näytti ajoajaksi Pireuksen satamaan kaksi tuntia ja 50 minuuttia, ja lautan lahtöaika oli 21.00. Volvo hörppi 14,5 litraa bensaa satasella vene katolla. Onneksi uusi mootoritie oli suhteellisen valmis ja 130 km/h -rajoitus voimassa. Jykä ehti peräti 20 minuuttia ennen lähtöä kysymään, vieläkö liput kelpaavat. Enää ei ollut alkuperäisen lipun hyttejä vapaana, joten piti ostaa tiketti kalliimpaan luokkaan. Erotusta tuli kokonaiset viisi euroa.

Lissu pääsi tällä kertaa perille helposti ja melko mukavasti. Yö tuli torkuttua bussissa Kuopiosta Helsinkiin, sillä lento lähti ensimmäisenä loma-aamuna, 3.6., kello 7.30. Lentomatka sujui mukavasti rupatellessa kivan oululaispariskunnan kanssa. Rouva huokasi koneen liitäessä laskuun kohti Iraklionin kenttää: ”Mikä siinä on, että Kreetalle tulo tuntuu aina siltä, kuin palaisi kotiin?” Monet jakavat tuon saman tunteen. Saari lumoaa helposti, eikä lumolle tunnu löytyvän loppua. Meille tämä on neljäs mökkikesä, sitä ennen lyhyempiä reissuja saarelle kertyi toinen mokoma. Viihdymme mainiosti edelleen.

Kotiinpaluun tunne sen kun vahvistui, kun kuljimme kylällä ensimmäisiä aamulenkkejämme. Pihoista huudeltiin tervehdyksiä, tutut autoilijat tööttäilivät tuttavallisesti, tavernasta vilkutettiin. Dafni saa osansa ystävällisyydenosoituksista. Tuntuu melkein kuin omaa lasta kehuttaisiin, kun tavernassa kysytään, missä koira on. ”Voitte kyllä ottaa sen mukaan tänne. Se on niin hyvä koira.” Kyllähän yhdeksänvuotias vanhaneiti jo osaa käyttäytyä. Vaikka on Dafni kyllä viisain koira, mitä perheessämme on ollut.

Loman aluksi on tavattu ystäviä, vierailtu vakiotavernoissa ja -kahviloissa, otettu tavaksi aamuiset uintireissut ja päivänokoset. Yritetty muistaa, missä ovat kynsisakset, hajosivatko lempisortsit viime kesänä ja jäivätkö pastelliliidut sittenkin Suomeen vai ovatko vain jossakin paremmassa jemmassa.

Musiikkia tähtitaivaan alla

Yksi traditio Kreetalla oleskeluun on päässyt muodostumaan vähän vahingossa. Kun vietimme talven 2015-16 Kreetalla, ystävämme Yiannis näytti meille musiikkivideon, jossa nuorenpuoleisten kreetalaismiesten energinen yhtye soittaa perinnemusiikkia letkeällä otteella. Yiannis kertoi, että he olivat sattuneet yhtyeen keikalle edellistalvena ja tykänneet kovasti, ja pian Stratakis oli saavuttanut suosiota koko maassa.

Kun kuulimme, että veljekset Jorgos ja Nikos Stratakis soittokavereineen tulisivat paikallisten tanssikoulujen hyväntekeväisyystapahtumaan, päätimme mennä katsomaan. Tuon talvisen esiintymisen jälkeen näimme bändin ierapetralaisessa rantatavernassa, ja sen jälkeen osasimme jo katsella keikkakalenteria, josko sattuvat lähistölle.

Niin on sitten käynyt, että olemme joka reissulla onnistuneet yhyttämään bändin. Järjestipä Yiannis jopa viime kesänä Lissulle synttäriyllätyksenä Jorgos Stratakiksen puhelimen päähän Ateenan keikalta. Tällä kertaa Stratakisten konsertti sattui Jykän syntymäpäiväksi pieneen taverna Domaan Monastirakissa, vain kivenheiton päähän meiltä – jos vain jaksaisi viskata kiven välissä kohoavien vuorten ylitse.

Olimme perillä hyvissä ajoin, bändi ei ollut vielä aloittanut. Muusikot istuivat tavernan sisääntulon edustalla ja kättelivät kaikki paikalle tulijat – väittivät jo muistavansakin meidät. Ei uskoisi, että vaatimattomilla pojilla on takanaan Euroopan kiertue ja Australian reissu.

Ilta oli niin onnistunut kuin olla voi. Paikalla oli alle sata henkeä kokoontuneena taverna Doman pihaterassille. Taustalla kohosi mustana vuoren seinämä, yllä kaartui tähtitaivas ja selän takana kimaltelivat Agios Nikolaoksen valot muiden Mirabello-lahtea kiertävien kylien muodostaman helminauhan päässä.

Musiikki oli säädetty korvien kannalta siedettävälle volyymille, ulkoilmassa tupakansavukaan ei häirinnyt, ja muusikot paneutuivat työhönsä kuin ilta olisi ollut heillekin ainutlaatuinen elämys. Ihan mahtava kesän aloitus meille.

Operaatio roskanpoiminta

Uimarantareissut ovat saaneet uuden rutiinin. Mukaan varataan aina ylimääräinen roskapussi, johon kerätään roskat matkan varrelta. Roskiksia on tien poskessa pitkin matkaa, joten pussi on helppo tipauttaa sopivaan säiliöön. Voi kuulostaa epämiellyttävältä puuhalta, mutta täällä vallitsevassa kuivuudessa roskat ovat tuulen viemiä ja korkeintaan hiekkaisia.

Pääosin roskapussiin kertyy juomapulloja ja -tölkkejä. Kyllä niitä irtoaa paikallisasukkaidenkin kourasta, mutta aika usein ne tipahtavat turisteilta siinä, missä juoma sattuu loppumaan. Kun kylän läpi kulki maratonjuoksureitti, juomapulloja oli tien varret tursollaan. Sama toistuu pyöräilytapahtumissa. Ihmetyttää, eivätkö järjestäjät valista osallistujia ympäristöasioista. Muovilla on mereen valitettavasti kovin lyhyt matka.

Dafnin kanssa ulkoiltaessa mukana on aina kakipussipakkaus, mutta sitä tarvitaan harvoin. Koiramme on oppinut etsimään tarpeilleen mahdollisimman syrjäiset paikat, eikä sitä viedä rantaankaan ennen kuin pissit ja kakit on toimitettu. Joskus maailman kiltein koira käy käskystä kyykyssä vain näyttääkseen, ettei mitään tule, vaikka sitä patistellaan. Toisin kuin muovi, Dafnin kikkanat maatuvat.

Dafni osallistuu ympäristön siivoukseen lakaisemalla palmun lehvällä

Kesä ja kaskaat

Kaskaat alkavat pikku hiljaa pitää konserttiaan. Yksi on asettunut terassimme pylvääseen ja sirittää siinä niin että kuisti kaikuu. Rauhallinen kylämme on täynnä maaseudun ääniä: lampaat määkivät, kukot kiekuvat, hanhet kailottavat ja koirat haukkuvat. Viimeksi mainitut pitävät välillä jopa metakkaa, siksi ihmiset täällä yleensä mainitsevatkin erikseen, että ”Teidän koira se ei hauku”. Kissojen lemmenlaulut kaikuvat usein iltaisin nekin, eivätkä mitenkään ihanaisesti.

Varpusten energinen sirkutus ja kyyhkysten huhuileva ääntely täyttää kaskaiden pitämät tauot. Peippo on jo vaiennut, kai sen poikaset ovat kuoriutuneet. Mustarastaiden laulu soi illan suussa, kun muut päivän äänet hiljenevät. Öisin pimeydessä piippailevat kukuvaija-pöllöt.

Välistä aaltojen pauhu kuuluu meille saakka, vaikka rantaan on matkaa ja mäkeä. Vielä ei ole saatu tuta pohjatuulen, Meltemin, ujellusta. Sen sijaan hartaasti odotettu sade tervehti meitä kesäkuun puolivälissä. Kuivuus on vallinnut alueella jo muutamia vuosia. Siksi emme ole pahoillamme, jos muutama päivä vaikka kuluisikin sateensuojassa. Sen olemme jo oppineet, että sekaan ei kannata lähteä, kun vettä alkaa tulla. Tiet muuttuvat hetkessä puroiksi ja koskiksi, kun ylikuiva maa ei ime vettä.

Vaikka kesäkuun mittaan Kreeta alkaa ruskettua siinä kuin turistitkin, puutarhat kukkivat ja hedelmäpuut notkuvat. Oleanterit näyttävät erityisen upeilta tänä vuonna. Rannan joutomaalla luonnonvaraisten kaprispensaiden kukat ovat kuin trooppisia perhosia.

Appelsiinipuussamme on harvanlaisesti raakileita tänä vuonna, mutta se on kuulemma luonnollista vaihtelua. Ainakin uusia, heleitä lehtiä piisaa. Dafni saa puun alla suihkun aina meressä uimisen jälkeen ja samalla puu kastelunsa. Olemme hankkineet bougainvillean taimen, perinteisen fuksianpunaisen. Se saa toistaiseksi asua ruukussa. Jospa siitä kasvaisi oikein iso köynnös kesiämme ilahduttamaan.

Hyvää kesää! Kala kalokeri!

Kreetalta Lissu, Jykä ja Dafni