Tuttavat ovat yrittäneet herutella, eikö Kreetasta löydy mitään moittimista ja eikö Suomeen olisi edes vähäsen ikävä. Ei ja ei. No, jos tikulla kaivaa, niin saunaa on ollut ikävä, ja erityisesti Jykällä venettä. Ystäviä ja perhettä tietysti myös, mutta samanlainen ikävä tulee, kun täältä lähdemme. Niin monta uutta, mutta kallista ystävää jää kauniille Kreetalle.

Sauna ja vene olisivat toki vain järjestelykysymyksiä. Jos olisi oma paikka, niin saunan voisi rakentaa. Sinne lekottelemaan talvisen oliivinpoimintarupeaman päätteeksi, kun olisi joutunut olemaan kokonaisen päivän ulkosalla, ehkä vain vajaan parin kympin lämpötilassa. Veneitäkin täällä myydään, myös käytettynä ja melko edullisesti. Onhan se tietenkin täytynyt tarkistaa.

Ei siis Suomi-ikävää. Entä Kreetan ikävä? Se jäytää sydänalaa jo nyt, kun vielä tallaamme saaren kamaraa. Tulemme kaipaamaan rentoa ilmapiiriä, ihmisten sosiaalisuutta, vieraanvaraisuutta, ystäviämme. Osa heistä on kreetalaisia, osa ulkomaalaisia, jotka palaavat tänne kerta toisensa jälkeen samoista syistä kuin mekin, elleivät ole peräti asettuneet asumaan.

Ei Kreeta ole meille pelkästään kesää, aurinkoa ja merta. Minne me menemme talvella, kun ei ole tavernaa ja takkatulta? Ukkoja pelaamassa tavlia nurkassaan ja perheitä kokoontuneena yhteiseen pöytään, ehkä elävää musiikkia ja tanssia… Suomalaiseen kulmakuppilaan? Se ei oikein ole sama asia.

Tulemme ehdottomasti kaipaamaan Ierápetran lauantaitoria. Vain muutaman kerran on torireissu jäänyt väliin, useimmiten siitä syystä, että naapurit ja ystävät ovat antaneet meille yllin kyllin omien puutarhojensa tuotteita. 

Pelkäänpä, että suomalaisen hypermarketin hyvin varusteltu hevi-osasto ei hyytävässä hygieenisyydessään korvaa kunnon toria, multimaailmallisesta tarjonnasta huolimatta. Emme ehdi maistaa viikunoita ennen lähtöä, ja granaattiomenat, kaktushedelmät ja muut loppukesän herkut eivät nyt tule poimintatuoreina pöytäämme. Jaksaisiko vesimeloni matkustaa peräkärryssämme Suomeen?

Ystävämme Nikos sanoi, ettei voi kuvitella elämää ilman merta. Hän on syntynyt ja kasvanut sen äärellä ja tarvitsee sen lähelleen. Jos ei voi kuulla aallokkoa, niin meri täytyy ainakin nähdä horisontissa. Jykä ymmärtää, mitä hän tarkoittaa, kun on itse veneillyt pariviikkoisesta saakka. Ikinä ei ole asunut kahta kilometriä kauempana järvestä.

Aaltojen maaginen kohina on syöpynyt vuodessa syvälle kuuloluihin, kuten myös kaskaiden kirskutus, kukkojen kieunta ja meltemi-tuulen pauhina ja ujellus. Tulevatko ne uniin, sitten kun pakkanen paukkuu nurkissa tai tihkusade tuhuttaa talon seiniin?

Vuoret ovat vielä vaikuttavampia kuin meri. Hakevatko silmät vielä Suomessakin jotakin taivaanrannan yläpuolelta, missä vuorten pitäisi kohota? Otava pääsee asettumaan oikealle kohdalleen eikä häviä vuorenhuipun taakse, ja kuukin asettuu suorempaan, mutta enää se ei kuvastele iltaöisin merestä, terassimme lyhty ei syty sille vilkuttamaan. Pohjoisessa silmä tavoittaa turhaan taivaalta koiran tähtikuviota ja skorpionia, eivät jaksa kiivetä Suomen taivaalle.

Taivaankappaleiden tarkkailuharrastukseen tuli Kreetalla aivan uudenlainen mahdollisuus. Suomessa hyvä tähtikirkas sää tarkoittaa yleensä talvipakkasia. Kaukoputken tähtäily ei ole mukavinta mahdollista puuhaa paksuissa talvitamineissa. Melkein silmä jäätyy kiinni okulääriin.

Täällä tähtitaivas lepää yllämme kuin lämpöinen peitto joka yö, milloin ei kuu häiritse kumottamalla liian kirkkaasti. Linnunrata hahmottuu vaikeuksitta; kylässä ei liikaa valosaastetta synny, ja etelässä on neljäsataa kilometriä pimeää merta ennen Afrikan valoja.

Moto Guzzi ei halua talviteloille!

Moniin hyviin muistoihin sapattivapaalta liittyy moottoripyörä. Vapaudentunne konkretisoituu, kun lämmin, yrtintuoksuinen tuuli hyväilee kasvoja ja paljaita käsivarsia, ja alas jäävät laaksot ja horisontissa siintävä meri. Kun moottoripyörä sukeltaa mäntyholviin ja taas ulos rotkon reunamalle, kun haukat näyttävät selkäpuolensa mutta ylhäällä kaartelee suuri korppikotka liikkumattomin siivin, silloin sydän ei tahdo sopia rintaan.

Guzzi jää pitämään meille paikkaa. Se on päässyt Kreetan teiden makuun eikä halua palata pohjoiseen, missä ajokelejä joutuu odottamaan joskus koko kauden ihan turhaan. Sitä paitsi pitäähän meillä olla täällä ajopeli, kun palaamme, sillä palaamme takuuvarmasti!

Koutsounarin asunto on vuokrattu vuodeksi eteenpäin, ja mielessä kangastelee myös ihan oma talo ja pikku puutarha Kreetan kamaralta. Jyrki on luvannut saatella Lissun Suomi-kotiin, mutta saa nähdä, kuinka pian alkaa paluulippujen metsästys. Eläkeläisellä on vapaus lentää etelään, kun ikävä yltyy pitelemättömäksi. Ja Lissun lomillekin on varma osoite. Luultavasti Dafni lentää mukana, kun uusi kesä koittaa, jollei lähde isännän kanssa autolla jo varhemmin keväällä. Ikivanha Cara tuskin jaksaa uutta matkaa, mutta voi sekin pienessä päässään ikävöidä auringossa köllöttelemistä tai tavernan pöydän alla makoilua.

Ota vai jätä?

Parin viikon valmismatkalla voi lähtöharmitusta lykätä viimeiseen saakka, mutta vuoden projekti vaatii toisenlaiset otteet. Laivaliput ja hotellihuoneet varattiin alennusten takia jo joulukuussa ja synkisteltiin silloinkin varmaan viikko niiden takia.

Palaamme samaa reittiä kuin tulimmekin ja yhtä haipakkaa, lähinnä koirien vuoksi. Pikku Cara alkaa vanhuuden lisäksi olla vähän sairaskin, joten turha pitkittää matkan rasituksia. Iraklionista Ateenaan, sitten Igumenitsasta Anconaan, Alppien yli Itävallan kautta Saksaan ja Travemündestä Helsinkiin. Ainoa muutos on, että Ateenasta Igumenitsaan ajamme Patran kautta emmekä pohjoisen puolelta. Kun jätämme Kreetalle hyvästit heinäkuun viimeisenä sunnuntai-iltana Iraklionin satamassa, olemme kuuden päivän kuluttua Helsingissä, viimeisellä etapilla ennen määränpäätä Savossa.

Koirien passeihin on pitänyt hankkia asianmukaiset merkinnät rokotuksista ja ekinokokkilääkityksestä, joka on pakollinen Suomeen tuotaville koirille. Haukut pitää totuttaa taas kuivamuonaan, koska matkalla ei tuoreruoka säily.

Mitä pakata mukaan, mitä jättää? Kesävaatteilla ei Suomessa tee mitään ja talvireissujen varalle voisi jemmata jotakin valmiiksi; lentolaukuissa paksut kamppeet vievät liikaa tilaa, kun talvella tulemme käymään ”mökillä”. Sandaalit jäävät, sateenvarjot tarvitaan mukaan – huonolla tuurilla jo matkalle.

”Mökille” jäävät vaatteet ja muut tekstiilit vaativat huolellisen pakkaamisen nekin. Pitää hankkia laatikoita ja niihin kuivauspatruunoita, koska talvikuukausina sisällä talossa voi tulla yllättävän kosteaa. Kun kukaan ei availe ovia ja tuulettele, voi kaapissa lomalle tulijaa odottaa ikävä lemahdus.

Peräkärry on keventynyt moottoripyörän verran. Se tarkoittaa, että saamme otettua mukaan melko monta kiloa oliiviöljyä, oliiveja, viiniä ja muita Kreetan herkkuja! Mausteet eivät paljoa painakaan. Harmin paikka: juustot eivät taida kestää viikon rahtausta mahdollisesti lämpimässä säässä. Kreetan juustoissa on taivaallinen aromi, ovathan ne peräisin taivaita hipovien huippujen asukkien, vuohien ja lampaiden maidosta.

Paljon järjesteltävää

Tuttavat ottavat kasvoilleen huolestuneen ilmeen, kun kerromme lähestyvästä lähtöpäivästä.

– Mutta tulettehan te takaisin?

Ilmeet kirkastuvat, kun Jykä veistelee vain vievänsä vaimon töihin Suomeen.

– Niin se on, toisen täytyy tehdä töitä. Ihan hyvä, että se on vaimo, letkauttaa postinkantaja. 

Lähitavernan isäntä Jannis kehuu Lissun suunnitelmaa ihan mainioksi: talvet Suomessa ja kesät täällä!

 Alfa Romeo –huollon Dimitris taas alkaa välittömästi suunnitella äijien rientoja, kun kuulee, että suomalaismies palaa talvella ehkäpä ilman rouvaa.

Osoitteenmuutos mietitytti. Toimiiko Kreetalla postin kääntöpalvelu? Suomesta lähtiessä ostimme kääntöpalvelun vuodeksi, koska se oli maksimi. Uusiminen sujui netin kautta, kun tarvitsimme vielä kaksi kuukautta lisää, mutta ihmeen jäykäksi kyseinen palvelu oli suunniteltu. Eikä se sitten toiminutkaan. Kolme kertaa meidän piti ottaa yhteyttä vanhaan osoitteeseen sitkeästi jaetusta postista ja ehkä useamminkin olisi ollut tarvetta: esimerkiksi veropapereissa oli tarraa toisen päällä tuntemattomasta määränpäästä ja väärästä osoitteesta palauttamisesta.

Kreetan suomalaisilla oli samanlaisia kokemuksia täällä muuttamisesta: osoittenmuutospalvelu on olemassa, mutta ei oikein toimi. Teimme siis, kuten neuvottiin: jututimme omaa postinkantajaamme kadulla. Hän otti autostaan lomakkeen, johon täytimme uuden osoitteen ja vielä varmisti, että olihan nyt niin, että heinäkuun jälkeen hän ei enää jaa meille postia tänne. Uskomme, että kun tämä ketjun viimeinen lenkki tietää, miten toimia, asia on nyt kunnossa. Täkäläinen posti on suorastaan yllättänyt nopeudellaan siinä kuin suomalainen epätarkkudellaan.

Kansalaiset eivät oikein vielä osaa täällä käyttää sähköisiä pankkipalveluita, mutta Jykä on perehtynyt kielenopiskelumielessä nyt niihinkin, ja saamme sähkö- puhelin- ynnä muut laskut suoraan verkkopankkiin, kuten Suomessakin. Olemme onnistuneet verkkopankin kautta maksamaan autoverotkin ajallaan, mikä ei monelta täällä onnistunut, kun konttoreihin oli jonoa. Sitten oli ratsioita ja sakkoja jaettiin.

Suomen Kelaan pitää ottaa yhteyttä ja nurkua takaisin Suomen terveydenhuoltojärjestelmään. Patronyymit, hyvästi! Paavon-tytär ja Urhon-poika kuittaavat. Kännykkäliittymät pitää vaihtaa päinvastaisiksi: Suomi-korttiin kaikki mausteet ja Kreikka-numero vain käytön mukaan veloitettavaksi. Emme halua turvautua pre-paidiin, koska niin monen täkäläisen tutun kanssa on vaihdettu numeroita, vaan säilytämme ne.

Vaikka Jykä palaisikin vielä ennen viileitä kelejä, täytyy syksyn tuloon varautua. Vietettyämme vuoden ilmastoa haistelemassa, tiedämme, että talvella kosteus tunkeutuu sisälle rakennuksiin, etenkin tyhjillään ja lämmittämättä oleviin. Tuuletus täytyy järjestää hyvin. Koit ja muut ei-toivotut vieraat täytyy ottaa huomioon, ja mitään säilyketölkkejä kummempia ruokatarvikkeita ei parane jättää jälkeensä.

Haikeaa on hävittää vuoden verran huolella vaalitut kukkaset terassilta, mutta uudet kasvavat suotuisassa ilmastossa taas nopeasti tilalle. Parhaillaan kypsymässä olevat chilit lahjoitetaan ystävälle, jonka suu kestää turkinpippurit. Pikkuinen musmula-puun taimi ja mahdollinen papaijan verso yrittävät matkustaa mukana. Jos ne selviävät Suomen talvista viherhuoneessa, ne saattavat joskus isompana palata takaisin, kuka ties!

Onneksi emme tehneet sitä virhettä, että olisimme alkaneet ruokkia kissoja, jotka nyt jäisivät itkemään peräämme. Sellaista on saanut valitettavasti nähdä, kun vuokrahuoneistojen kesävieraat ovat syksyllä lähteneet.

Sitruspuulle pitäisi järjestää kastelu. Odottaako meitä joululomalla pikku puu täynnä kultapalloja vai kuivunut ranka, jollaisena se tökötti saapuessamme? Vihreitä raakileita ovat oksat täynnänsä. Tuleeko niistä isona mandariineja vai appelsiineja? Ehkäpä saamme joululomalla maistiaiset! 

Vaikka kyse on kirkollisesta juhlasta, on harras pönötys näistä kinkereistä kaukana. Ylösnousemuksesta otetaan kaikki ilo irti! Emme ryhtyneet sen kummemmin perehtymään kirkollisiin kuvioihin, vaan seurasimme juhlintaa sellaisena kuin se meitä vastaan tuli. Ja tulihan se, savuten ja paukkuen!

Koko pääsiäisviikko on täällä nimetty suureksi viikoksi, joka alkaa suuresta maanantaista ja päättyy suureen lauantaihin. Sitä seuraa sitten itse pääsiäinen. Ennen juhlaa hartaimmat ortodoksit paastoavat neljäkymmentä päivää. Paasto tarkoittaa vähintään sellaisen lihan välttämistä, joka on peräisin verellisestä eläimestä. Verettömiä ovat pääsiäistulkinnan mukaan mustekalat, simpukat ja etanat, joita syödään lihan korvikkeena.

Paastoon liittyy joinakin päivinä myös maitotuotteiden ja kananmunien välttäminen, mutta kaikkiin kiemuroihin emme vihkiytyneet, koska emme aikoneet paastota. Kauppojen lihatiskeistä löytyi riittävä valikoima ihan kaikkea paastonajasta huolimatta, vaikka kalaa oli selvästi tarjolla enemmän kuin tavallisesti.

Savutorstai

Ennen paastoa piti tietenkin saada riittävästi sitä, mistä kohta piti luopua. Siispä lihavartaat tulille ja savua ilmaan! Tsiknopempti, savutorstai, oli kyllä hyvin erikoinen juhlapäivä. Saimme esimakua ystävien grillitulilla vuoristokylässä.

Kokoonnuimme ystävämme autiolle ”isoisän talolle”, jonka edustalla mandariinipuiden alla on hyvä paikka grillaamiselle. Puolikas karitsa kärisi asianmukaisesti savuavassa grillissä. 

Se oli haettu varta vasten vuorilta, missä kasvaneet eläimet ovat imeneet marinadin suoraan emon maidosta ja varttuessaan syöneet hortaa ja villiyrttejä.

Vatsat täysinä läksimme Ierapetraan illan pimennyttyä. Koko kaupunki tuntui olevan savun peitossa. Oikeastaan Tsiknopempti pitääkin suomentaa juuri kärytorstaiksi, ja grillien ja nuotioiden tulilla paistuvat souvlakit saattoi maistaa jo ilmasta. Pelkkään ilmaan ei kuitenkaan tarvinnut tyytyä.

Aluksi tunnelma kaupungissa oli jopa hieman pelottava. Tulien loimotus ja kovaääninen juhlinta toivat mieleen tv-kuvat suurkaupunkien ghetoista tai sotatilasta. Mutta meininki oli ihan toinen! Meidät, ulkomaalaisen näköiset ihmiset, vedettiin ihan kädestä pitäen mukaan juhlintaan. Maistiaisia jaettiin ohikulkeville oikealta ja vasemmalta. Eikä vain lihaa, vaan kyytipoikana pieneen kipposeen annosteltua rakia. Perinnettä selostettiin auliisti englanniksi ja vieraiden kanssa nostettiin maljoja terveydeksi.

Sekä yksityiset ihmiset että yritykset, kuten ravintolat ja kaupat, olivat pystyttäneet grillinsä kadulle tai rakentaneet jopa kivikehät nuotioita varten. Joillakin kujilla roihusivat tynnyritulet. Ihmiset tanssivat ja musiikki raikui. Paikoin lieskat roihahtivat välillä korkealle, kun tuleen lisättiin siirtolava sopivasta roskakasasta, mutta nähtävästi missään ei saatu sentään tulipaloa aikaiseksi. Kokemusta rikkaampana ja vatsat entistä täydempinä poistuimme kotiin nukkumaan aamuyön puolella. Päiviteltiin tietysti, että ei olisi Suomessa tämäkään mahdollista.

Karnevaalit

Paaston alkamista edeltävät karnevaalit. Ierapetran juhlat ovat pienet ja hellyttävän kotikutoiset Rethymnonin juhlahumuun verrattuna, tiesi meitä valistaa kyseisestä kaupungista muuttanut Liisa-kaima. Periaate on kuitenkin sama: yhteisö ilmoittautuu karnevaaleihin ja kokoaa joukkueelle samanhenkisen asun valitun teeman mukaan. Rekvisiittaan kuuluu myös kulkueauto, joka tuunataan kokonaisuuteen sopivaksi.

Ierapetrassa karnevaalijoukkueissa oli paljon lapsia mukana. Näimme hellyttäviä pöllöjä, kukuvaijoja, kun yksi kouluista marssi ohitse. Myös pikku leipureita ja kalastajia vanhempiensa mukana oli ihan kiitettävät määrät. 

Mieleen jäivät myös Saxo-yökerhon tiimin  ravut, jotka pölläyttelivät ilmaan komeat värilliset savut. Kulkueauto oli etevästi tuunattu!

Paras karnevaalitoteutus oli ehdottomasti viljelijöillä. Kulkueessa oli useita autoja. Yhden lavalla oli kasvihuone tomaatteineen ja niiden parissa työntekijöitä. Ympärillä hääri reppuruiskuineen tuholaistorjujia, jotka ammuskelivat pääasiassa yleisöä ruiskuillaan. Tuoksu oli onneksi ja toivottavasti jotakin parfyymia. Erään auton lavalla mehiläistarhurit savuttivat mehiläispesiä. Ja hyvin luontevasti yksi autoista kuljetti grilliä, josta ”esiintyjät” napostelivat possuvartaita ja annostelivat peräkärryn pannusta muovimukeihin polttotuoretta rakia! Esillä oli siis koko maalaiselämäntapa, jonka sydämenä Ierapetra sykkii.

Hauskin idea puolestaan oli porukalla, joka mahdollisesti edusti perhesuunnitteluklinikkaa tai vastaavaa – kreikankieliset selostukset eivät ihan meille auenneet. Trukki nosti korkeuksiin jonkinlaisen ison, säkkikankaalla verhoillun putken, jonka tyvessä heilahtelivat suuret säkit. Hetkinen, sehän muistutti hieman… hmm! 

Ja kun putki laskeutui alas, nähtiin seuraavanlainen näytelmä: Edellä juoksi karkuun vaaleanpunaiseen palloon ahtautunut kaveri, jota seurasi joukko hopeiseen pukuun pukeutuneita takaa-ajajia. Heillä oli päähineissään ikään kuin siimahännät. Takaa-ajajat saavuttivat pallukan ja hyppäsivät joukolla sen päälle. Yleisö ulvoi naurusta!

Karnevaalia säesti dj:n tietenkin erittäin kovalla volyymilla soittama musiikki. Kadun varret olivat täynnä kansaa ja juhlatunnelma oli kosketeltavissa. Serpentiiniä, väripaperisilppua ja värjättyä jauhoa ”savupommeista” karisi hiuksista ja vaatteista vielä kotosalla.

Sää loi dramatiikkaa tapahtuman ylle. Taivaalle kertyi sinisenmustia, nopeasti liikkuvia myrskypilviä ja tuulenpuuskat nostattivat kulkueesta heitellyt paperiliinat kerrostalojen ylimpien kerrosten tasalle: ne näyttivät ihan kyyhkysparvelta. Kulkueen loputtua ehdimme juuri istahtaa kahvilaan katoksen alle, kun alkoi sataa aivan kaatamalla. Jorgos, oliivitarhaaja,

hymyili vain mielissään, viljelijöille satoi laariin.

Papusoppaa

Katharo Deftera, puhdas maanantai, aloitti neljänkymmenen päivän paastonajan ennen pääsiäistä. Paasto ei tarkoita kituuttamista, sen saimme huomata. Eri puolilla kylillä järjestettiin papusoppajuhlia. Me nousimme vuorelle Anatoliin, ystäviemme Jorgoksen ja Nikoksen kotikylään.

Kokoontumispaikaksi muutetun koulun seinät jo pullistelivat, saimme pöydän käytävältä. Viiden euron maksulla saimme papusoppaa niin paljon kuin halusimme. Tietenkin sen kanssa oli tarjolla myös leipää, kyläsalaattia, juomaa (myös viiniä ja rakia, totta kai) sekä halvaa. Viimeksi mainittu seesami-hunajaherkku oli kaupoissa tarjouksessa edelliset pari viikkoa juuri tätä päivää varten. Ihan jonkin verran tuli ostettua ja nautiskeltua…

Papusoppa oli oikein maittavaa, siinä oli mukana tomaattia ja sipulia ja tietenkin runsaasti oliiviöljyä. Pavuissa on paljon proteiinia, joten ne ovat oiva paastonajan ruoka ja korvaavat muiden palkokasvien kanssa lihan perinteisessä kreetalaisessa ruokavaliossa. Varhemmin  lihaa syötiin vain muutamana päivänä viikossa tai peräti kuukaudessa.

Paastonaikana kalastusveneet ahkeroivat rannikon vesillä. Kaupoissa oli esillä paljon meren herkkuja, myös kuivattua kalaa. Pakastearkut täyttyivät komeista mustekaloista.

Tavernoissa sai ihan tavalliseen tapaan myös lihaa, mutta yhteisiin meze-pöytiin tuli enemmän kalaa ja vihanneksia kuin muulloin. Emme esimerkiksi ennen olleet syöneet lupiinia, suuria, keltaisia pavuntapaisia. Etanoita tarjottiin, mutta niistä emme erityisesti perusta.

Ne maistuvat toki hyvälle, sille kastikkeelle, jossa ne kulloinkin on valmistettu, mutta muuten eivät ole niin ihmeellisiä.

Suuri viikko ja pääsiäinen

Totuimme kuulemaan kirkonkelloja koko pääsiäistä edeltävän ajan ainakin perjantaisin, mutta viimeisellä viikolla kirkollisia tapahtumia oli enemmän kuin ehdimme laskea.

Pitkänäperjantaina alkoi jo aamupäivällä kuulua laukauksia. Pelagia-rouva naurahti, kun kysyimme syytä: – Nythän on pääsiäinen! Seuraavaksi hän toi meille tietämättömille nyytillisen pääsiäisleipomuksia, jotta saimme vähän juhlan makua. Illalla oli kirkoilla juhlakulkueita Jeesuksen hautajaisten merkeissä, mutta emme tulleet lähteneeksi katsomaan.

Lauantaina tiesimme etsiytyä puolen yön kantturoissa Ierapetran kirkolle. Meitä oli valistettu ottamaan mukaan myös korvatulpat, mutta emme saaneet aikaiseksi. Niinpä sitten tungettiin korviin paperinenäliinan paloja, kun pauke alkoi!

Kirkossa oli meneillään pääsiäisyön messu, mutta enemmän väkeä oli koolla sen ulkopuolella. Poliisit päivystivät väkijoukon liepeillä, mutta eivät millään lailla pyrkineet hillitsemään juhlintaa. He toimivat palovartijoina: kiersivät hyvissä ajoin ennen kello kahtatoista kastelemassa kalastajien verkkovarastoja ja rannassa olevia veneitä.

Yksittäisiä kiinanpommeja ja pelottavan kotitekoisilta näyttäviä räjähteitä pamahteli siellä täällä, enimmäkseen kirkon edessä kadulla, joka oli jätetty tyhjäksi. Kun kirkon kello näytti viittä vaille kahtatoista, malttamattomimmat menettivät pelihermonsa ja alkoi sota! Kaikkialta heiteltiin paukkupommeja kadulle ja satamaan, meteli oli korvat lamauttava. Muutama ilotulitusrakettikin ampaisi korkeuksiin Kristuksen ylösnousemuksen kunniaksi.

Pauketta kesti aikansa, mutta kirkossa papit jatkoivat rutiinilla ja häiriintymättä toimitusta. Väki kulki sytyttämässä kynttilöitä kirkon pyhästä tulesta, joka on tuotu sinne Jerusalemista. Koska tuuli, monilla oli mukana kynttilälyhty. Tuli oli tarkoitus saada mukaan kotiin saakka, siellä sillä piirrettäisiin suojaava risti kodin oven yläpuolelle.

Vielä yksi erikoinen ohjelmanumero nähtiin ennen kuin poistuimme satamasta: aallonmurtajan suojaan oli pystytetty kokko, jossa paloi vaatteista ja erilaisista palavista materiaaleista rakennettu nukke. Petturi Juudas siellä sai ansionsa mukaan.

Pääsiäispäivät Kreikka oli kiinni. Vain pienet marketit olivat auki joitakin hetkiä maanantaina, ja tiistain puolestaan valtasi vappu, joka siirrettiin juhlan jatkeeksi. Ensimmäisenä toukokuuta sattui olemaan pääsiäislauantai, joten ”toukokuun ensimmäistä” juhlittiin vasta kolmantena viidettä.

Seuraavana aamuna kaduilla kaikuivat tervehdykset ”Hristos anesti”, kun naapurit toivottelivat keskenään ylösnousemuksen jälkeistä aikaa. ”Hronia polla”, toivotetaan myös, aivan niin kuin joulun ja uudenvuoden jälkeenkin, itse asiassa vielä viikkojen ajan, jos tavataan pitkästä aikaa.

Sunnuntaina juhlimme ystävien kesken. Söimme grillattua lammasta ja sisälmyksistä koottua varrasta, kokoretsia. Lampaanpääkeitto aivoineen ei oikein houkutellut maistamaan, vaikka Yanniksen valmistamana sekin varmasti olisi ollut herkullista. 

Kokoretsi sen sijaan oli oikein hyvää, pikku karitsan maksa ja muut elimet olivat vielä mietoja ja murakoita. Ja itse valmistettu vappusima sopi juhlajuomaksi ihan hyvin!

Osa kuvista Liisa Sirkiä.

Sitten olikin taas aihetta kokoontua tavernaan istumaan ystävien kanssa. Jorgos ja Nikos Stratakis esiintyivät La Strada -pizzatavernassa. Seurueemme juhli paitsi itsenäisyyspäivää, myös vanhimman osallistujan, Agelikin,  94. syntymäpäivää.

Kukkia, myrskyä ja maanjäristyksiä

Olemme lähes päivittäin seuranneet Suomen uutisia netistä, joten säistäkin olemme pysyneet kärryillä. Tietysti olemme ottaneet kaiken ilon irti paukkupakkasista ja räntäsateista, kun ei ole tarvinnut tehdä ensimmäisiäkään lumitöitä eikä rapata jäätä auton ikkunoista! Enimmäkseen on aamuisin voinut todeta, että aurinko paistaa. Viimeisen kerran uimme joulupäivänä. Aurinko lämmitti mukavasti, mutta vesi oli aikamoisen vilpoista.

Lämpötila taisi jonakin tammikuisena yönä käväistä kuuden asteen tuntumassa, ja pari alle kymmenen asteen päivää oli. Silloin tällöin taivas on ollut pilvessä, enimmäkseen kuitenkin niin, että rannikolla tässä Ierápetran tuntumassa oli aurinkoinen kaistale. Jos pilvet ovat pyörineet vuorten yllä pohjoistuulella, olemme niiden hälvettyä päässet ihastelemaan Dikti- ja Ida-vuoriston valkoisia lumihuippuja. Kaunistahan se lumi on, kun ei tunge liian lähelle!

Valitettavasti on kyllä viluttanutkin, vaikka lämpötilat ovat koko ajan olleet Suomen kesälukemissa. Tottumiskysymys kai se on. Talot eivät ole eristettyjä niin kuin Suomessa, ja sisätiloja lämmitetään ”täsmätyylillä” takoilla ja pattereilla, ei koko rakennusta kerralla ja jatkuvasti.

Kotimainen tuulipuku, jopa ajoittain kevyttoppapuku, on koiralenkeillä ollut aivan tarpeen. Muutenkin ylle on valikoitunut villatakkia ja toppaliiviä sekä pitkää housua. Tosin nyt maaliskuussa alkaa jo aurinko lämmittää riittävästi, niin että sortsit voi kaivaa esiin vaatekaapin pohjalta.

Luonto on näyttänyt talven aikana meille kauneimmat kasvonsa ja pelottavimmat puolensa. 

Ei ikinä uskoisi, miten vihreää ja kukkivaa täällä voi näin keväällä olla! Päivänkakkaramaiset margaritat ovat kasvattaneet valtavia puskia katujen varsiin, violetit malvikit tuovat joukkoon oman särmänsä, ja tietysti pelargoniat jaksavat kukkia aina vaan. Appelsiinipuut lemuavat kuin hajuvesitehdas. Mimosaksi kutsutut pajumaiset akasiat ovat ihan täpötäynnä pieniä, pyöreitä, keltaisia tupsukukkasia.

Yhtenä päivänä maaliskuun puolivälissä ilmavirtaus tuli voimakkaana etelästä, ja olemme kokeneet ensimmäisen hiekkasateemme. Maisema oli kellanpunaisen udun peitossa, olisimme voineet olla Marsissa. Aamulla piti auto pestä, se kun oli yöllisen saderipsauksen jäljiltä muuttunut pantterikuviolliseksi.

Helmikuun kahdeksantena saarellamme myrskysi kunnolla. Aamulla tuuli kovaa, joten käytimme koirat lyhyellä lenkillä. Jo silloin tuuli oli kaatanut vanhan antennin talon katolla ja irrottanut muutamia kattotiiliä. 

Jykä kävi varmistamassa, että trailerimme hieman konstikas kuomu on kunnolla lukituksissa. Lenkiltä palatessa siirsimme auton pois talon edustalta, sillä näytti siltä että tiiliä tulee alas lisää. 

Ennätimme keittää hädin tuskin kahvit, kun Jykä ponkaisi ylös: ”Mikä siellä kolisee?” Traileri oli lähtenyt omille teilleen. Kuomun-pahus oli kuitenkin auennut ja noussut purjeeksi, jonka avulla kärry oli loikannut yli renkaiden edessä olevien kiilojen. Se oli runtannut ruotsalaisten naapuriemme Renaultin apukuskin oven sisään, sitten änkeytynyt sen ja viereisen aidan välistä auton kylkeä raapien. Juuri, kun Jykä kerkesi rappusille, kärry tömähti oman automme perään. Onneksi niin, eikä jatkanut kadulle ja mäkeä alas!

Saimme villiintyneen vaunun kiinni viime hetkellä ja kuomun kiskottua alas ennen kuin se ehti kolhia autoamme pahemmin. Ympärillä pauhasi 10 boforin myrskytuuli. Ei auttanut kuin köyttää kärry niille sijoilleen ja odottaa. Onneksi onnettomuudessa meillä on kärryssä suomalainen vakuutus, joka ymmärsi meitä hädässä ja korvasi vahingot.

Toinen jännittävä luonnonmullistus meni osaltamme ohi ilman vaurioita. Myrskyä edeltävänä yönä oli alueellamme useita maanjäristyksiä. Voimakkain, 4,6 Richterin tärinä, herätti meidät keskellä yötä. Vaatekaapin ovet kolisivat voimakkaasti, juuri muuta emme ehtineet havaita ennen kuin järistys oli jo ohi.

Aamulla netistä tutkailimme, että järistyskeskus oli vain muutaman kilometrin päässä meiltä, etelässä, meren alla. Useita pieniä jälkijäristyksiä oli myös mitattu eri puolilta ympäristössä. Järistykset ovat täällä tavallisia, kuten voi huomata, jos vilkaisee netistä vaikkapa sivua seismoi-live.gr . Meidän jytinämme oli luokiteltu viiden kohdan asteikolla keskimmäiseen kategoriaan.

Nyt, kun kevätpäivän tasaus on jo takana ja kesäaikakin vaihtunut, alamme odottaa helteitä ja turisteja! Ennen kuin nämä kesän merkit ilmaantuvat, nautiskelemme vilpoisista tuulista, mukavista kävelykeleistä ja kukkivasta luonnosta.

Piikkipensaan muodonmuutos

karvapiikkivihma

Moni harmittelee, että Kreikkaan ei ole talvimatkoja. Se onkin kieltämättä iso puute, sillä maa olisi mahtava talvilomakohde! Pohjois-Kreikassa on jopa laskettelukeskuksia, joista ei ole kuin kivenheitto merenrantaan. Meri ei tietenkään ole talvella suloisen lämpöinen, mutta uimmehan me suomalaiset omissa järvissämmekin, ei vesi nyt paljon kylmempää ole kuin suomalainen järvi kesäkuussa.

Kotisaarellamme Kreetalla ei pääse hiihtämään, mutta lunta voi kyllä ihastella matkan päästä, vuorten huipuille sitä tulee joka talvi. Tänä kuluneena talvena lunta on ollut vähemmän kuin normaalisti, ja vettäkin on satanut etelärannikolla hyvin vähän. Meille se on merkinnyt hyviä vaellusolosuhteita.

Reppu selkään ja polulle!

Eurooppalaisia vaeltajia täällä näkyi jonkin verran marras – joulukuussa, sitten hiljeni. Nyt maaliskuun alusta on patikkamatkalaisia näköjään taas ilmaantunut maisemiin. Koko Kreetan läpi kulkee E4-vaelluspolku, joten pitkäkin reissu onnistuu. Pari suomalaista toimijaa järjestää patikointilomia, joita kannattaa katsastaa esimerkiksi osoitteesta Kreeta.info.

Jos taas haluaa kävellä omin päin ja määrätä itse tahtinsa, aiheesta löytyy kirjallisuutta. Me olemme etsineet reittimme täällä Itä-Kreetalla pääosin hyvästä ja selkeästä oppaasta Circular Walks & Gorges in East Crete (Caris Gallos & Anne Bouras, Municipal Cultural Organization of Agios Nikolaos, 2009). Se esittelee polkuja ja rotkoja sanallisin ohjein ja piirroksin.

Esimerkiksi Koutsurasin ja Pefkin rotkot ovat helppoja ja kauniita päiväretkikohteita. Rotkovaelluksen tekee lenkkareissakin, mutta rosoinen kivikko voi tehdä pohjista entiset. Joskus poluilla on piikikkäitä kasveja, niin että pitkät lahkeet ovat tarpeen. Suomalaiset kevyet tuulipuvut ovat tänne juuri sopivat talvivaatteet.

Talvella on helppo vaeltaa, koska ei ole liian kuuma. Pilvisenäkin päivänä maisemat ovat hienot, mutta sumua ja sadetta kannattaa varoa. Tuulet ovat välillä niin kovia, että suomalainen puhuisi jo myrskystä. 

Lisäksi talvet eivät ole tietenkään samanlaisia, ja vettä voi olla niin paljon, että rotkoihin ei pääse. Meillä kävi tänä talvena tuuri säiden suhteen.

Moottoripyöräilijän paratiisi

Olemme nauttineet täysillä moottoripyöräilystä hiljaisilla Kreetan teillä! Yleensäkään liikenne ei ole kovin vilkasta, kun poikkeaa pääväyliltä hitaammille pikkuteille tai vuoristoon, mutta turistiajan ulkopuolella matkaa saa taittaa todella leppoisissa merkeissä. Joskus saattaa lauma lampaita tai vuohia sattua samoille reiteille, mutta koska täällä pitää muutenkin ajaa suhteellisen rauhallisesti, niistäkin on vain silmäniloa.

Syys – lokakuun sai ajella sortseissa, sitten piti jo ruveta sonnustautumaan farkkuihin. Joulukuussa MP-takki, joka Suomessa on päällä normaaliajossa, oli jo ihan kiva varuste. Koko ajopuku puettiin ylle tammikuussa, kypärätkin vaihdettiin umpinaisiin. Säät Kreetan talvella, tammi – maaliskuussa, olivat hyvin samanlaiset kuin Suomessa parhailla kesäkeleillä: lämmintä vähän alta kahdenkympin, puolipilvistä, mutta ilman sateita. Sadepäivinä ei olisi tullut mieleenkään lähteä ajamaan, tiet ovat silloin matalia jokia.

Märkä tie on täällä riski erityisesti kaksipyöräiselle. Asfaltti on märkänä oikeasti liukasta. Jopa kävelijä huomaa sen. Tien pinta on rasvainen asfaltin ja autojen öljyistä, ja vesi tekee siitä luistavan. Toinen vaara on hiekkateiltä ja rinteiltä kulkeutuva sora. Varsinkin sateen jälkeen sitä on odotettavissa, joskus jopa isoja kivenmurikoita. Ajamaamme viiteen tonniin ei kuitenkaan ole sisältynyt yhtään vaaratilannetta, joten paljon on kiinni omasta ajotavasta.

Olisi ollut hienoa lähteä kiertämään saarta moottoripyöräillen, sillä hotellit ovat halpoja näin sesongin ulkopuolella. Meidän pitää ottaa huomioon karvaiset kaverimme, joten joudumme tyytymään lyhyempiin retkiin. Onneksi mutkaisia pikkuteitä riittää lähelläkin, ja äkkiähän pyörällä taittaa parin – kolmensadan kilometrin päivämatkan; siinä on reissua aivan tarpeeksi ja pääsee illalla omaan sänkyyn lepuuttamaan ajon jäykistämää roppaa.

Hotellit on helppo varata etukäteen netistä. Lämmityksestä kannattaa varmistua etukäteen, sillä ei voi olla varma, onko hotellihuoneessa muuta kuin ilmastointi. Tuoksu voi olla hienokseltaan kellarimainen, jos asukkaita ei ole ollut vähään aikaan, ja tuuletus ja siivous talvivieraille on tehty pika pikaa. Paikalliset realiteetit kannattaa pitää mielessä, niin välttyy pettymyksiltä. Motoristihan sitä paitsi tuulettuu sitten taas tien päällä!

Moni kesällä turisteja vilisevä kylä on melko autio talvisaikaan. Päivällä avoinna olevia ruokapaikkoja voi olla vaikea löytää kyliltä, kaupungeissa luonnollisesti eletään ihan normaalia elämää. Reitti kannattaa suunnitella niin, että ei tule yllätystä, jos kesälomilta tuttu hotelli onkin suljettu ja tavernat pimeänä. Toisaalta meno on kiireetöntä ja pääsee juttusille paikallisten kanssa.

Moottoripyörien ja autojen vuokraus näyttää ainakin Ierapetrassa olevan talvella ihan nollilla. Kysymällä on silti vieraille pyörä alle löytynyt, sillä tokihan joku tuntee ja tavoittaa vuokraajan, jos vaikkapa huoltamolta käy kysymässä. Pitempään vuokraukseen kannattaa tehdä varaus jo ennen matkaa.

Me olemme niin rakastuneita tähän ajokauden jatkamiseen, että olemme jo päättäneet jättää pyörämme säilytykseen tänne Kreetalle. Oma ajokki alle heti ekana lomapäivänä, olipa kesä tai talvi!

Kulttuuriantia

Se on selvää, että kesäiset bilepaikat, turistikahvilat ja ostoskadut ovat talvella suljettuja. Hania, Rethymnon ja jossain määrin jopa Iraklion ovat toisen näköisiä näin talvisaikaan. 

Kotikaupungissamme Ierápetrassa marraskuu sulki suurimman osan rantatavernojen ulkotiloista, mutta koska kaupungin asukkaista enemmistö saa elantonsa maanviljelyksestä eikä turismista, täällä kahvilat ja ruokapaikat löytävät asiakkaita talvisinkin.

Talvella on mukavan mutkatonta poiketa ostosreissulta kiireettömälle kahville tai iltapäiväviinille. Jälkimmäinen tarkoittaa pientä lounasta, sillä pöytään tilatun viinikarahvin tai oluiden lisäksi tulee useimmiten myös valikoima mezejä, pikku purtavia. 

Kyläsalaattia, tzatzikia, juustoja, tirokafteria eli chili-juustotahnaa, mätitahnaa eli taramosalataa, hortaa eli villivihanneksia, paistettuja perunoita, pastaa, paksimadia eli korppuja, favaa eli papumuhennosta, lupiinia, pikku kaloja suolattuna tai etikassa, lihapullia, lihaa, grillattuja tai säilöttyjä kasviksia… siinä tavallisimpia meze-kattauksen antimia Euroopan eteläisimmässä kaupungissa.

Erilaisia kulttuuritapahtumia on talvella ihan mukavasti. Kielitaitomme ei ihan riitä teatteriin mutta konserttitarjontaa on tullut seurattua. Suuriakin nimiä vierailee kaupungin lukuisissa musiikkibaareissa. 

Elävää musiikkia ja todella tasokkaita esityksiä voi löytää oman kylän pikku tavernoistakin, kuten perjantai-iltaisin Koutsounarin Kouros-tavernasta. Yhtye soittaa ja erinomaiset laulajat laulavat, asiakkaat tanssivat.

Kesäisin tunnemme Koutsounarin Ostrian isona all inclusive –hotellina, emmekä edes tienneet sen hienosta konserttisalista. Lähdimme sinne katsomaan Nikos ja Jorgos Stratakista, tämän hetken kreetalaisen musiikin nuoria komeettoja. 

Ohessa saimme ihailla Ierápetran tanssikoululaisten esityksiä. Hellyttävää, kuinka ihan pienet tytöt ja pojat oli puettu perinnepukuihin, ja tanssi sujui kuin vanhoilta tekijöiltä. Ja kun murrosikäiset nuoret urhot esittivät miesten tansseja soolo-osuuksineen ja hyppyineen niin että saappaanvarret paukkuivat ja verkkohuivit heilahtelivat, sitä kelpasi katsella! Myöhemmin yleisö liittyi ilonpitoon.

Tavernat ovat talvella tunnelmallisia. Paikalliset ihmiset kerääntyvät niihin istuskelemaan takkatulen äärelle. Tuli leimuaa avotakassa, tsakissa, tai sitten kaminatyyppisessä sombassa. Molempia voi käyttää ruoanvalmistukseen. Avotulella voi grillata, ja sombassa paistuvat mitä makoisimmat uuniperunat.

Talvisin järjestetään monia messuja. Vaikka niiden on pääasiassa tarkoitus toimia kokoontumis- ja ostotilaisuuksia yrittäjille, muillekin on paljon nähtävää. Poikkesimme kreetalaisen ruoan messuille Arkalochorin lähelle sekä Iraklioniin viinimessuille.

Ruokamessut pidettiin Roussochoriassa, joka on aivan pieni kylä. Ihmettelimme, kuinka siellä järjestetään suuret messut. Perillä paljastui, että totta kai kyseessä oli suuri viihdekeskus, kentro diaskedasis. Valtava halli nimeltään Pantheon kohoaa keskellä maaseutua. Sinne väki kokoontuu konsertteihin, häihin ja muihin tapahtumiin.

Messujen teemana oli paikallinen ruokakulttuuri, perinneruoat ja erityisesti villivihannekset, horta. Hallin keskusta oli täynnä pöytiä ja korokkeelle oli nostettu paikat raadille, joka koostui huippukokeista. Heille paikalliset yrittäjät ja yhteisöt kävivät esittelemässä taidonnäytteitään. Kaiketi kyse oli jonkinlaisesta kilpailusta, mutta emme jääneet odottelemaan sen ratkeamista.

Seinänvierustoja kiersivät näytteilleasettajien pöydät. Joka pisteessä oli tarjolla maistiaisia ja herkkujen salaisuudet jaettiin auliisti, jos osasi kysyä. Viiniä ja varsinkin rakia, usein maustettuna, anniskeltiin lähes joka pöydästä. Toki vain pienistä fingerporillisista, pari senttilitraa per annos.

Maistelimme juustoja, piirakoita, leipää, haudutettuja kasviksia, lihaa, lusikkajälkiruokia eli hillottuja hedelmiä ja erilaisia makeita leivonnaisia. Kaikki aivan ilmaiseksi. Hyväntekeväisyyskeräys lasten sairaalaosastoa varten hoidettiin arvanmyynnillä ja keräyspisteessä.

Iraklionin viinimessuille teimme oikein hotellireissun. Varasimme kaksi yötä Kokkini Hanista, Gournesin messuhallin lähettyviltä. Koiratkin olivat matkalla mukana. Ystävämme Jannis oli paikalla viran puolesta katsastamassa tulevan kauden viinejä ravintola Katerinaan. Me puolestaan halusimme maistella, millaisia ovat kreetalaiset viinit, joita ei Suomen Alko myy.

Pääsymaksuun sisältyi iso, laadukas viinilasi, jossa oli messujen logo. Omasta lasista sai sitten maistella niin paljon erilaisia viinejä kuin kykeni. Muuta oheisrekvisiittaa oli todella vähän, vain joitakin juustoja ja leipomotuotteita. Mutta miksi eksyä turhan kauas pääasiasta: viinit olivat oikein laadukkaita.

Jatkuu…..

Kevät kuuluu ja näkyy. Peipposet ja mustarastaat konsertoivat kilpaa, ja pöllö, haukka ja kyyhkynen ottavat myös pientä äänenavausta. 

Aamulenkin varrella komea kalkkunakukko on niin pörheänä, että! Kalkkunan kieunta on sitten hauska ääni, väkisin alkaa naurattaa, kun sen kikattelua kuuntelee. Läheltä nähtynä otus on melkein pelottavan suuri, mutta kyllä se kunnioittaen kierrättää kanansa kauempaa, kun Dafni-bokserin kanssa lähestymme.

Kukkaset koristavat oliivilehtoja ja vuorten vihreitä rinteitä. Vuokot taitavat olla jo lähes kukkineet, kaikenmallista kakkaraa ja voikukan sukulaista puskee tienpientareilta, mausteena malvikki ja manteli. Melkein unohtaa, että tavalliseen turistiaikaan täällä on niin ruskeaa ja kuivaa.

Moottoripyöräily alkaa taas kiinnostaa, kevään merkki sekin! Olemme tehneet muutaman lenkin suomalaisissa ajovarusteissa. Ne ovat sopivanlämpimät ”talviajeluun”. Haaveilimme, että nousisimme vähän ylemmäs katsomaan, missä ne lumet tulevat vastaan, mutta uhkaavasti lumilaikut vuorilta hupenevat. Toisaalta mottomme tälle talvelle oli, että lumi on kaunista, kunhan se ei tule liian lähelle.

Pilvet vörrivät laaksoista yli huippujen tai sitten toisin päin, kurottelevat yli huippujen; mistä milloinkin tuuli käy. Ystävien viinitarhalla puuhailtiin päivä ihan pilvessä. Valkea usva tuprusi kuin savukoneesta vuoren laella olevan notkelman ylitse. Isoisän mökin raunioilla kukki mantelipuu ja rouvat keräsivät villivihanneksia, hortaa. Isännät leikkasivat viiniköynnöksiä.

Laitetaanpas tähän vähän kuvia ja ajatuksia viime kesän retkiltä! Nyt, kun Ierapetra on taas matkanjärjestäjien ohjelmassa, tässä on muutama mukava lähiretkikohde. Eivätkä ole liian kaukana Agios Nikolaoksestakaan. Thripti ja Agios Ioannis, olkaa hyvä!

Syrjäkylillä

Pääteiltä kannattaa poiketa. Ei uskoisi, että vain pienen matkan päässä on niin toisenlaisia maailmoja! Vai arvaisitteko päätyvänne ihastelemaan kukkivia kanervikkoja mäntymetsässä keskellä Kreetaa? Palmut huojuvat sentään hiekkarannalla alle kymmenen kilometrin päässä, joten kanervakenttä tuntuu tuttuudessaan hyvin eksoottiselta.

Thripti on pikkuruinen vuoristokylä kivenheiton päässä Agios Nikolaoksesta ja Ierapetrasta. Se sijoittuu vuorten satulaan 800 metrin korkeuteen ja uinuu omassa rauhassaan vailla näköyhteyttä muualle kuin ympäröiville vuorenhuipuille.

Vuoret ovat uljasta katseltavaa, Thriptin huippu 1474 m, Papoura 1187, Vothones 1010 m ja Kliros 1331 m, ainakin yhden kartan mukaan. Huippujen nimistö tuntuu vaihtelevan kovasti eri karttaversioissa.

Itse Thriptin kylä on varsin vaatimaton eikä mitenkään erityisen kaunis, sillä se on rakennettu harvaan ja rakennukset ovat matalia, vajamaisia, vailla galamouria tai pikkusievää idylliä. Aitoudessa paikka päihittää kuitenkin Kritsat ja muut turistimagneetit mennen tullen. Kylän ympäri kiertää yksisuuntainen ajoreitti ja sen lävitse kulkee E4-vaelluspolku. Taverna kestitsee aidoin antimin.

Ylhäällä, alankoa viileämmässä ilmastossa, viihtyvät omena- ja päärynäpuut, pähkinäpuut sekä rypäleet. Puheista päätellen usea alakylien asukas omistaa sieltä enemmän tai vähemmän maata ja kenties pikku talonkin, jossa käydään mökkeilemässä, viljelemässä herkkuja ruokapöytään tai myyntiin ja nauttimassa vuorten kiireettömästä hiljaisuudesta. Luultavasti talviasujia ei ole monia, sillä pääsy kylään ei ole ihan helppoa tai ainakaan nopeaa, eikä esimerkiksi kauppoja ole.

Thriptiin kannattaa ajaa lounaasta, läheltä Ierapetraa, Kato Horiosta. Idästäkin pääsee Orinon vuoristokylän kautta, mutta se on hiekkatietä. Kato Horion reitti on parhaimmillaan ihan hyvää asfalttia, huonoimmillaan märkänä urille ajettua, yhden auton levyistä muhkuraista sementtipolkua. Sitä pitkin pääsee perille tavallisella henkilöautolla, mutta hurjastelemaan ei kannata ryhtyä, sillä kapeissa kurveissa näkyvyys on nolla eikä ohittamaan välttämättä mahdu. Ohessa video ajelustamme.

Thriptin tie moottoripyörällä -video

Vaikka Thriptin kylä on pieni, vailla turistihoukutuksia ja siellä toimii vain yksi taverna, siellä totisesti kannattaa vierailla! Jos ei niinkään määränpään, niin matkan itsensä vuoksi. Kato Horiosta alkava tie pääsee pian irti Pachia Ammoksen ja Ierapetran välisen solan läpi huristavien autojen pölyistä ja puikahtaa kukkuloiden lomaan ja vuoren seinämälle. Näkymät palkitsevat vaivannäön.

Korkeat, pystysuorat kalliot tarjoavat esimakua vuoristosta oikealla puolella, kun taas vasemmalla aukeaa yksi Kreetan huikeimmista näköaloista. Tie nousee pitkän matkaa viistosti yhä ylemmäs, niin että korkeus tulee melkein yllätyksenä, kun yhtäkkiä ollaan koko Kreetan kapoisimman kohdan yläpuolella ja näköalaa on niin Ierapetraan kuin Agios Nikolaokseenkin saakka. Etelä-lounaassa häipyy utuun Libyanmeri ja pohjoisessa siintää Mirabellon lahti Kreetanmeren puolella.

Alhaalla laaksossa erottuvat selkeästi Vassilikin minolaisen kylän rauniot ja Vassilikin kylän hulppean suuri kirkko. Niiden takana häipyvät hiekkatiet näkymättömiin yli matalampien kukkuloiden, ohi Agios Nikolaoksen ja kohti Lassithin tasankoa. Ierapetran länsipuolella rannikko on kuin katettu muovilla, niin täynnä kasvihuoneita alue on. Oliivitarhat ruuduttavat ja raidoittavat laaksoa ja sen kukkuloita, joiden rinteet on porrastettu puiden kasvatusta varten.

Lopulta tie irtaantuu solan reunalta ja nousee pinjoja kasvavaan satulalaaksoon Ha’n hurjannäköisen repeämärotkon yläpuolelle. Ha on läpipääsemätön, ellei kiipeäjällä ole myös sukellusvarustusta, sanotaan. Tuo karu portti suojelee satumaista vihreyttä, joka yläpuolisessa laaksossa piilottelee.

Pinjat luovat läikikkään varjokuvion alleen. Sinne, missä niitä on tiheässä, on muodostunut punaruskea havumatto pudonneista neulasista maan pinnalle. Metsikön harvemmissa kohdissa kanervat ja timjami kilpailevat kasvupaikoista. Kanerva on ihan samannäköistä kuin Suomessa, vain pitkävartisempaa ja isokukkaisempaa. Yllättäen myös timjami kukkii vielä elokuun lopussa, muualla emme ole nähneet kuin rutikuivia, harmaita piikkipalloja.

Pinjat ovat paikoitellen kuin bonsai-puita, niin vänkkyräisiä niiden rungot ovat. Vuohet ovat tehneet omia taideteoksiaan tien varrelle pureksimalla puista ja pensaista kaikki ne osat, joihin ovat yltäneet. Kellojen kalkatus on tauotonta, vaikka emme näe yhtään elikkoa. Mehiläispesiä on tuotu keräämään mettä kanervasta ja timjamista. 

Korppikotka kuuluu alueen linnustoon, ja näimme retkellämme niiden sekä haukkojen ja korppien leikittelevän rinteiden yläpuolella pyörteisissä ilmavirtauksissa. 

Pysähdyimme kiikaroimaan ja valokuvaamaan tuon tuosta, mutta moottoripyörällä se onkin niin vaivatonta. Tien varrella ei ole monta mahdollista pysähtymispaikkaa autolle. Ne kannattaa panna merkille menomatkalla ja hyödyntää palatessa, jottei tuki tietä tai aiheuta muille vaaraa.

Taverna To Provasmassa meininki on mutkatonta. Ulkona on pari pöytää mutta sisätilaa riittää ja valokuvat seinillä kertovat, että sisälle onkin tarpeen välistä suojautua, nimittäin kuvissa lumi koristaa kylää. Naapuripöydästä tervehtivät vakioasiakkaat tulijoita: pari paikallista vanhaaisäntää ja kylän pappi ovat keskipäivän raki-lasillisilla. Ruokalista on konstailematon, yksisivuinen, mutta sisältää olennaisimmat herkkupalat kreetalaisesta keittiöstä. Horiatiki-salaatin maukkaat, pikkuiset tomaatit ovat epäilemättä paikallisia ja rapeat tiropitat käsintehtyjä.

Vuoristokylien katoava kauneus

Nyky-Kreeta elää paljolti turismista, vaikka myös kasvihuoneviljely ja oliivien kasvatus ovat monelle leivän lähde. Kuten muissakin länsimaissa, maaseudun autioituminen on tuttu ilmiö myös Kreikassa.

Osittain vuoristokylät ovat jääneet autioksi autoistumisen vuoksi. Ei tarvitse kuin poiketa asutun kylän sivukujille, niin vastaan alkaa tulla raunioituvia taloja, jotka kuitenkin ovat olleet tyhjillään vasta joitakin vuosikymmeniä – eli siitä lähtien, kun omistavan tai perivän sukupolven on tarvinnut tai ollut halu päästä autolla oven eteen. Vanhoissa kylissä talot on rakennettu rinteeseen niin tiheään, että ajoneuvoista vain aasi on voinut niitä katuja kulkea.

Skootterit ovat ottaneet nykyään aasin paikan, sillä usein ne riittävät väliaikaisasukkaiden kulkupeleiksi. Taloihin on muuttanut asumaan turisteja, usein vain osaksi vuotta, mutta varsinkin ulkomaalaisia eläkeläisiä myös pysyvästi. Jos ei kaipaa uimarantaa, vuoristokylien kauneus on kyllä houkuttelevaa!

Yksi esimerkki tällaisesta ulkomaalaisten ”pelastamasta” kylästä on Kreetan-kotimme, Koutsounarin, yläpuolella oleva Agios Ioannis, jota alkoivat alun perin kunnostaa taloja sieltä ostaneet ulkomaalaiset.

Ihan omin voimin ei kyliä ole tarvinnut asukkaiden kunnostaa, sillä EU:lla on ollut yhdessä Kreikan valtion kanssa kunnostusohjelma, jonka avulla saarten ja syrjäisten alueiden kyliä on laiteltu. Asianmukaiset taulut kertovat ohjelman tiedot, Internetistä löytyy kattavat selostukset toimenpiteistä. Samankaltaisia rahoitettuja kyläohjelmia on ollut Suomessakin, aivan kotiraiteillamme.

Agios Ioanniksen kyläkierros

Agios Ioannis [ajios joannis] sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä merenrannasta, parinkymmenen kilometrin päässä Ierapetrasta. Sinne vie hyväkuntoinen asfalttitie, joka muuttaa maisemat hieman tylsistä, tasaisista ranta-alangoista jylhänkauniiksi jyrkänteiksi.

Ylempänä on tuulen tuivertamia katajia ja mäntyjä, jotka nojaavat tien reunaman yli, sekä kivipaasia, jotka osoittavat taivaalle kuin jumalten sormet. Tie ei roiku pelottavasti jyrkänteillä vaan seurailee laakson reunaa tarjoten kuitenkin komeat maisemat. Alhaalla syvä laakso haarautuu kallioiden väliin useammaksi vuorille vieväksi solaksi. Muutamassa kohdassa reitin sivuun on laitettu penkki maiseman ihailua varten. 

Seitsemänsadan metrin korkeudessa tie tekee parin mutkan verran matkaa Agios Ioanniksen lävitse, mutta jos ei osaa ottaa vaaria pienestä, puisesta ”Parking”-kyltistä (tai kunnioittaa liikaa toisessa mutkassa olevia pysäköinikieltomerkkejä, joiden vieressä on rivi autoja pysäköitynä), on kylä äkkiä ohitettu. Tie jatkuu kiemurrellen vuoristoon kohti Shinokapsalaa ja Orinoa, joten lisää  pikkukyliä tulee vastaan, mutta idylliä löytää siis lähempääkin, ainakin meiltä katsottuna.

Agios Ioanniksessa auto täytyy todellakin pysäköidä kylän laitamille, sillä suurin osa kujista on vain kävellen kuljettavissa. Tosin betoniin painuneista pienistä kavionjäljistä päätellen perinnekulkupelillä eli aasilla pääsisi myös. 

Mutkia, rappusia, talojen väliin katoavia, hämäriä käytäviä, raunioita… ja kaikkialla kukkia ryöppyämässä muurin välitse ja ylitse, villeinä tai ruukkuihin kesytettyinä.

Kylässä toimii pari kahvilaa: toinen on  Route 55, joka alkukesän on auki vain sunnuntaisin puolen päivän aikaan, mutta elokuusta lähtien joka päivä. Siellä kuuluu olevan hyviä musiikkiesityksiä. 

Toisen välipalapaikan löysimme kylän siitä mutkasta, jossa ovat pysäköintikieltomerkit. Hyvällä ja edullisella horiatiki-salaatilla virkistäytyneenä jatkoimme kyläkierrosta. Kyseisessä Traditional Kafeniossa tuli nähtyä sellainenkin tapaus, että kissa otti kaskaan kiinni puun rungolta ja pisteli sen hyvällä halulla poskeensa.

Agios Ioannis on kuin tämän päivän sisustuslehtien ideaalimiljöö. Kujilla näkyy rinnakkain raunioita ja romua, eilispäivän katoavaa kauneutta ja nykyaikaista ja huolella remontoitua, aina pikku piirtoa myöten mietittyä rakentamista. 

Agios Ioanniksen idyllin säilymisen ehto on ollut turismi. Parkkipaikkana on autioituneen koulun piha, yhtään kauppaa ei ole. Kylän muurilla istuskeleva nuoriso puhuu italiaa, varusteista päätellen he odottavat kyytiä uimarantaan. 

Kuulemme pihoista ja kadulta myös ranskaa ja englantia. Henkilökuntaa on siellä täällä siivoamassa tai remontoimassa, he ovat ehkä kreikkalaisia.

Mekin käytämme hyvän tovin tutkailemalla aitojen takaa suurehkoa, hyväkuntoista taloa, joka on myynnissä. Siinä olisi ihana, villiintymässä oleva puutarha: pari oliivipuuta, useita granaattiomenia sekä todella vanha viiniköynnös ainakin rungon paksuudesta pääteltynä. Rantaan olisi täältä hiukan liian pitkä matka, mutta loiskiiko lähellä joku uima-altaassa? Toisaalta niillekin taisi langeta juuri ylellisyysvero.

Marraskuun puolivälissä havaitsimme, että oman kylämme oliivipuristamo hyrähti käyntiin. Makean hapan, mustikkamainen tuoksu levisi ympäristöön, höyrypilvet pöllähtelivät ja hurina kävi. Öljypuristamolle vieville kujille ryöpsähti avolavapakujen loputon virta. Lastina kahvisäkkeihin pakattuja oliiveja, yleensä niin paljon, että auton jouset ja renkaat olivat lytyssä.

Poiminta alkoi näkyä ja kuulua. Konevitsaksi ristimämme laite, eräänlainen mekaaninen harava, pärisi yhdellä jos toisella suunnalla, sillä Koutsounarin alueen talot on käytännössä siroteltu hajalleen oliivitarhoihin. Lenkeillä Jykä kuikuili kaula pitkällä ja yritti selvittää, millainen härpäke oliivien poimintalaite mekanismiltaan oikein on. Kovasti kutkutti päästä mukaan itse toimintaan.

Sattui sitten niin mukavasti, että Ierapetran vakituisempi Lissu, Liisa Sirkiä,  kutsui meidät keruutalkoisiin. Puoliso Jorgoksella on oliivitarha komeissa maisemissa Ierapetran yläpuolisilla rinteillä. Varustauduimme eväillä ja kunnon kerrospukeutumisella ja joulukuisena aamuna kello puoli kahdeksalta liityimme työmatkalaisten joukkoon jännittyneinä mutta kovasti innostuneina.

Sporttiauto otti pari pohjakosketusta vuoristotiellä, mutta urheasti seurasimme edellä ajavaa, asiaankuuluvin verkoin ja poimintalaittein lastattua avolava-autoa. Pysähdyimme huikeisiin maisemiin Anatolin kylän lähelle, vähän alle puolen kilometrin korkeuteen. Aurinko kurkotteli vuorenhuippuja, mutta pohjoisesta vastaan puskivat mustat pilvet. Säätietojen mukaan niiden kuitenkin piti pysytellä toisella puolella saarta.

Kuuden hengen voimin aloitimme työt. ”Pikku-Lissu” oli ainoa nainen porukassa, sillä kaimalla oli toimistopäivä. Niinpä myös saimme luvan yrittää pärjätä ilman tulkkia kreikan kielellä, joskin seurueen nuorukaisia oli kehotettu tarvittaessa neuvomaan englanniksi. Ihan hienosti kaikki kuitenkin sujui, sillä vaikka ”työnjohtaja” Mihaliksen erittäin nopeasta kreetanmurteesta emme juuri mitään ymmärtäneetkään, niin muista mallia katsomalla hommat sujuivat ilmeisen tyydyttävästi.

Ensin leviteltiin puiden alle tiheät verkot, joiden päälle oliivit pudoteltaisiin. Sinne tänne laitettiin valmiiksi säkkejä odottamaan sadonkorjuun viimeistä vaihetta. Auton lavalta raahattiin maastoon aggregaatti, johon kytkettiin koneharavoiden kaapelit. Jykän kasvot loistivat kilpaa auringon kanssa, kun hän sai ”aikamiehistä nuorimpana” varistuslaitteen käsiinsä.

Isäntämme Jorgos puolestaan esitteli perinteisen poimintamenetelmän: hän taittoi oksan, jolla piiskasi oliivit alas oksista. Kuulemma minolaismallinen poimuri. Siitä keksimme nimetä moottorikäyttöisen laitteen konevitsaksi. Konevitsassa on akseli, jossa on neljä riviä akselin ympäri sojottavia, joustavia, noin kymmensenttisiä piikkejä. Akseli pyörii, jolloin haravakone ripsii oliivit oksista. (Vitsa on muuten sana, joka tarkoittaa samaa sekä kreikassa että suomessa!)

Sitä mukaa kun puut on päristetty tyhjiksi, verkkojen helmoja nostelemalla ajetaan oliivit kasaan, säkitettäväksi. Verkot kiikutetaan seuraavien puiden alle ja prosessi toistuu. Pääosin aloittelijoista koostuvalla porukallamme homman tahti pysyi sopivana, lämmin tuli mutta kunto kesti. Silti ruokatauko oli tervetullut.

Naapuripalstan poimijat liittyivät joukkoon. Eväinä oli leipää, juustoa, tomaatteja, appelsiineja ja rakia. Voiko sen perinteisempää lounastaukoa oliivitarhalla kuvitella? Viis siitä, että palstalla laulavat poimijoiden sijaan aggregaatit ja konevitsat; pengerryksen kivillä istuva, iloisesti rupatteleva joukko olisi varmaan voinut olla samanlainen vaikka monta sataa vuotta sitten. Oli hienoa olla osana jatkumoa.

Ja millaisessa ”maisemakonttorissa” saimmekaan työskennellä! Välillä oli ihan pakko pysähtyä ihailemaan näkymiä ja tietysti kaivaa kamerat esille. Pohjoisessa vuorenhuiput peittyivät sinisenmustiin pilviin, joista Mihalis ja Jorgos väittivät par’aikaa satavan lunta. Etelässä aurinko kultasi rannikon, ja Ierapetran talot hohtelivat valkoisina. Turkoosi Bramianan tekojärvi lepäsi alhaalla laaksossa kuin kauneuspilkku ennestään täydellisessä ympäristössä.

Puolet tarhasta jäi vielä poimittavaksi. Sadepäivä katkaisi harmittavasti hyvin alkaneen työn, kun pilvet päättivät yöllä kiivetä vuorten ylitse etelärannikolle saakka. Yksi välipäivä oli oikeastaan hyväksi uusista työasennoista rasittuneelle kropalle. Kotona sekoitimme suolaveden ja laitoimme omin käsin poimitut oliivit likoon. Saavat siinä uiskennella muutaman kuukauden, mutta onpahan sitten kotiinviemisiä, kun Suomeen lähtö kesällä koittaa.

Loput oliivit päästiin keräämään hyvässä talvisäässä eli auringonpaisteessa. Oliivit säkitetään oikeastaan kahteen kertaan, sillä ensin ne kerätään säkkeihin puiden alta, sitten kaadetaan suureen siivilään. Toiseen säkitykseen saadaan melko puhdasta ”marjaa”. Lehvät kerätään vuohien herkuksi. Lissut olivat tällä kertaa koolla kaksin kappalein. Ravistelivat ”konetta” ja puhua kalkattivat.

Oliiveja saatiin kymmenkunta ”tsuvalia”, säkillistä. Koroneiki-oliivit ovat kauniin sinisiä kuin kotoiset mustikat, ja vahapinta muuttuu kosketuksesta kiiltävän mustaksi. Sato lastattiin agrotiko-autoon, pick-upiin, ja ajettiin puristamolle vuoroa odottamaan.

Lämmittäminen notkistaa ja irrottaa öljyn, joka lingotaan irti sentrifugissa. Oliivihedelmien neste, hedelmämassa ja oliivien kivimurska saadaan nyt erotettua. Neste separoidaan vedeksi ja öljyksi. Kivimurska kuivataan polttoaineeksi puristamon vedenlämmitykseen, joten aika hyvä kierrätysaste tavaralla on. Massa menee muuhun teollisuuteen, esimerkiksi kosmetiikkaan. Oliiveista hyödynnetään todellakin melkein kaikki mahdollinen.

Oliiviöljy maistui hyvältä heti tuoreeltaan, mutta muutaman päivän se saa tekeytyä valoisassa ennen käyttöönottoa. Kreikkalaisperhe käyttää öljyä keksimäärin 150 kiloa vuodessa, meillä taitaa jäädä vähemmälle. Tosin olemme oppineet herkuttelemaan sillä esimerkiksi näin: otetaan ohrakorppuja, valutetaan päälle reippaasti öljyä, ripotellaan suolaa ja raastetaan tomaattia. Ehkä vähän fetaa ja oreganoa… tai pelkästään oliiviöljyä ja sitruunamehua. Pikkuisen pehmenneet dakos-korput nakerrellaan hyvän seuran ja juoman kera. Kali oreksi! 

Lissun ja Jorgoksen kanssa pääsimme vierailemaan myös Manolis-serkun kasvihuoneilla upeissa maisemissa, kukkuloilla Ierapetran takana. Raikkaassa ilmanalassa, 180 metrin korkeudessa, pörisevät biologisen viljelmän pikkuapulaiset: varta vasten pölyttäjiksi hankitut kimalaiset. Ne, kuten kasvien siemenet, matkaavat Kreetalle Hollannista. Sieltä tuodaan myös pienen pienet myrkyn korvikkeet, ilmeisesti petopunkin tapaiset otukset, jotka pitävät huolta taimien terveydestä syömällä tuholaisia.

Manolis työskentelee muutaman palkollisen avustamana kasvihuoneellaan joka päivä. Hän viljelee kurkkua ja tomaattia. Vierailumme ajoittui joulun pyhiin, mutta silloinkin sato koottiin talteen. Taas kerran päädyimme juttelemaan siitä, miten Suomessa talvella tomaatit eivät maistu juuri miltään, raakoinahan ne joudutaan lähettämään sinne kauas Pohjolaan. Laatikoissa oli lähdössä vakituisille ostajille Ateenaan vitamiinipommeja kypsinä, punaposkisina.

Kun on päässyt maistelemaan kirsikkatomaatteja ja nakkimakkaran kokoisia kurkkuja suoraan pellosta, ei tule kaupunkimarketin hevi-osastoa ikävä. Kasvihuoneita ei näillä leveyksillä tarvitse valaista eikä lämmittää, vaan vanha kunnon Arska tarjoaa energian. Kasteluvesi tulee 400 metriä syvästä porakaivosta, kukkulan uumenista. Huokoinen kallioperä on kuin pesusieni ja kerää kaiken kosteuden sisäänsä. Vaikka kuukausiin ei juuri sada, kaste on runsas. Aamuin illoin usvapilvet tiivistyvät kukkuloiden ja vuorten rinteille ja vesi tihkuu omia reittejään maan sisään. Kasvihuoneilta ”karkaava” vesi kerätään valuma-altaaseen ja kierrätetään.

Vieraillessamme viljelmällä oli tomaatin kasvatuksen vuoro, ja kesäisen lämpöinen kasvihuone kuin karkkikauppa: siisteissä riveissä roikkui eri kypsyysasteissa koreilevia tomaatteja vihreistä oransseihin ja kypsän punaisiin. Kimalaiset pöristelivät keltaisten kukkien lomassa hoitamassa tärkeää tehtäväänsä. Niiden ”taloja” oli siellä täällä rivien väleissä. Kelpasi siinä pohjoisen immeisten ihmetellä, että tämmöinen on etelän joulukuu.

Vuoden vaihteessa muutama talvinen päivä käväisi koettelemassa kreetalaisten hermoja. Välillä kymmenen asteen allekin painunut lämpötila ja tuulinen ja pilvinen sää kokosivat ihmiset takkojen ja nuotioiden äärelle. Takat savusivat iltaisin kodeissa ja tavernoissa, nuotiot päivisin oliivitarhoilla.

Oliivipuut leikataan sadonkorjuun päätteeksi, jotta nuoria, elinvoimaisia oksia syntyy tekemään satoa kymmeniä ja jopa satoja vuosia vanhoihin runkoihin. Hyvin vanhat puut ovat tosin harvinaisuuksia varsinaisissa tarhoissa, puut uusitaan jopa jo kolmikymppisinä.

Leikatut oliivipuun oksat pitää polttaa, jotta tuholaiset eivät leviäisi niiden kautta. Ierapetran kuntakin kiertää levittämässä tarhoihin tuholaisten torjunta-ainetta. Näin varmistetaan, että tarhat tulee käytyä läpi säännöllisesti. Kunta ottaa palkkion oliiviöljyprosentteina.

Jykä, Jorgos ja pojat puuhastelivat muutaman päivän raivaamassa oliivitarhaa. Yllättävän paljon työtä tarhojen hoitaminen teettää. Usein puut kasvavat vaikeissa paikoissa vuorten rinteillä. Terasseja pitää tukea kiveämällä, risuja raivata, kasteluputkistoa kunnostaa.

Siellä täällä tienvarsissa näkee ihmeellisiä vesijohtohäkkyröitä, kun pääjohto haarautuu kunkin tarhurin omiksi putkistoiksi. Joka haarassa raksuttaa oma mittari. Näitä hanoja käydään kääntelemässä auki ja kiinni ihan käsipelillä. Oliivinkasvattajat ajelevat pitkiä matkoja, huonoja teitä, läpi vuoden näissä puuhissa. Ilmaiseksi ja helpolla öljy ei tule, vaikka tulisi omista oliiveista.

Poiminta jatkuu koko alkuvuoden, sillä kreetalaisilla on jopa tuhansien puiden farmeja. Sitä paitsi appelsiinien ja mandariinien sadonkorjuu ajoittuu samaan aikaan, joten töitä piisaa. Kirpeänmakeita hedelmiä riittää ahmittavaksi asti, niitä putoilee maahan ja kaduille puutarhamuurien ylitse kurottuvista oksista.

Kun aurinko palasi taivaalle, se nosti lämpötilat jälleen kahdenkympin tuntumaan. Pääsimme toisellekin oliivitarhalle, tällä kertaa laaksoon. Kaukana, vuorten huipuilla hohtelivat vasta sataneet lumet, mutta jokilaaksossa oli lämmintä, vuokot kukkivat ja mustarastaat ja talitintit lauloivat. Lampaankellojen puliseva kalkatus ja tuulen suhina oliivien latvoissa tulevat varmaan aina olemaan ääniä, jotka palauttavat mieleen juuri nämä päivät.

Oliivien kerääminen käsin on mukavampaa kuin marjastaminen! Kädet eivät sotkeennu vaan päinvastoin saavat hyvän voitelun hieman ylikypsistä hedelmistä. Poimiessa ei tarvitse kumarrella alas selkä linkussa. Pieni kurkottelu on hyvää vastapainoa tietokoneen ääressä könöttämiselle tai muulle istumatyölle.

Iltaisin oliivinkuvat tunkivat Lissulla jopa suljettujen silmäluomien taa. Jyrkin silmäluomi puolestaan oli turvoksissa konevitsan voimalla sinkoamasta oliiviosumasta. Kaikesta huolimatta olemme nauttineet täysillä Kreetan talvesta: tammikuisista päivistä ulkoilmassa, hyvästä seurasta, kreikan kielen sorinasta, pientä fyysistä rasitusta seuraavasta makeasta yöunesta.

Kotimaan kaamokseen ei ole ollut ollenkaan ikävä, mutta yhden asian ottaisimme sieltä tänne: ulkotyöpäivän päätteeksi olisi varsin makeaa kivuta saunan lauteille. Merikin olisi sopivasti tuommoinen järvenlämpöinen.