Annan Kreetablogi: Ateena 3.

Olen taivutellut nykykreikan verbejä nyt kolmatta viikkoa, olen alkanut tottua jokapäiväiseen opinaherrukseen. Ateena on näyttänyt kauniit ja lämpimät syyskasvonsa, vasta nyt tulevat kylmät kelit, aste asteelta kylmenevät päivät. Näinä viikkoina on ollut myös aikaa olla turisti. Viikonloppuna kiersin kaupunkia, arkeologisia raunioita ja markkinoita, etsin Kreetaa maan suurimmasta Arkeologisesta museosta.

Viikonloppu tuo ateenalaiset kaduille ja toreille. Väkeä on liikeellä paikotellen tungokseen asti. Turistien määrä on selkeästi vähentynyt, meitä kartan kanssa kulkijoita on vähemmän kuin tullessani kaupunkiin vajaat kolme viikkoa sitten. Arkeologisille kaivausalueille meitä riittää muutamia kourallisia lukuun ottamatta ihanaa Akropoliin kukkulaa, siellä näkyy liikettä kaikkina päivinä kelistä riippumatta. Akropolis hallitsee Ateenan kaupunkikuvaa: kerta toisensa jälkeen se putkahtaa esiin jostakin kuvakulmasta katunäkymään korkeiden talojen välistä.

Arkeologiset kaivausalueet muodostavat vihreitä keitaita vierailijan kulkea ruuhkaista liikennettä pursuavassa kaupungissa. Kerameikos on yksi näistä hiljaisista alueista. Tämä muinaisen Ateenan vanha hautausmaa ja kaupungin porttien alue kutsuu kulkemaan vanhoilla pyhillä teillä, jotka toivat läpi muinaisen Kreikan suurimman portin väkeä kaupunkiin ja kulkueita Eleusiin mystisiin seremonioihin. Alueelle on myös haudattu silloisia merkkihenkilöitä ja heidän hautapaasiansa on edelleen nähtävillä, osa alkuperäisinä alueen pienessä viehättävässä museorakennuksessa.

Tänään täällä kulkee yksi kreikkalaisturistien ryhmä oppaansa johdolla, muutama japanilainen matkailija. Pehmeällä polulla tulee vastaan talviunille matkalla oleva kilpikonna. Näitä konnia elää täällä varsinkin alueen poikki virtaavan Eridanos-purosen liepeillä. Tämä Ateenan läpi aikoinaan virrannut joki on nyttemmin pieni pahainen puro, joka saa alkunsa Lykavittoksen kukkulan lähteistä. Nytkin siinä voi nähdä aavistuksen veden virtaamisesta, vesiheinien heilahtelua.
Jatkan matkaani läpi Monastirakin kirpputorialueen. Täällä on myynnissä vanhoja astioita, kirjoja, huonekaluja, koruja, työkaluja, loputon määrä kirpputoritavaraa. Monelle ateenalaiselle näyttää vaeltelu Monastirakin toreilla olevan viikonlopun ohjelmanumero. Kuulen tinkimistä, rupattelua vanhoista tavaroista. Löydän kreikankielisiä Asterixeja ja Lucky Lukeja eurolla kappale, täydennystä kreikankielen opiskeluun. Torin ympäristön kuppilat täyttyvät kaasulämmittimien alle kokoontuvista kulkijoista.

Monastirakin viereinen Psirrin kaupunginosa on tunnettu maustekaupoistaan. Keskeisellä Evripidoun kadulla aromikkaat tuoksut tulevat vastaan avoimista puotien ovista ja kadulle levitetyistä kojuista. Ihmiset tungeksivat, jonottavat. Pisimmät jonot muodostuvat kahden lihakaupan eteen, täällä on tarjolla makkaramaistiaisia, tulisesti maustettua makkarapataa kaikille, olutta palanpainikkeeksi. Makkaroita on ripustettu roikkumaan katosta iloisenkirjavien joulukoristeiden lomaan.

Tämän päivän museo on Kansallinen Arkeologinen museo, lähden etsimään sieltä Kreetaa. Tämä museo mainitaan Kreikan suurimmaksi ja kauneimmaksi. Mietin tuota nimikettä, olisin sitä jo luovuttamassa Iraklionin suurelle ja kauniille vastikään restauroidulle museolle. Mutta totta kai! Ateenan museossa on esillä koko muinaisen kreikkalaisen arkeologian aarteet, Kreetalla keskitytään kreetalaiseen.

Ateenan museossa lähdetään liikkeelle esihistoriallisilta ajoilta, 6000 vuotta ennen ajanlaskun alkua valmistetusta keramiikasta. Huone huoneelta liikutaan mykeneläisten uskomattomien kultaesineiden ja pronssiaseiden kautta Cycladien marmorihahmojen pariin, edelleen ihailemaan Santorinin minolaisaikaisia freskoja. Museossa on maailman suurin pronssiveistosten kokoelma, se suurin ja uljain on Poseidonia tai Zeusta esittävä monimetrinen patsas ja jockey hevosensa selässä.

Etsin merkkejä Kreetasta, kysyn Kreetasta museon virkailijoilta. Minua lähetetään kokoelmasta toiseen, ensin mykeneläisistä cycladisiin kokoelmiin, sieltä takaisin mykeneläisiin kokoelmiin. Kukaan ei tunnu tietävän Kreetasta mitään. Vihdoin löydän tarkan lueskelun päätteeksi viitteitä Kreetan minolaisuuteen: Mykeneläisistä haudoista oli löydetty keraamisia esineitä, joiden alkuperä on määritelty minolaiseksi Kreetaksi.
Katselen mykeneläisiä freskoja. Niissä on samaa tunnelmaa kuin Knossoksen freskoissa. Joissakin niistä näen koiria ajamassa takaa ehkä villisikaa, näen Milo-koiran silhuetin freskon koirien virtaviivaisissa ruumiinrakenteissa, suppuun vedetyissä korvissa – minolaiset koirat, ne Kreetan ensimmäiset, joiden geenejä edelleen löytyy Kreetan koirista.

Santorinin Akrotirin kaivausalueelta löydetyissä freskoissa näen samoja liljoja, joita on kuvattu Kreetan Amnisoksen minolaisten villojen freskoissa. Liljojen välissä leikkivät siroin siveltimensipaisuin maalatut pääskyset.

Museokierroksen jälkeen olen valmis myöntämään tämän museon ensisijaisuuden Kreikan arkeologisten museoiden joukossa. Ehkä se aavistuksenomainen nuhjuisuus ikiaikaisten upeiden esineiden esittelyn taustana mietityttää tämän museon kohdalla. Varsinkin kun sitä vertaa niihin kahteen Kreikan museoiden uutuuttaanhohtaviin lippulaivoihin Akropoliin uuteen museoon ja Iraklionin uusittuun musoon. Jos olet Ateenassa – käy katsomassa tätä rikasta kulttuuriperimää, kauneutta.
 

Jouluvaloja on alkanut syttyä kaupunkiin. Omalla alueellani Pangratissa erivärisiä lamppuköynnöksiä on alkanut ilmaantua joillekin parvekkeille. Lähikauppaani on tuotu suuri sähkölampuin ja punaisin palloin koristeltu joulukuusi.