Annan Kreetablogi: Maastamuuttaja

Istumme nuoren lääkärin Jannis G:n kanssa keittiöni pöydän ääressä. Olemme tavanneet tällä tavoin kuukauden verran, kahdesti viikossa. Jannis opiskelee kanssani ruotsinkielen alkeita. Hän muuttaa huhtikuussa Ruotsiin, sitä samaa tietä, mitä niin monet kreikkalaiset ovat kulkeneet -60 luvulta lähtien. Muuttopaine on kova, täällä ei ole työtä vastavalmistuneille hyvinkoulutetuille nuorille aikuisille.

Jannis on kotoisin Kreetan eteläosista Miresin kaupungista. Se on siinä Iraklionin eteläpuolella, lähellä Festoksen minolaista palatsialuetta, kohta Timbakin kaupungin jälkeen tultaessa Agia Galinista itään. Pikkukaupunki tunnetaan meijereistään ja lauantaimarkkinoistaan. Siellä valmistetaan Ida-vuoriston rinteillä laiduntavien lampaiden ja vuohien maidosta muhevia juustoja. Mires on Messaran tasangon suurin maatalouskaupunki ja alueen hallinnollinen keskus. Matkaoppaat toteavat siitä yksikantaan: ”…kaupunki on perustettu 1800-luvun puolivälissä. Siellä ei ole arkeologisia löytöjä, ainoastaan yksi kaivo venetsialaiselta ajalta sekä yksi vanha talo.”  

Nykyinen työpaikka Amarin laakson terveyskeskuksessa loppuu huhtikuussa. ”Sitten olisin ainakin neljä vuotta työttömänä”, sanoi Jannis tullessaan ensimmäiselle ruotsintunnilleen. Suunnitelmat ovat valmiina: Matka vie Tukholmaan parin jo aiemmin lähteneen ystävän luo. Ensin ruotsinkielen puolen vuoden intensiivikurssi, sitten työnhaku ja asettuminen kylmään Pohjolaan. Ruotsissa on pulaa lääkäreistä. Viime vuonna pelkästään maan eteläosiin muutti kolmisenkymmentä kreikkalaista lääkäriä. Talon isännän viime viikon Ruotsin Ateenan suurlähetystön käynnillä paikalla oli myös kaksi kreikkalaista sairaanhoitajaa noutamassa hakupapereita Ruotsiin muuttoa varten.

Puhumme oppituntien aikana myös paljon Ruotsista, talvesta, lumesta, kylmästä, korvapuusteista ja kuningashuoneesta. Jannista ihmetyttävät kummalliset ajat talvisin, jolloin aurinko ei nouse, kesät, jolloin aurinko ei laske. Jannis suuntaa mielessään Ruotsin pohjoisosiin, mistä kuulemma on helpompi löytää töitä ja erikoistumispaikkoja. Kaikki kelpaa, hän on valmis muuttamaan Napapiirin pohjoispuolelle ja opettelemaan tämän oudon kielen. ”On pakko lahteä”, sanoo Jannis, ”täällä ei ole tulevaisuutta.”  

Tietokonealalla työskentelevällä Dimitriksellä oli 14 viikkotunnin työpaikka Ateenassa, se ei elättänyt. Veljekset lähtevät maailmalle. Mitä sanovat Eleni ja Manolis, poikien Miresissä opettajina työskentelevät vanhemmat? Jannis katselee käsiään ja huokaa. Vanhemmat yrittävät olla näyttämättä kuinka surullisia he ovat poikien lähdöstä. ”He yrittävät kaikin keinoin saada meidät lähtemään ja auttavat miten vain voivat.”

Välillä opinnot turhauttavat. Miten oppia sanomaan ö ja y, kun sellaiseen ei kieli ole koskaan kääntynyt! Ja kuinka vaikeaa on silmän erottaa toisistaan a, ä ja å! Mutta kieli avautuu. Kun riittävän monta kertaa kertoo itsestään samoin sanoin, yhtäkkiä huomaa, ettei enää käännä ajatuksiaan äidinkielestä vieraalle kielelle, vaan puhuu tuota kummaa soinnikasta kieltä, vaikka vain muutaman lauseen verran. 

Matka kieleen on pitkä, ja tämä on Janniksen pitkän matkan alku. 

Tuntuu koskettavalta saada olla mukana auttamassa nuorta, joka haluaa ponnistaa eteenpäin näköalattomasta tilanteestaan.  Jannis katsoo myös lähtönsä yli aina paluuseensa asti, sitten joskus. Niin murheelliselta kuin lukemattomien nuorten lähtö Kreikasta tuntuukin, sillä voi olla siunauksensa. Nämä ammatti-ihmiset löytävät uusista maista erikoistumista, osaamista, jonka he ehkä tuovat takaisin rakentaakseen Kreikalle sen tulevaisuuden, joka siltä juuri nyt on hukassa.

Iltapäiväkävelyllä kaupungin rannalla katselen tuulessa kiitäviä purjesurffaajia. Kerta toisensa jälkeen he heittäytyvät luottavaisina tuulen kannettaviksi. Ajattelen Jannista ja veljeään Dimitristä. Toivon kannattelevaa tuulta nuorten kreikkalasten matkaan.