Annan Kreetablogi: Matalan rantafestivaali

Rock, rauha, rakkaus. Merenranta ja aurinko, kukat hiuksissa, hiekkaa varpaissa ja telttameri. Kuulostaa mennävuosien Ruisrokilta. Mutta nyt oltiin Kreetan Matalassa, neljännen kerran tämä hippihistoriaa kantava lahdelma täyttyi viikonloppuna kesäjuhlijoista, lämmintä yötä myöten soivasta musiikista. Festivaalin motto näkyi useilla seinillä ja plakaateilla: ”Today is life, tomorrow never comes”.

Muualta tulevat tiet päättyvät Matalan hiekkarantaan, taustalla nousee kallioseinämä luolineen, joissa -60- ja -70-lukujen kukkaiskansa asui. Täällä kerrotaan muiden nimekkäiden mukana Janice Joplinin, Bob Dylanin ja Joan Baezin istuneen kitara sylissään. Yhdellä Kreetan Matalasta kertovalla sivustolla lainataan Joni Mitchellin kaunista laulua:
The night is a starry dome
and they’re playin’ that scratchy rock and roll
beneath the Matala Moon

Leirintäalue levittäytyy aivan siinä hiekkarannan takana, sinne voi kuulla aaltojen pauhun, tänään lauantaina, toisena festivaalipäivänä tuulee kovaa. Telttoja on vierivieressä  satoja ja taas satoja. Niitä riittää rantahietikolle asti. Leiriytyminen kuin myös festivaalin musiikkitarjonta ovat ilmaista, doro eli lahja, kertoo festivaaliesite.

Leirintäalue kaipaa pikaista kunnostusta ja ryhtiliikettä, peseytymistilat ja vessat ovat hajoamaisillaan, maapohja on pöllyävää hietaa. Moni teltta makaa jyrkässä hietarinteessä. Mutta näinä päivinä mikään ei häiritse. Ajamme asuntoautorohjomme portista sisään, ystävällinen virkailija viittaa kädellään: ”Sinne jonnekin, ajakaa, kaikki paikat ovat kuitenkin jo täynnä.” Löydämme auton kokoisen maapalan kaiken kansan keskellä, muutaman virtaviivaisen asuntoauton naapurina.

Koko Matala on koristautunut festivaaliin. Katutaiteilijat ovat maalanneet kylän pääväylän, sanat peace ja love esiintyvät katukuvissa useimmiten. Matalaan voi tulla nostalgiamatkalle nuoruuteen, joskin suurin osa festivaalikansasta on noiden hippivuosikymmenien jälkeen syntyneitä. Tavernoissa ja kafenioissa istuu jonkin verran väkeä, jonka voi arvata kulkeneen täällä jo puoli vuosisataa sitten.

 

 

Esiintymislava on keskellä hiekkarantaa, siinä kupeessa rantabaari ja ympärillä satoja aurinkovarjoja. Pitkin päivää lavalle kiipeää paikallisia kykyjä. Kuulemme harjoituksenomaista kitarannäppäilyä. Varsinaisen ohjelman aloittaa aitokreetalainen musiikki kreetalaisine soittimineen, sillä ei ole mitään tekemistä rokin kanssa, mutta se sulaa hyvin iltapäivän helteeseen. Vasta iltaesiintyjät saavat yleisön liikkeelle telttakylästä ja rantatavernoista. Illan pimetessä Matalan luolat valaistaan.
Lavalle nousee tribuuttia Beatlesille soittava Starlitte. Kuinka kauan siitä onkaan, kun lauloimme näitä lauluja, ne kaikki sanat nousevat esiin musiikin mukana. Illan suosikki on myöhäisinä hetkinä musisoiva Tonis Sfinos, parodia miehekseen. Hän laulaa vuosi toisensa jälkeen Matalassa Dzingiskhania ja Charlie Brownia, yleisö mukanaan. Beach party on merkitty alkamaan klo 02.30 lavalta kantautuvan musiikin hiljennyttyä. Tuolloin aloittaa yön oma dj, musiikkivehkeet pystytetään rantahiekalle. Eihän tänne nukkumaan tultu!

Poikkean haastattelemaan Punaisen ristin väkeä, komea autonsa on parkkeerattu ensiaputuvan edustalle. Roula ja Areti istuvat tuvassa, muutama muu partioi festivaalikansan keskellä. Kahdeksaakymmentä on autettu kahden päivän kuluessa. Eniten haavereita ovat aiheuttaneet isot aallot, ne paiskaavat varomattoman uimarin rantaan, siinä hiekan alla saattaa olla lähellä kiviä, seurauksena ruhjeita ja haavoja. Naisten mielestä onnettomuuksien määrä on vähäinen, pienellä juhlapaikalla lienee useampi tuhat ihmistä.
Matalan yö ei lopu, musiikki jatkuu, joku tanssii pöydällä. Ja me teemme niin kuin kaikki muutkin: laitamme kukkia hiuksiin ja annamme lämpimän yön ja musiikin viedä mennessään.