Annan Kreetablogi: Psiloritiksen kevättuulissa

Yöllä nousi kova etelätuuli. Se riepotti vastapestyt matot pitkin parveketta ja kolisutti kalusteita. Nousin aamuyöstä ottamaan suojaan aurinkovarjoja, lämpömittari näytti yhdeksäätoista. Aamupäivällä tuuli kääntyi pohjoiseen, merellä nousi aallokko, lämpötila laski. Auton nokka oli kohti itää, matkasimme tutkimaan Psiloritiksen vuoren lumitilannetta.

Puin päälleni kaksi ohutta villapaitaa, tuulenpitävän pusakan ja pitkälahkeista. Kaikkea sitä tarvittiin. Päästyämme polun päähän reiluun tuhanteen kuuteensataan metriin tuuli ravisteli kovin ottein jopa autoa. Lähdimme nousemaan uutta reittiä vuoren luoteisrinteillä. Täällä luonto on villimpää, karumpaa kuin muilla nousurinteillä, vaikka itse polku on ihmisen käden jäljiltä, monin paikoin kauniisti katettu isoin kivenlohkarein. Polku on rakennettu jo hyvän aikaa sitten, kivet ovat hakeneet paikkansa maastossa, liikahtamattomina jalanalustoina. Vuorenseinämät nousevat jylhinä ja äkkijyrkkinä, täällä on kulkija vuoren edessä, Valkoisilla vuorilla vuoriston sisällä.

Sulamisvedet virtaavat täällä Psiloritiksella aivan toisella tapaa kuin Valkosilla vuorilla. Täällä näemme kevätpuroja, lirinää ja lorinaa, lännen vuorilla maa taas nopeasti nielaisee sisäänsä vedet laskien ne pintavirroiksi vasta alempana rotkoissa. Nyt vedenrajassa kukkivat skillat, ne ovat valkeampia kuin Valkoisten vuorten sinisilmäiset sisarensa. Monissa notkelmissa on likaista hiekkaista lunta. Lampaita on suuria laumoja tässä laaksossa, mihin tie päättyy. Sinne ovat vuorten vaeltajat parisen vuotta sitten rakentaneet uuden majan, yöpymispaikan matkalla vuorelle.

Näemme vuoren huipulla ikävän harmaan pilvimassan. Hetkittäin tuuli repii siihen aukkoja ja aurinko paistaa lyhyen lämpöisen hetken. Asteita on kahdeksantoista, mutta tuuli tarttuu puuskina vaatteisiin, pilvistyessä tulee äkkiä kylmä. Lähdemme vaivalloisesti nousemaan kivettyä polkua, lampaat juoksevat pitkänä rivinä ruokakaukaloilleen, ehkä ne luulevat meidän tulevan ruokien kanssa. Kohta polun vieressä näkyy muutamia tulppaaneja, näitä Kreetan omia pieniä ja vaaleita, joita olen tavannut myös Akrotirin rotkossa. Kukkia on vaikeaa kuvata tuulen puhaltaessa ne riuhtomaan joka suuntaan, että kestävätkin sisukkaat kukat.

Nousemme edelleen, kunnes korkeusmittari näyttää 1856 metriä. Vuorelta lentää tuulen mukana terävää jäähilettä. Jäljellä olevat lumilaikut ovat kovaa jäätä, josta tuuli kimpoaa irti päällimmäistä auringossa sulavaa kerrosta, sataa jäätä. Se pistelee kipeästi kasvoihin, selkä kääntyy tuuleen. Aurinko yrittäisi esiin, lumen pinta olisi mahdollinen kulkea, täällä se ei ole niin jyrkässä kulmassa kuin Valkoisilla vuorilla, liukumavaaraa ei niinkään ole. Mutta tämä tuuli, laskemme 20 metriä sekunnissa, käskee palaamaan takaisin. Katsomme jääsateessa polkua, joka katoaa kinoksiin.

Laskeutuessamme tuuli tulee selän takaa ja puskee kulkijaa kumoon. Ihmettelemme muutamaa lintua, jotka uhmaavat tuulta, pysyvät suunnassaan lentoonsa heittäytyen. Matka alas kestää saman kuin jyrkkä nousukin. Tämä oli tärkeä tutkimusmatka. Vuorelle voi jo lähteä kulkemaan, kunhan tuuli ja harmaat pilvet vain menevät menojaan. Kevät kuitenkin kukkii täällä myrskytuulen tuiverruksessa.
 
Olen taas pakannut reppuni, korjauttanut vaelluskenkäni. Lähden kevätkauden toiselle pitkälle työrupeamalle. Tällä kertaa työt vievät länteen ja vuorille ja muille saarille. Olen paljolti kirjoituskoneeni ja nettiyhteyksien tavoittamattomissa, mutta yritän lähettää tervehdyksiä polkujen varsilta.