Annan Kreetablogi: Reppu selkään ja menoksi.

Aurinkoiset aamut, kimmeltävät aallot, suolaiset merituulet ja polveilevat rantapolut, rauhaillisten iltojen istujaiset — niistä oli tämä trekkausviikko tehty. Me kuljimme rannoilla, meren äärellä horisontti silmissä, nousimme kallioille ja vuorten rinteille, uimme Libyan meren sylissä. Päivä päivältä vedet lämpenevät, kylmänarimmatkin ryhmässämme uskaltautuivat pulikoimaan. Päiväpatikat veivät itään, tällä matkalla katettiin matka Elafonisin laguunirannoilta aina Hora Sfakioniin asti.

Aurinko oli tuskin noussut Paleochoran krokotiilin takaa tai kullannut muiden majapaikkakylien reunoilla nousevien Valkoisten vuorten huippuja kun jo lähdimme poluille. Aurinko nousee taivaalle, tulee kuuma. Pienet lahdenpoukamat houkuttavat laskemaan repun selästä ja heittäytymään aaltoihin. Pidämme taukoja vanhoilla antiikin aikaisilla raunioilla. Täällä Kreetan lounaiskolkassa ovat menneet vuosituhannet ja muinaisten aikojen asukkaat kaikkialla läsnä. Vienan muinaisesta satamakupungista on Paleochora — Elafonisi —polun varressa jäljellä vain muutama kumoonkaatunut marmoripylväs hiekassa. Täältä lähtiväit laivat aikoinaan kaikkialle Välimerelle silloisen maailman ääriin asti vieden mukanaan Kreetan viinejä, oliiviöljyä ja hunajaa. Paleochoran ja Sougian välillä Lissoksen laaksossa ohitamme lääketieteen jumalalle omistetun parantolan lattiamosaiikit ja roomalaisten hautojen tyhjinä ammottavat ovet. Tämä laakso kuhisi aikoinaan elämää. Täälläkin oli merkittävä satama, Bysantin vuosisatoina myös piispanistuin. Arabivalloitus 800–luvulla autioitti laakson ja sen muinainen loisto himmeni, nyt täällä kulkevat patikkamatkalaiset ja uteliaat vuohet. Agia Roumelissa ilta-aurinko kultaa turkkilaisen linnoituksen raunioita, pienen pittoreskin Loutron turistikylän yläpuolella nököttävät venetsialaisajan linnoituksen jäänteet.

Sougian ja Agia Roumelin välisen rantapatikoinnin sanotaan olevan toinen Kreetan vaikeimmista ja vaarallisimmista, se toinen kulkee yli Valkoisten vuorten Omaloksen tasangolta Askifoun tasangolle. Jaamme rantareitin kahteen osaan, tarkoituksena matkata ensin puoliväliin Sougian kapteenin Jorgoksen veneellä ja taittaa rantareitti kumpaankin suuntaan peräkkäisinä päivinä.

 

Ensimmäinen osuus näistä sujuu suunnitelmien mukaan. Leppeässä aamutuulessa viiletämme pitkin merenpintaa suomalaisvalmisteisella Busterilla ja rantaudumme Sendoni-rannalle kummallisten kivimuodostelmien väliin. Kapuamme tunnin rantakallioilla monimuotoisten kivipaasien keskellä, kuvaamme näitä veden veistämiä patsaita, näemme niissä merihirviöitä ja merestä nousseita sieniä. Kivikon keskellä sinnittelevät suolaveden tuntumassa viihtyvät rantakukkaset.

Trekkausviikon päivät sisältävät joitakin jyrkkiä nousuja. Yksi tiukimmista vie Tripitin jylhän rotkon suulta ylös Pikilassoksen rinteitä aina profeetta Eliakselle omistetulle kappelille. Se on se valkoinen pieni piste, joka näkyy Sougian kylästä itään katsottaessa, pyöreähuippuisen vuoren päällä. Ja jokainen tiukka nousu Kreetalla palkitsee aina hikisen kulkijan: näköala on henkeäsalpaavan kaunis, tuolla länteen niemenkärki niemenkärjen jälkeen, jopa Paleochoran krokotiilin kuononyppylät erottuvat kauimmaisina. Itään avautuu näkymä villeille rannoille, metsäisille rinteille, jotka piilottelevat sitä vaikeinta polkuosuutta.

Mistä Sougian itseoikeutettu kuningas, kapteeni Jorgos tiesi jo etukäteen varoittaa, että seuraavana päivänä tulisi myrsky? Katsoiko hän meren värejä ja pilvien liikkeitä vai onko hänellä omaani luotettavampi sääkanava? Yöllä nousi tuuli. Puut taipuivat ja meri kiehui. Kreetan luonnon edessä on meidänkin taivuttava. Kapteeni Jorgoksen Busteri jäi turvallisesti aallonmurtajan suojiin ja me ajoimme ylös vaihtoehtoreitille Omaloksen tasangolle ja kuljimme läpi Samarian rotkon. Iltapäivällä saavuimme Agia Roumelin kylään muutaman sadan muun rotkovaeltajan kanssa.

Koko yön kuuntelimme tuulen ulvontaa majapaikkamme tuuletuskanavissa. Aamu valkeni edelleen myrskyävän meren ylle. Onneksi se pienempi yhteysalus pääsi kulkemaan ja saatoimme siirtää matkatavarat meritse Loutroon. Aluksen kannella matkalaukut romahtelivat röykkiöiksi, me pidimme reelingistä kiinni ja keinuimme korkeassa aallokossa. Mereltä katselimme osaa ryhmästä, he erottuivat pieninä pisteinä rantakallioilla, patikkajalassa Marmorirannan kautta myös Loutroon.

 

 

Viimeiseksi trekkauspäiväksi oli suunniteltu pitkää patikkaa Aradena-rotkoa ylös kohti Anopolin kylää. Suunnitelmien muuttaminen tuntui kuitenkin viisaalta: patikoimme rauhallista tahtia rantapolkua pitkin ensin Sweet water bayn rannalle uimaan ja kahvittelemaan ja kiipesimme sitten Hora Sfakioniin johtavalle tielle korkealla kuohuvien aaltojen yläpuolella. Ajoimme vielä Anopolin Nikosin tavernaan vuohistifadolle. Taverna on vaihtanut nimensä, nyt sen nimi on Anopolin Pachnes. Ei ihan vaatimatonta menoa tuolla Sfakian sydänmailla!
Olimme purkaneet matkalaukkumme ensimmäiseksi Paleochoran rantahotellissa, jonka meren tuntumaan katettujen aamiaisten taustalla soi yhtä usein Haris Alexioun sensuelli laulu kuin Eric Satien pianosävellykset. Sougian uinuvassa kylässä tapasimme useita kanssakulkijoita, patikkamatkalaisia monesta maasta. Vain vilkaisu toisen jalkineisiin sen kertoo — täällä olemme samaa maata, jutunjuuri löytyy päivän kokemuksista, tulevien päivien suunnitelmista. Agia Roumelissa jäimme hiljentyneeseen iltaan, Samariankävijät lähtivät yhteysaluksella, kylään laskeutui äänetön yö, Valkoisten vuorten yllä näkyi Otavan tähtikuvio. Loutrossa meidät vastaanotti lähes mannermainen lomatunnelma musiikkibaareineen ja vuokrakanootteineen, häkkinsä katolla keikistelevä papukaija viheltää ohikulkijan perään. Illalla tämäkin kylä nukahtaa aikaisin, näin loppukeväällä ei paikalla ole vielä iltamyöhänistujia. Trekkausviikkomme viimeiseksi yöksi ajoimme Rethimnoniin. Kaupunkiin palaaminen rantapoluilta on aina pieni kulttuurisokki. Siitä huolimatta Venetsialaisen sataman kalakeitto suli suussa ja yhteisten kokemusten kertaaminen jätti lämpimän mielen, ripauksen kaihoisuutta tämän ihanan viikon siirtyessä muistoihin.