Annan Kreetablogi: Roomalaisten vieraana

Kelit viilenivät, luvassa oli sadetta ja pohjoisenpuoleisia tuulia. Sadetta ei tullut, pohjoistuuli vilvoitti sopivasti pientä ryhmää roomalaisaikaisten raunioiden katselijoita. Elefternan alue on kuin ulkoilmamuseo, aikakaudet limittyvät siellä toistensa lomaan.

Tuossa Bysantin basilika rakennettiin roomalaisista temppelinraunioista, tuolla helleenit peittivät doorilaiset haudat katujensa alle.
Täällä on asunut kansoja monesta ilmansuunnasta, aina Kreetan muinaisista minolaisista arabivalloittajiin asti. Kaikkialla Elefternan kukkuloilla ja laaksoissa henkii kuitenkin Rooman aika.

Kuljimme rotkosta toiseen, ylitimme pieniä jokia, tähysimme verkkoaitojen raoista arkeologisia kaivauksia, laskeuduimme suunnattomiin vesisäiliöihin, hivuttauduimme maanalaiseen tunneliin, tutkimme Kreetan vanhimman sillan rakenteita. Hiki valui silmiin lämpimänkosteassa iltapäivässä, jaloissa painoivat vähäiset kilometrit silkkaa ylä- tai alamäkeä. Jalkojen alla ratisevat vuosituhantiset keramiikan palat, sirpaleet kannuista ja ruukuista, jotka joku muovasi käsillään ehkä kaksituhatta vuotta sitten. Kukapa ne kaikki tutkisi ja lajittelisi.

Roomalaiset tulivat valloittajina Kreetalle reilut kuusikymmentä vuotta ennen ajanlaskun alkua. He toivat mukanaan hallintokoneistonsa, lakinsa ja kristittyjen vainonsa. Heidän jäljissään syntyi monia marttyyreja, joille lukuisat pikku kappelit edelleen on omistettu. Roomalaiset valtasivat myös Elefternan alueen, rakensivat temppeleitä, kaupunkinsa, teitä, vesijohtoja, kylpylöitä. Katselemme vanhaa roomalaista kadunpätkää. Kivet on ladottu hyvään järjestykseen, roomalaiset taisivat olla järjestyksellistä väkeä. Tiet ovat viivasuoria, maanmittaajat eivät piitanneet maanpinnan muodoista tieverkostoa laatiessaan. Siitä mentiin, mistä matka oli lyhin. Vanhat minolaisen ajan pehmeät polut kulkevat aivan toisin, mukaillen rotkonpohjia, kiertäen kukkulat.
Kreetan roomalaisessa historiassa kaikki on suurta ja mahtavaa. Kivipaadet joista kaupungin rakennukset tehtiin ovat valtavia lohkareita. Muinainen elämä Elefternan roomalaiskaupungissa lienee kulkenut samoja elämännautiskelun latuja kuin ylimystön elämä muuallakin – juhlahuoneistoineen ja ylellisine kylpylöineen.
Elefternassa on tehty arkeologisia kaivauksia pitkin 1900-lukua. Viimeisten vuosikymmenten ajan alueen kaivauksille on myönnetty sekä valtion tukea että yliopistojen huomiota ja ulkomaista rahoitusta, ensimmäisenä ei-minolaisena alueena Kreetalla. Aiemmin lienee koko Kreetan arkeologinen painopiste ollut vain minolaisuuden tutkimuksessa.

Suur-Rooman aika hiipui muutaman sadan vuoden kuluttua. Bysantin nouseva keisarikunta sulki Kreetan syliinsä sekä alueellisesti että uskonnollisesti. Roomalaisille raunioille nousi komeita kirkkoja. Elefternaankin rakennettiin komea kolmilaivainen basilika, puhdistautumishuoneita, majataloja. Tätä Bysantin suuruusaikaa kesti viitisensataa vuotta, kunnes arabit tulivat ja löivät tuusannuuskaksi kaikki kauniit rakennukset. Elefterna virui pirstaleina, kunnes unohdus ja irtomaa peittivät sen. Jäljellejäänyt väki muutti kauemmas sisämaahan, sinne missä Arkeologisen Elefternan nimeä kantava kylä on nykyään. Kaivaukset aloitettiin pikkuhiljaa täällä 1800-luvun lopulla ja ne jatkuvat edelleen. Kaivausalueita on kaikkiaan kolme: tuo roomalaisten kaupunki (Poli=kaupunki), Bysantin ajan kaupungin rauniot (Akropoli, joksi sitä kutsutaan sen korkealla olevan sijainnin vuoksi) sekä doorilainen hautausmaa (Nekropoli=kuoleman kaupunki) ja sen päälle rakennettu hellenistisen ajan kaupunki.
 
Kaivausalueet ovat lukkojen takana. Kulkija joutuu tyytymään aidanraoista kurkisteluun. Kaivausalueille on tosin rakennettu jo kauan sitten pääsylippujen myyntirakennukset – vieläpä melkoisen mahtavat tiilirakennukset – mutta kukaan ei myy pääsylippuja, kukaan ei avaa portteja vierailijoille, kukaan ei myöskään vartioi kulkijoita. Onneksi niistä aidanraoista näkee jonkin verran, ja Akropolin rautaverkkoaidan raosta pääsee pujahtamaan sisälle rauniokaupunkiin. 

Tulen aina mieluusti Elefternaan, tuon mieluusti väkeä kulkemaan historian täyttämiä kukkuloita ja laaksoja. Kreetan historia on täällä niin käden ulottuvilla, konkreettista. Tietenkin arkeologisilla kaivauksilla on pääosin kivikasoja, ne eivät sellaisenaan paljoa puhu. Mutta kun me puhumme niistä, katsomme kirkon päätyseinän kaarta, pylvään palasta, yhtäkkiä kivet alkavat elää, mieleen nouseekin kuva siitä, miltä täällä ehkä on näyttänyt. Täällä puhuu myös luonto ja maisema, tämä on ihmeen kaunis paikka. Täältä näkee kauas merelle ja Psiloritiksen huipulle. On helppo ymmärtää, että ihmiset ovat halunneet asua täällä, tehdä kukin tästä oman aikansa mukaisesti pyhän paikan.