Annan Kreetablogi: Välipäivien kävelyjä

Aamupäivät ovat aurinkoisia, joinakin aamuina aurinko nousee jopa pilvettömälle taivaalle. Iltapäivisin lähestyvät pilvet lännestä ja alkaa sataa, useina päivinä kaatamalla. Tuntuu hassulta sanoa, että palaan töihin, mutta näinä joulun ja uuden vuoden väliin jäävinä päivinä alkavat ensi vuoden polkujen maistelu. Kuljen Elefternasta kauniita polveilevia kumpumaastoja Margaritekseen, Maroulasin rotkoissa törmään läpipääsemättömiin pensaisiin.
 
Nämä maastot ovat tuttuja jo monen vuoden kulkemisista, silti palaan aina mieluusti, uteliaana. Tälläkin kertaa löytyy uutta – Margariteksen kylän kupeessa on avattu kulkuväylä vanhalle kirkolle, se oli ennen lähes tavoittamattoman ryteikön keskellä. Aika ja kosteus ovat syöneet kirkon freskot lähes tunnistamattomiksi, etsin jotakin tuttua himertyneistä punasävyisistä maalauksista. Kirkkopihan vieressä solisee vesi vanhaan sammaleenkuvioimaan altaaseen. Vuohiemo kahden kilinsä kanssa seisoo katselemassa, niillä ei ole kiire karkuun.

 

Tältä Pyhälle Paraskeville omistetulta kirkolta lähtee huonokuntoinen polku myös toiseen suuntaan, vaikeakulkuisen nousun jälkeen avautuu näköala merelle. Täällä pensaiden suojassa on toinenkin kirkko, valkeaksi kalkittu Pyhälle Antoniokselle omistettu luolakirkko. Oven lukko on aivan uusi, kiiltävä. Avain on jätetty lukkoon, tervetuloa istahtamaan hiljaisuuteen! Löydän kirkon takamaastosta kauniisti kaartuvan keramiikan palan, kannun nokkako, vai siro maljakon kaula? Pinnassa on alueelle ominaista ikivanhaa kuviointia.

Palaan Margaritesin kylään hiekkakiviseinämän vierustaa. Luonto on myllertänyt täällä: Seinämällä kasvavien sypressien juuret puhkovat pehmeää kalliota, aika-ajoin seinämästä lohkeaa isoja kivipaasia, ne tömähtävät polun reunoille ja paljastavat uusia hienohietaisia kerrostumia. Siellä täällä hiekkaseinämässä näkyy fossiileja, jotkut näyttävät ravunpyrstöiltä, merivuokkojen esiäitejä näissä lienee mukana. Kuka osaisi kertoa, mitä nämä ovat!

Alempana ylitän kirkasvetisen puron, Milo-koira putoaa kylmään veteen, sitä tuo näyttää vain ilahduttavan. Täältä rotkosta löytyy lisää fossiileja, tutumpia simpukan kuvioita, kovaan kiveen juurtuneita miljoonia vuosia sitten. 

Seuraavana päivänä samoilen Maroulasin rotkossa. Täällä on nykyaika saanut otteen vanhasta kulkuväylästä. Voimajohdot halkaisevat maiseman, polku on joutunut väistymään niiden huoltotien alle. Siellä missä polunpätkä edelleen on näkyvissä mastiksipensaat kasvavat villiintyneinä ja läpipääsemättöminä sen yli. Täällä tarvittaisiin moottorisahaa ja paljon lapiotyötä, jos tästä vielä kävellen mentäisiin. Nämä vanhojen polkujen menetykset surettavat, oli syynä sitten voimajohtojen pystytys tai kasvillisuuden villiintyminen – ilman vuosittaista raivausta vanha polku katoaa luonnon syliin parissa vuodessa. Nämä vuosisataiset kauniit polut olisivat osa kreetalaista kulttuurihistoriaa, ne kertovat ihmisen ja luonnon yhteisyydestä.  Kunpa me patikoijat pystyisimme enemmän huolehtimaan niiden säilymisestä.

Onneksi on olemassa toinenkin reitti tämän rotkon ylittämiseen. Se on edelleen kaukana uudistuksista. Siellä kasvaa valtoimenaan villipersiljaa, vuohet laiduntavat polun varressa, mansikkapuiden marjat ovat kypsymässä. Ne maistuvat pehmeän jauhoisilta, hiukan myös mansikalta. 
 
Katselen yli meren avautuvaa maisemaa. Yleisilme on vihreä, kaukana lännessä Valkoiset vuoret lumipeitossa. Kohta puhkeavat mantelipuiden kukat, vuosi vaihtuu. Toivotan kaikille lukijoille hyvää uutta vuotta!