Annan Kreetablogi: Vapaana vuorilla

Sunnutaiaamu. Pakkasimme auton aikaisin ja ajoimme pitkin kansallistietä länteen. Mourniesin kohdalla käännyimme etelään, ohitimme Hanian suuren sairaala-alueen ja lähdimme nousemaan kohti Valkoisten vuorten pohjoisia rinteitä. Päämääränä valloittaa uusi yli 2000-metrinen huippu.

Valkoisille vuorille vie viisi varsinaista porttia eri ilmansuunnista. Tätä pohjoista reittiä olemme kulkeneet useampia vuosia sitten, muutamat muut portit ovat tulleet tutummiksi, ehkäpä johtuen tämän pohjoisen reitin äkkijyrkistä kivikkopoluista. Nyt rytyytimme autolla hyvin huonokuntoista, melkein umpeenkasvanutta hiekkatietä pitkin 1200 metrin korkeuteen. Siihen loppuu tie. Sata metriä korkeammalla sijaitsee Hanian vuoristovaeltajien (EOS, Ellinikos Oreivatikos Syllogos) pinkinpunainen maja. Se on suljettu lukoin ja puomein. Talon takana on kuitenkin rautalangalla teljetty ovi, sen takana on karkealla peitolla peitetty sänky ja kaksi pulloa vettä – hätätilanteessa voi kulkija etsiä täältä suojaa.

Matkanpäämme on Spathin vuori. Sen nimi on suomennettuna miekka tai sapeli – vuorenhuipun muoto onkin hiukan käyräntaipuisa. Matkaa edessämme muutama vaivainen kilometri, nousua sen sijaan reilut kahdeksansataa metriä suoraan ylös.

Kaukana alhaalla auringonkilot heijastuvat Hanian talojen ikkunoista, kohta majalta lähdön jälkeen esiin nousee Agioi Theodorroin saari, Rodopoun ja Gramvousan niemimaat. Idässä Petreksen pitkä hiekkaranta ja Rethimnonin kaupunki melkein katoavat autereeseen.
Eos-majalta lähtee kaksi reittiä: ensimmäinen Valkoisten vuorten sydämeen, Livadhan ja Katsivelin laidunmaitten ja paimenten kivimajojen, mitatojen, kautta eteläisille vuorille, toinen Milen luolalle pohjoisilla rinnealueilla. Me kuljemme kohti Spathia sitä ensimmäistä reittiä pitkin.

Maasto on täällä pohjoisrinteellä keikkuvaa liuskekiveä. Korkeammalla kiviaines vaihtuu kalkkikiveksi, vaaleaksi luonnon käsissä muokkautuvaksi materiaaliksi. Näemme syviä veden kaivertamia onkaloita, pieniä luolia, stalaktiittiseinämiä, jotka näyttävät suunnattomilta kivisiltä uruilta, näillä on korkeutta yli kymmenen metriä.

Kulku on hidasta, kartta ja kompassi kovassa käytössä, gps viimeinen apulainen, kun kadotamme suunnat kokonaan. Polku on kadonnut kivikkoihin, siellä täällä näkyy jokunen vanha kivikasa osoittamassa kulkusuuntaa. Suuntien sekoittaminen täällä vuorten keskellä tapahtuu yllättävän helposti. Silloin vain kompassi kertoo mikä noista kolmionmuotoisista vuorista on missäkin ilmansuunnassa, mihin suuntaan pitää jatkaa.
Milo-koira kulkee omia reittejään, se etsii liskoja ja tarkkailee vuorten rinteillä samoilevia lammaslaumoja. Ohitamme matalan pyöreäkattoisen mitaton, joka sulautuu taustaansa. Huonolla kelillä siitä saa majapaikan. Kivimajan oviaukko on vain reilun metrin korkuinen, sisällä seiniä kiertävät kiviset laverit, päivä paistaa kiviholvisen katon rakosista.

Vielä Spathi-vuoren viimeinen äkkijyrkkä mäki poluttomassa louhikossa ja pohjoinen Kreeta lepää jalkojemme juuressa. Vuoren laki on vain muutama metri suuntaansa, näköalaa riittää koko pohjoisrannikon leveydeltä, etelässä Valkoisten vuorten huiput ja erämaat luovat oman kuvakudelmansa. Olen lueskellut Valkoisten vuorten karttoja ja opaskirjoja jo vuosikausia, ehkä siitä johtuen tavoitan näillä parituhatmetrisillä huipuilla seistessäni tunteen kuin seisoisin elävällä kartalla: näkemäni palautuu karttakuvaan, olen kuin osa tätä vuoristoa, tunnistan sen vuoria, laaksoja ja erämaita. Tullessani uudelle vuorenhuipulle se on jo tuttu ja nivoutuu nyt kokonaisuuteen. Tässä kokemuksessa on jotakin tavattoman suurta ja kiehtovaa. Se saa uudelleen ja uudelleen kiipeämään näille huipuille vaikeista poluista ja jyrkistä loputtoman pitkistä ylämäistä huolimatta, hien valuessa silmiin, kiipeyslihasten jo pyytäessä lepoa.

Mutta lepo on tietenkin paikallaan. Katamme lounaan Spathin huipulla olevalle notkuvalle penkille. Milo-koira käpertyy kaivamaansa kuoppaan, se nukkuu sikeästi vartin verran, sitten se taas lähtee levänneenä liikkeelle.

Täällä ylhäällä on lämpöä vajaat kaksikymmentä astetta. Lähtiessämme ajamaan autolla aamulla merenpinnan tasosta asteita oli 28. Patikka huipulle kesti reilut neljä tuntia, siitä ajasta ainakin tunti meni reitin etsimiseen kivikoissa. Matka alas taittuu kahdessa ja puolessa tunnissa, siinä ajassa ehdin myös kuvaamaan tämänhetkisen kukkakavalkadin.  

Aurinko on jo laskemassa, kun ajamme kotiinpäin. Sisälläni on uusia kuvia katsella. Niissä kuvissa avautuvat pohjoiset Valkoiset vuoret harmaanvaaleina, paikoitellen lähes valkeina erämaina ja vuortenhuippuina, asumattomina seutuina, joilla lampaat laiduntavat. Ainoat äänet jotka kuulen ovat lampaiden kellojen kilinä ja tuulen humina.