22.7.2015 Mandellon kotka nousee korkeuksiin

Nyt on vihdoin alla Moto Guzzi Nevada 750 Club, Jykällä jo toistakymmentä vuotta ollut musta ja krominkiiltävä maantieliitäjä. Monella kesälomareissulla täällä on ajettu vieraalla vuokrapyörällä, jonka oikkuihin on pitänyt sopeutua. Vaikka Guzzilla on hyvä ajella Suomenkin (uraisilla, roudankatkomilla, vesisateisilla) maanteillä, täällä Mandellon kotka tuntuu pääsevän oikeuksiinsa. Vääntö on juuri sopivaa serpentiineille.


45 asteen kallistus kurviin

Kotkaan voi melkein samastua, kun vuoristotie kaartelee yhä korkeammalle. Vapauden tunne täyttää sielun, kun meren vaahtopäät muuttuvat etäiseksi välkkeeksi ja auringon vaaleaksi haalistamat vuorten huiput tulevat yhä lähemmäksi. Pikkuserkut, haukat, huutelevat saalistushuutojaan lekutellessaan laaksojen yllä, alapuolellamme.

Retki Ano Viannokseen

Lähdimme sunnuntaiajelulle Ano Viannoksen vuoristokylään, noin neljänkymmenen kilometrin päähän. Tämä mitta on linnuntietä, mutta meidän kotkamme kaarteli varmaan tuplamäärän kilometrejä mittariinsa. Kreetalla ei tunneta sanaparia suora tie.

Ajoimme ensin Ierapetrasta Tertsaan, piskuiseen rantakylään. Alkumatka Ierapetrasta länteen ei ole mitenkään idyllinen näkymiltään, sillä rannikon alanko on kirjaimellisesti täynnä muovitettuja kasvihuoneita. Kylännimikyltit seuraavat toisiaan: Gra Ligia, Stomio, Nea Anatoli, Amoudares. Täällä asuu alueen siirtolaisväestöä, kasvihuoneiden työntekijöitä.

Oma viehätyksensä rumankauniissa Gra Ligiassa silti on, varsinkin myöhäisellä, kun ihmiset kerääntyvät viettämään yhdessä vapaata kadunvarren ruokaloihin tai asuntojen edustoille. Kyllähän tämäkin on oikeaa Kreikkaa, eivät vain turisteille tarjotut idyllit.

Mirtos muuttaa näkymät postikorteista tutuiksi. Tertsan tie alkaa Mirtoksen rannasta, joten on ajettava suoraan soman pikku kylän lävitse. Moottoripyörällä se sujuu helposti, autoilevan kannattaa varautua ahtaisiin paikkoihin. Kylää on ”sisustettu” hyvällä maulla, se on ehdottomasti viivähtämisen arvoinen. Tällä kertaa emme kuitenkaan pysähtyneet ihan naapurikulmille vaan jatkoimme länteen.


Kaikki karttamme eivät edes näytä rantatietä Tertsaan, mutta kyllä se on olemassa ja vieläpä aivan hyväkuntoinen. Yhdessä kohdassa kuulemma on palanen ei-kenenkään-maata kuntien rajalla, ja siinä tien taso notkahtaa, mutta vain lyhyeksi pätkäksi.

Matkalla ihailimme rantaa. Tänne pitää tulla snorklaamaan! Rantavesi on kallioista ja kivikkoista, mutta matalaa, ihanteellista maskin kanssa uiskenteluun. Rannalla oli harvakseltaan sunnuntainviettäjiä, jotkut olivat pystyttäneet pienen leirin itselleen. Rouvat uivat hattu päässä, rupatellen, vettä polkien. Koira näkyi vahtivan vaatemyttyä rannassa.


 


Tie kulkee töyräällä rannan yläpuolella ja hiekkakivilohkareiden välistä vilahtaa mukavia, kutsuvia rantapoukamia. Kovin paljon ei uskalla kurkotella pyörän päältä, kun ei tiedä, mitä alhaalla näkee: esimerkiksi taivasta kohti osoittavat tissit. Naku-uimaritkin ovat löytäneet rauhallisen alueen.


Tertsa – rauhallinen rantakohde


Tertsa on vain muutamien savujen kylä. Hotelli tai pari sielläkin silti on, ja muutama rantataverna. Meidät pyydystettiin yhden sivustalle tarjoamalla pyörälle parkkipaikkaa varjosta, katoksen alta. Kelpuutimme kutsun ja astuimme sisään Lambros-tavernaan. Oikeastaan olimme isojen puiden muodostamassa holvissa, kevyen katoksen alla. Vierestä pääsi uimarannalle. Aurinkotuolit ovat ilmaiseksi asiakkaiden käytössä, kyltti lupasi. Kansaa niille näytti kertyneenkin, monikansallinen puheensorina leyhyi kevyen merituulen ja aurinkovoiteen tuoksun mukana. Tilasimme horiatiki-salaatin ja kylmät frappé-kahvit.

Aterioituamme kävimme kävelemässä. Kylän rantakatu ei ole juuri sataa metriä pitempi, mutta vuorta kohden lähtee pieni katu. Nuori mies Lambroksen ovelta kehotti tekemään pienen kävelyretken: viidensadan metrin päässä on pieni kirkko ja banaani- ja mangotarhoja.

Kävelimme tietä, joka seuraa jokiuomaa. Tienvarsi tarjoaa tyypilliset kreikkalaiset näkymät: silmiähivelevää kauneutta ja välinpitämätöntä ympäristöön suhtautumista rinta rinnan. Kadun varressa on roskakasaa, kanatarhaa, autiotaloa, ränsistyvää kasvihuonetta. Eräällä pihalla koristeluun on paneuduttu: pihapolun reunalle on aseteltu ilmeisesti tontilta löytyneitä vanhoja työkaluja ja jopa antiikkisilta näyttäviä pylväänpätkiä. Polku katoaa aniliininpunaisena ryöppyävän bougainvillean taakse, missä pilkottaa valkoinen pikku talo. Toisessa pihassa kuivaneiden heinien seassa kukkii runsaana ruusutarha. Valitse, näetkö ruusut vai risut. Tavernan takana puutarha puolestaan on kuin keidas kukkineen ja vesialtaineen.


Ikivanha oliivipuu kasvaa kadusta. Sen juuret ovat kolhuiset, mutta se on vuosikymmenien saatossa kasvattanut runkoonsa sellaisen mutkan, että autot mahtuvat sen sivuitse. Kylän pieni kirkko on maalattu taivaansinisellä ja valkoisella, sen hohdetta ei kärsi katsella ilman aurinkolaseja paahtavassa keskipäivän auringossa.


 


Taivaan tuuliin


Tertsasta jatkoimme ylämäkeen, muita vaihtoehtoja ei olekaan. Myöhemmin tie haarautuu rantakyliin ja ylemmäs, Iraklionin ja Ierapetran väliselle päätielle johtaville reiteille. Kartta näyttää Kalamin ja Sikologosin tiet samantasoisina, joten päätimme valita lennossa jommankumman. Risteyksen tullessa vastaan valinta oli selvä: Kalamin tie lähtee alarinteeseen, Sikologos-kyltti osoittaa ylös. Sinne!

Valinta palkittiin upeilla maisemilla. Tie kiemurti ylös karummaksi käyvää rinnettä, taakse jäivät banaanihuoneiden rumentamat rantakukkulat. Riemu tuulahti kuin vuoristotuuli matkalaisten mieliin. Vauhti oli neljääkymppiä silloin, kun voi hetken ajaa suoraan eteenpäin, mutta sekin tuntui yli kolmenkympin lämpötilassa virvoittavalta. Tämä on todella paras tapa viettää hellepäivää! Ajoasuna kypärä, toppi ja sortsit. Kuskilla ruskettuvat polvet ja käsivarret, kyytiläisellä hartiat ja selkä. Aurinkovoiteet oli levitelty, satulalaukussa varuilta pitkähihaiset, valkoiset paidat.

Erään mutkan takaa avautui maisema, joka pakotti hiljentämään ja nauttimaan näkymistä. Sikologoksen kylä hohteli valkoisena vuoren rinteellä, taustalla Dikti-vuorten karut ja kasvittomat, vaaleanharmaat huiput. Ne näyttivät olevan lähellä, mutta se on näennäistä. Yli kahteen kilometriin kohoavat huiput ovat melkein saaren puolivälissä. Täällä näköalaa ei kuitenkaan sumentanut autere, kuten merenrannan höyräkässä.

Huimaa kuudenkympin vauhtia ajelimme Ano Viannokseen, kun pääsimme himpun verran leveämmälle ja suuremmalle tielle. Juuri ennen kylää tulivat vastaan tietöistä varoittavat kyltit. Viannoksen ohitustie on melkein valmis, mutta ei vielä virallisesti käytössä. Paikalliset tosin käyttävät sitä jo. Mahtaako tie valmistuakaan tässä taloudellisessa tilanteessa?


Uusi ohitustie näkyy laaksossa oikealla

Aito vuoristokylä


Vanha tie kulkee kylän läpi ja laakson perukassa vesiuoman yli vanhan, kapean sillan kautta. Kuorma-autoille se on hankala reitti. Saa nähdä, onko uusi tie Ano Viannokselle kuolinisku vai uuden elämän alku. Siirtyykö häiritsevä tavaraliikenne pois kylänraitilta, ja pääsevätkö turistit entistä helpommin ja nopeammin vierailemaan viehättävässä vuoristokylässä? Vai ajavatko he rahat taskuissaan vain entistä nopeammin, pysähtymättä, ohitse?


 


Kylässä kannattaa pistäytyä. Heinäkuisena sunnuntaina siellä oli hiljaista, mutta tavernoita on perinteisen kylänraitin varrella useampia, mistä valita. Me pysäköimme postin edustalle ja poikkesimme alas pieneen ouzeria-kafenio-mese-paikkaan. Syynä valintaan oli suloinen sisäänheittäjä: ehkä viisikuinen koiranpentu, joka pyrki ylettämään kytkyessään portaille, lähemmäs terassilla istuvaa isäntäväkeään.


 

Silittelimme mustaa koiranpentua hetkisen ja päätimme sitten istahtaa oluelle. Muita asiakkaita ei ollut, mutta meidät toivotettiin tervetulleiksi. Saimme jopa privaatti-tanssiesityksen, kun perheen pienin, varmaan juuri kävelemään oppinut neiti nousi päiväuniltaan ja ryhtyi oitis tanssimaan telkkarin ääressä, kun sieltä tuli perinteistä, kreetalaista musiikkia. Ihan eivät tyttösen sormet vielä napsuneet, mutta kädet kohosivat pään päälle asianmukaisin elein.



Teimme pienen kävelyretken kylällä. Peruskoulu, terveyskeskus, kirkkoja vanhempaan ja modernimpaan makuun, rauta – maatalousmyymälä, kaikkea elävään kylään liittyvää. Keskustassa ja alarinteessä autolla ajettavat kadut. Ylärinteessä kapeat, käveltävät kujat, joiden varressa useita autioituneita ja romahtaneita rakennuksia. Portaat ovat ennen palvelleet aasien ja muulien kanssa kulkijoita, mutta mopot ja skootterit eivät niistä pidä. Ja koska kreetalaismieskin mielellään, siltä näyttää, valitsee ajokikseen citymaasturin, tällaiset vanhat yläkylät pikku hiljaa tyhjenevät. Ano Viannos on mielestämme kuitenkin paljon elävämpi ja oikeampi kreetalainen vuoristokylä kuin vaikkapa Kritsa, joka siihen verrattuna on jotensakin muovinen.


 









Jumalilla ei vastaanottoa tänään


Kyläkierroksen jälkeen palasimme omille jäljillemme. Poikkesimme niiltä Kato Simiin, sillä tienvarsikyltti viittasi, että siinä suunnassa olisivat Afroditen ja Heran temppelien rauniot.

Kato Simi tuli vastaan laakson päässä. Varjoisa ja vilpoisa talorypäs kohdassa, jossa vuoripurot tuovat runsaasti vettä asukkaiden iloksi. Paljon korkeita puita lisäämässä keitaan tunnelmaa. Kirkas vesi juoksi vanhaa betoniränniä pitkin kadun reunalla, talojen edustalla. Mies näytti keritsevän lammasta keskellä katua, mutta kohdalla huomattiin, että se olikin iso koira. Kesätukka talonvahdille! 


Erinomaisen hyväkuntoinen, uusi asfalttitie polveili Dikti-vuoristoon kohti temppelinraunioita. Pyörän bensamittarin tankkausvalo oli syttynyt, mutta kunhan ylös päästäisiin, alas tultaisiin helposti ilman bensaa. Maisemat olivat tyypillisiä ylämaille: käkkyräisiä pinja-mäntyjä, vuohien syömiä pensaita, kukkivia timjamipuskia kuin violetteja tyynyjä, mehiläispönttöjen rivistöjä.


Sitten asfaltti loppui. Vaatimaton puukyltti, seuranaan täysin kulahtanut metalliplakaatti, osoittivat temppelialueelle. Hyljätty lippukoppi nökötti tunkkaisen ja kuuman näköisenä sorarinteessä. Ylös kiemursi tie suljetulle rautaportille.


 


Olihan raunioita vähäsen tutkittava, vaikka alue lukossa olikin. Lähde pulputtaa vettä kalliosta, pyhät paikat on koottu muinoin sen ympärille. Valitettavasti ei ollut edes alueen historiasta tarkemmin kertovia kylttejä, vain niiden jalustat. No, ehkä tämäkin paikka on auki myöhemmin kesällä, vaikka aika autiolta vaikutti.

Bensaa ei tarvittu alamäkeen, mutta se riitti kyllä Ierapetraan saakka. Temppelin rauniot sijaitsivat kartan korkeuskäyristä päätellen reilun kilometrin korkeudella, mistä hurottelimme melkein merenpinnan tasoon; ihmekös tuo siis että bensaa kului niin vähän! Ajelimme suorinta reittiä kotiin, koirien luokse, poikkeamatta Tertsan tielle. Mirtoksen kohdalla palasimme meren rantaan.

Agios Nikolaoksen suuntaan lähtisi Mirtoksesta  maisemallisesti aivan mahtava reitti Mourniesin, Malesin, Anatolin, Kalamafkan ja Kalo Horion kautta. Ehkä ajelemme sen reissun tässä joku päivä, kun taas kyllästymme helteeseen. 

Kreetalta: Jykä ja Lissu

Dafni-bokserin seikkailut Kreetalla: http://koiramainenkreikkakeikka.blogspot.fi/

Kreikan-matkailua meidän silmin: http://tavernaikosi.blogspot.fi/

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *