Annan Kreetablogi: Turistina Iraklionissa

Kreetan pääkaupunki Iraklion on jäänyt aika tuntemattomaksi. Olen aina pitänyt sitä meluisana, sekavana, jopa kaoottisena lukuisine yksisuuntaisine katuineen ja siivottomine takapihoineen. Nyt lähdin parin päivän lomaselle katsomaan kaupunkia, etsimään jouluvaloja ja huoltamaan autoa.
 
Auton huolto on oikeastaan se ainoa asia, mikä minua on tuonut Iraklioniin näiden Kreetanvuosien aikana. Sen verran olen aina vierastanut kaupunkia. Joskus on paikallaan antaa hylkimilleen asioille vielä mahdollisuus, kuten nyt – Iraklion tarjosi tällä kertaa uutta ilmettä, mielenkiintoisia hetkiä, se jäi mukavampana mieleen.

Tässä kaupungissa talot on rakennettu sodan jälkeen kiireellä kovaan tarpeeseen, siinä vanhat kirkot ovat jääneet uudisrakentamisen puristuksiin, kuin asemakaavasta ei olisi tietoakaan, kadut kulkevat labyrinttina talojen väleissä. Majapaikastamme katselen näille kapeille kaduille. Joku on rakentanut talonsa katolle omaperäisen matalan näköalatornin. Parvekkeilla näkyy kalusteita, istutuksia, viihtyisyyttä. Toiset rakennuksista ovat jo menonkengässä, rapautuneet asumiskelvottomiksi, vain lukemattomat pulut asuttavat niitä. Kukaan ei kuitenkaan tule purkamaan näitä, siinä ne omaa aikaansa painuvat kasaan.

Iraklionissa ei ole varsinaista vanhaa kaupunginosaa kuten Haniassa ja Rethimnonissa. Iraklionia pommitettiin sodan aikana pahasti, monet keskiaikaiset rakennukset tuhoutuivat. Jotkut niistä on rakennettu muistuttamaan alkuperäistä, useat katosivat kokonaan. Vanhan kaupungin etsimisen asemesta täältä löytyy pieniä jäljellejääneitä helmiä. Venetsialainen linnoitus Koule isännöi satama-aluetta naapureinaan samalta ajalta olevat arsenaalirakennukset, keskiaikaiset laivanveistämöt. Nyt näiden muistomerkkien keskellä pitää majaansa kaupungin kalasatama, vierasvenelaiturit ja mantereelle kulkevat matkustajalaivat. Kadunvarresta voi ostaa valmiiksiperattua päivän saalista.
Kuljen satamasta katua ylös, ohitan entisöidyn loggian, venetsialaisaikaisen kokousrakennuksen. Nyt siellä pidetään holvikaarten alla kirpputoria, vanhoissa huoneissa työskentelevät kaupungin virkamiehet. Myös venetsialaisten rakentama Pyhän Markuksen kirkko on kokenut muodonmuutoksen näyttelytilaksi. Turkkilaisaikoina se muutettiin moskeijaksi, tuolta ajalta on muistona rakennuksen eteläseinustalla poispuretun minareetin jalusta. Samalla aukiolla Morosinin suunnittelemassa leijonapatsain koristellussa suihkulähteessä pulikoi muutama pulu.

 

 

Aukiolla istuu kaksi katumuusikkoa, rumpu antaa vauhtia dingeridoolle, jonka syvät äänet sykkivät rauhoittavasti katuhälinässä. Vähän matkan päässä nukkuu iso kulkukoira. Näitä kaupungissa liikkuu paljon, suuria koiria, joiden annetaan nukkua kauppojen oviaukoissa, sisältä tulevassa lämpimässä ilmavirrassa.

Kreetan ensimmäiselle piispalle Titukselle omistetun katedraalin takana on pieni puistikko, sen keskellä hitaasti soliseva suihkulähde. Tämä on kaupungin keskustan rauhallisin keidas. Kadun äänet katoavat, voin kuulla veden äänen. Tässä penkeillä on vilpoisaa keskikesän kuumallakin. Keskustasta löytyy muitakin pieniä vehreitä toreja, joiden reunustoilla on tavernoja. Nämä ovat ominaista Iraklionia, mieleen tulevat italialaiset piazzat ulkoterasseineen. Näillä aukioilla ehkä henkii edelleen venetsialaisaikojen perintö.
 
Kaduilla on päiväsaikaan kuitenkin melkoinen vilske, joululaulut raikaavat kovaäänisistä, autot matelevat näillä kapoisilla väylillä, rohkeat mopomiehet puikkelehtivat niiden keskellä, yksisuuntaisen kadun ainoasta suunasta ei koskaan voi olla varma. Markkinakadulla myydään talven ensimmäisiä narsisseja. Kauppias ei suostu kuvattavaksi, mutta irrottaa nipusta yhden kyselijälle. Yksikin narsissi saa koko huoneen tuoksumaan. Nämä aikaiset kukkijat tulevat Sitian seudulta, itäisimmältä Kreetalta.
 
Illalla kaupunki rauhoittuu, taivas tummuu ja jouluvalot syttyvät. Näen valoilla rakennettuja laivoja ja taas laivoja, lahjapaketteja ja joulukuvaelmia. Ihmiset kulkevat hitaammin, kovaääniset ovat hiljentyneet. Väkeä kokoontuu pieniin kuppiloihin, syödään hiukan, juodaan lasillinen, tavataan, puhutaan, viihdytään. Iraklionin ilta on lempeä ja kiireetön.

Aamulla ehdin vielä aamukävelylle ennen kuin haen auton huollosta. Kaupunki on taas herännyt hulinaan. Kuljen kaupungin suojeluspyhimykselle Minakselle omistetun katedraalin kupeessa olevan torin poikki. Useiden kymmenien nuorten joukko kuljeksii torilla jakaen joulukortteja ohikulkeville. Yksi tyttö tulee ojentamaan punaista joulukorttia. – Hronia polla, kales jortes, hyvää joulua! hän toivottaa. Kokoan ystävänsäkin mukaan kuvaan. Katerina, Irini, Eleni ja Maria kertovat yhteen ääneen, että heidän luokkansa on tämän tempauksen takana: lukion toisluokkalaiset ovat askarrelleet joulukortteja jaettavaksi täällä Minaksen katedraalin torilla – ihan vain hyvän mielen vuoksi, joulua odottaessa!