Annan Kreetablogi: Kesäseikkailu Valkoisilla vuorilla

Kastellakian uusi koti alkaa olla muuttoruljanssin jäljiltä valmis. Taulut on saatu seinille, lamput kiinnitetty kattoon. Saunan savupiippu odottaa asentamista, jokin osa tavaroista kulkee vielä omia teitään, löytymättömissä. Olemme asuttaneet tätä kotia nyt reilut 130 päivää. Niistä päivistä minä olen ollut kotosalla noin 20. Työ on pitänyt minut poissa kotoa eri puolilla Kreetaa patikkamatkoilla, kuin myös jokunen pikavisiitti Pohjolassa.

Haimme juhannuksen aikoihin perheen suomalaisen kakkosauton Ruotsista talviteloiltaan. Ajoimme sen Euroopan läpi ilman sen tarkempia suunnitelmia pysähtyen ihailemaan Tanskan salmien auringonlaskua, tapaamaan ystäviä Berliinin liepeillä, kuuntelemaan kesämusiikkia Prahan öissä, nauttien aito-italialaisesta pizzasta, purjehtien Adrianmeren ja Egeanmeren yli Kreetalle. Täällä Kreeta.infon blogisivustolla on kirjoitettu pariinkin otteeseen leppoisista, hyvinsuunnitelluista ajomatkoista Euroopan halki. Oma matkani poikkesi näistä erityisesti sikäli, ettei autossa matkannut mukana yhtäkään koiraa eikä auton perässä kulkenut peräkärryä, mikä kaikki varmasti vaatii huomattavasti enemmän etukäteismietintää. Euroopan kesäkuun loppu on autoilijalle suopea: majoitusta löytyy kaikkialta helposti, teillä ei ole ruuhkia.

Heinäkuun alun suuri seikkailu sitten vei minut taas poluille. Tällä kertaa mukanani oli pieni pioneeriporukka, nyt patikoimassa Valkoisten vuorten sylissä neljän päivän ajan, kokemassa vuoriston maagiset yöt. Tällaisesta ryhmän kanssa toteutettavasta vuoristoreissusta on ollut puhetta ja kysettä useaan otteeseen: rauhaisasta vaeltelusta vuoriston keskellä, kiireettömästä oleilusta siellä korkealla, öistä kirkkaan tähtitaivaan alla, yövalossa Linnunradan loisteessa, hiljaisuudessa. Kahdestaan olemme puolisoni kanssa patikoineet ja yöpyneet Valkoisilla vuorilla toistakymmentä vuotta, koskaan ei mukanamme ole ollut muita kuin Milo-koira. Nyt olimme lupautuneet kokeilemaan tällaista yöpymismatkaa, tutkimaan voisiko tällaista reissua tarjota useammallekin. 
Vuorivaellukselle lähteminen edellyttää tarkkoja suunnitelmia. Kaikki pitää kantaa mukana: ruoka, majoituskamppeet, leirintätavarat, vaatteet, keittimet ja se suurin taakka – juomavesi. Kaikki kannettava on minimoitava, punnittava, valittava se kevyempi vaihtoehto. Helpotimme vesihuoltoa viemällä opaskollegani kanssa vesivarastoja ennakkoon vuoristoreitin varrelle, yhteensä liki neljäkymmentä litraa pullotettua vettä piilopaikkoihin, kivikkojen katveeseen, rinteen koloihin.

Vaikka puristimme varusteet mahdollisimman vähiin, oli jokaisen lähtijän rinkalla painoa reilusti yli viisitoista kiloa, omani painoi kahdeksantoista.

Yövyimme ensin Samaria-rotkon yläpuolella reilussa 1600 metrissä sijaitsevalla Kallergi-majalla. Sinne on nousua nelisensataa metriä Samarian sisäänkäynnistä, kuljimme pitkin kinttupolkua ja hiekkatietä, seuranamme muutama vuohi. Tämä Kallergi-maja, Valkoisten vuorten reunamilla sijaitseva navettaa muistuttava rakennus, valmistui sotilasjuntan aikoihin sotilaiden koulutustarkoituksiin. Sittemmin se juntan kaatumisen jälkeen sai toimia milloin paimenten majapaikkana, milloin lampaiden suojana. Muutaman kymmenen vuotta se on tarjonnut vaatimatonta majoitusta ja yksinkertaista kotiruokaa vuorille mieliville. Majalle johtaa Omaloksen tasangolta huonokuntoinen hiekkatie. Jos sielläpäin nelivedolla liikutte, kannattaa lähteä ylös nuuskimaan vuorten tuulia.

Aamu valkeni raskaspilvisenä, tuuli oli noussut yöllä ja ravisteli ikkunaluukkuja, lämpöä viitisentoista astetta. Tummat pilvenriekaleet makasivat vuorten yllä, ensimmäiselle päivälle suunniteltu vuorenhuippu Melindao oli kadonnut. Vuorilla kelit vaihtelevat nopeasti ja hyvintehdyt suunnitelmat voidaan olosuhteiden takia joutua muuttamaan. Nyt nousimme vuoriston sisälle tiukkaa rinnettä reilut neljäsataa metriä ylös kivikkopolkua, puuskainen tuuli painoi raskaan rinkan alla kulkijaa kumoon. Nousua hankaloitti myös melkoinen sumu, oikeammin sanoen nousimme siis suoraan pilven sisään. Matkanteko epäilytti, tuulen tempominen tuntui hetkittäin vaaralliselta kapealla selänteellä. Olisiko parempi palata tyynelle tasangolle odottamaan tuulen lauhtumista. Reitin tuntevat oppaat kuitenkin päättivät lopulta jatkaa matkaa. Ja löytyihän niitä tyyniä suvantoja, sadepilvet kiersivät kaukaa, Potamoksen laaksossa aurinko tuli jo esiin, lämpötila nousi pariinkymmeneen.

Tapasimme matkalla kaksi paikallista emäntää malotiiran eli vuoristoteen keräilyreissulla. Molemmilla oli jalassaan asianmukaiset vaelluskengät, epäilen kuitenkin, ettei heidän kasseissaan ollut energiapatukoita, kuin ei päivämatkalle mitoitettua vesimäärääkään. Sen sijaan heillä oli kantamuksena kokemus näistä vuorista, niiden kaikista ilmeistä koko elämänsä ajalta.

Rakensimme leirin Katsivelin paimenmajojen pihalle. Siellä on alettu muutama vuosi sitten rakentaa kirkkoa, valmiina ovat seinät ja apsis, se kaikkein pyhin osa, joka aina osoittaa itään, auringonnousun suuntaan. Kattoa ei ole, ei ovea. Pystytimme teltan kirkon maalattialle. Seinät suojelivat ruoanvalmistustulia pahimmilta tuulenpuuskilta, teltta toimi myös varastona ja tavarasuojana päiväpatikoilla. Ei niin, että täällä vuorten sydämessä tarvitsisi pelätä jonkun vievän retkikamppeita – ahmattivuohet sen sijaan saattavat pistellä poskeensa yhden jos toisenkin sukan tai eväspaketin.

Olisiko joku paikallinen paimen paheksunut telttaa kirkonpuolikkaassa? Tuskin. Vuorten tuimissa tuulissa suoja on otettava vastaan, kun sellainen tarjoutuu. Yöpymispaikkamme Katsivelin polkujen solmukohdassa sijaitsee lähes 2000 metrin korkeudessa. Ympärillämme kohosivat satoja metrejä korkeammat huiput, illan valot leikkivät niiden kartiomaisilla rinteillä. Yö pimeni ja tähdet syttyivät, ensimmäisenä etelätaivaan iltatähti. Linnunrata halkoi tumman taivaan, sen mutkat ja sakarat erottuivat selkeästi, galaksit, lukemattomat. Otava makasi lappeellaan länsitaivaalla, sen tähdet näyttivät luonnottoman suurilta. Ensimmäisinä öinä kuukin oli piilossa, taivas sai hehkua valoaan. Hiljalleen yli taivaankannen kulki yksittäinen satelliitti. Nämä yöt jäävät mieleen, hiljaisuus, lammaskellon satunnainen helähdys, avaruuden suunnattomuus, valtaisat vuorten varjot. Muistelin Tero Tähtisen kirjoitusta kävelemisestä kirjasta ’Aurinko laskee Aleksandriassa’: ”Vuorten keskellä löydän oman kokoni, niiden mittakaavassa ymmärrän oman pienuuteni suuruuden…” – kokemuksen henkilökohtaisuus ja sen merkitys kaiken mittaamattoman edessä.

Aamulla taivas oli korkea ja sininen. Yöllä lämpötila oli laskenut alle kymmenen asteen, makuupussista ei ollut kiirettä ylös ennen auringon säteiden ehtimistä laakson pohjalle. Tänään oli edessä seikkailujen päivä, lähdimme uusille tuntemattomille poluille tutkimaan läheisiä vuortenhuippuja. Kun alunperin suunnittelimme tätä vuoristovaellusta, jätimme tietoisesti auki tämän päivän ohjelman, tutkimme karttoja, mittailimme matkoja. Lopulta lähdimme päiväpakkauksen kanssa Katsivelin laakson reunavuorelle, Svurichtin huipulle, joka nousee reiluun 2300 metriin. Tuulenpuuskat pyörivät edelleen ympärillämme, jyrkillä rinteillä oli ajoittain turvauduttava melkein nelinkontin etenemiseen. Lämpötila pysytteli kahdenkymmenen paremmalla puolella.


Tämän vuoren takaa aukeavat Valkoisten vuorten autioimmat alueet, Pavlia Halaraksi kutsuttu, pahaksi maaksi nimetty vuoriston sydän, siellä maanpintaan on avautunut mustia aukkoja, pohjattomia pettäväreunaisia onkaloita, jotka on osattava väistää. Jätämme seuraavan vuoren Grias Sorosin rinteet kapuamatta, reilun 2300 metrin huipun saavuttamatta, sinne päästäksemme olisi ylitettävä noiden aukkojen täplittämät vuortensatulat. Tälle vuorelle palaamme seuraavalla kerralla toista kautta, onkalot kiertävää reittiä seuraten. Palaamme takaisin Katsiveliin huikeat vuoristomaisemat silmissämme. Aurinko alkaa laskea, yhdessä on hyvä istuskella, kerrata päivän kokemuksia. Ilta on tuuleton. Levitän makuupussini kivistä rakentamaani suojaan. Yö on äänetön.

Aamuaurinko valaisee vuorten huiput. Laaksossa on pitkään vielä viileää. Kerään mukaani malotiiraa, vuoristoteetä, joka kasvaa täällä korkealla. Tänään kiipeämme Pachneksen huipulle, Valkoisten vuorten korkeimmalle. Lähdemme kahta reittiä, puolet meistä taivaltaa äkkijyrkän nousun vuoren takarinteiltä polkua, joka tuskin näkyy maastossa. Osa valitsee sen kevyemmän hyvin merkityn, jota useimmat huipun valloittajat päiväpatikalla olevat käyttävät.



Huipun tuntumassa pidetyn lounastauon jälkeen kuljemme alas Russieksen solaan, Kreetan korkeimpaan vuoristosolaan. Teemme viimeisen leirin tänne kivireunusten suojiin. Vaeltajien pussimuonat alkavat jo maistua hiukan samoilta, nämä pakastekuivatut ruoat ovat kuitenkin varmin tapa huolehtia energiatarpeesta. Kaipaamme jo tuoreita vihanneksia, hedelmiä, puhumme pakastekuivatusta oluesta, maistuisi jo kulkijalle!

Viimeinen vuoristopäivä vie alaspäin. Lämpötila nousee ja kosteus lisääntyy mitä lähemmäs asuttuja seutuja tulemme. Laskeudumme Anopolin tasangolle pitkin ikiaikaisia polkuja, niiden kivetys on paikoitellen hyvin näkyvissä. Valkoisilla vuorilla on liikuttu kautta aikojen, paimenten polut ovat johtaneet lammas- ja vuohilaumat kesälaitumille, majoille, joissa paimenet ovat valmistaneet juustojaan ja jogurttejaan. Kreetan korkeimman vuoren Psiloritiksen, Ida-vuoriston polut ovat olleet tunnettuja jo satoja vuosia sitten. Siellä vaelsivat varhaisimmat matkailijat, jotka saapuivat Kreetaa tutkimaan, niistä poluista ja huipuista on kirjoitettu vanhoissa matkakertomuksissa, niistä on piirretty kuvia. Valkoisten vuorten poluilla ei paimenten ohella ole kulkijoita ollut kuin viimeisen sadan vuoden aikana. Nyttemmin täällä tapaa harvakseltaan päiväpatikoitsijoita, yöpyjiä varsin harvoin.


Perillä Anopolin kylässä meidät otetaan iloisesti vastaan. Sfakiassa ei vuorten vaeltajia ihmetellä, täällä näitä kulkijoita ovat kaikki. Majatalon kuistilla maistuvat ne ensimmäiset kylmät oluet. Olo on hiukan pökerryttävä. Tulemme hiljaisuudesta, olemme olleet kaukana. Erityisen kiitoksen suomme itsellemme me vesihuollosta vastanneet: ilman polunvarteen sijoitettuja vesivarantoja olisi matka ollut huimasti hankalampaa, jokaisen olisi ollut kannettava 12 litraa vettä muun pakkauksen lisäksi. Nyt määrä puolittui lähtölaskennassa. Näillä pitkillä patikkareissuille vesihuollon on toimittava.
Ja kuinka ruoka maistuikaan kaiken pakastekuivatun jälkeen! Istuimme pitkälle iltaan, kertasimme kokemaamme, otimme opiksi seuraavaa kertaa varten. Tänne voisi kutsua enemmänkin väkeä kokemaan vuorten lumo!

Viimeisenä päivänä kuljemme vielä alas merenrantaan. Anopolin tasangolta alkaa zikzak-polku pitkin vuorenrinnettä pieneen pittoreskiin Loutron rantakylään. Nyt on jo reilusti lämmintä, hiki valuu silmiin, lämpötila nousee yli 30 asteen. Toteamme tämänaikaisten kesävallusten sijoittuvan parhaiten vuorten viileisiin tuuliin ja alhaisempiin lämpötiloihin. Loutrossa on paljon väkeä, monet kreikkalaiset ovat tulleet viettämään viikonloppua uimarannalle ja rantatavernoihin. Me nousemme taksiveneeseen, se kiitää aaltojen läpi Hora Sfakioniin. Merituulet puhaltavat taas viilentävästi.   

Kotona Kastellakiassa odottavat nyt puutarhatyöt. Minttupensas on ryöstäytynyt kasvualustaltaan ja rehottaa. Laventelipensas samoin, se kasvaa jo ulos pihasta. Istun illassa ja katselen rannan valojen syttymistä, naapurista kuuluu musiikkia ja hiljaista rupattelua. Pihani jasmiinipensas tuoksuu.    

Kreetaterveisin
Anna Meurling

You may also like...

10 Responses

  1. Anne sanoo:

    Kiitos jälleen kerran Anna hienosta kertomuksesta. Tuo olisi varmaan hieno kokemus, vaikka liian vaativa meikäläiselle. Mukavaa levähdyshetkeä ja puuhailua uudessa kodissa ja puutarhassa.

  2. Liisa Ikonen sanoo:

    Aivan mahtava reissu ja kirjoitus! Kunpa olisin nuorempi ja hyväkuntoisempi. Vuoret niin kutsuvat minua. Kiitos Anna kun veit retkelle virtuaalisesti!

  3. sari sanoo:

    Hei!Miten ihana pieni matkakertomus.Ja kiitos samalla kirjavinkistä(Aurinko laskee Aleksandriassa).Olin viime syksynä patikoimassa mantereella Zagorohorian alueella,yövyimme osin vuoristomajalla.Jos alat vetää maksavalle yleisölle tällaisia matkoja,nille on varmasti tilaus.Minäkin lähtisin ilosta vinkuen (ja hikeä valuen) matkaan.Toukokuussa olin patikalla Santorinilla ja nyt pitäisi syksyksi jotain keksiä.Hyviä reissuja sinulle!

  4. Teija sanoo:

    Oi nuo ihanat maisemat! Toteutitte sitten tämän yökyläilyreissun Valkoisille vuorille. Pitää lukea juttu moneen kertaan ja eläytyä.

  5. Anna sanoo:

    Hei Sari! Meillä on tarjolla parikin erilaista syysreissua Kreetan poluilla. Voit kysyä lisää yksityisviestillä anna@fysimera.com

  6. Anu sanoo:

    Voi Anna, miten huikea kuvaus jälleen Kreetan mahtavista maisemista ja tunnelmista! Osaat viedä lukijan mukanasi kokemaan, näkemään, kuulemaan, haistamaan, maistamaan ja tuntemaan! KIITOS! Hyvää kesän jatkoa sinne jasmiinin, mintun, laventelin ym. tuoksuiselle ihanalle Kreetalle!

  7. Päivi sanoo:

    Kiitos Anna jälleen kerran loistavasta jutusta. Kerrontaasi on ilo lukea, melkein kuin olisi mukana matkalla, ehkäpä vielä joskus.
    Kävelimme vappuviikolla etelärannikkoa Chora Sfakionista Paleochoraan, hieno reissu sekin. Mieli tekisi joskus nähdä luontoa myös aiemmin keväällä, kun luonto on kukkivimmillaan.
    Hyvää kesää sinne ihanalle Kreetalle!

  8. Hannu sanoo:

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

  9. ina sanoo:

    Kirjoitat niin elävästi että kuljin mukana matkassanne
    istuessani kotona paikallani. Aistin tuulet ja tuoksut jopa
    kuivamuonan maun.

  10. Anna sanoo:

    Kiitos kaikille kommentoijille! Mukavaa että niin moni kertoo miten pääsitte vuorten tunnelmaan! Siellä ylhäällä on aika maagista.

Vastaa käyttäjälle Anu Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *