Annan Kreetablogi: Kuvia vuorten sydämestä 1

Kinttupolku ajotien päästä Pachnekselle, Valkoisten vuorten korkeimmalle huipulle ei koskaan ole ollut paremmassa kunnossa. Polku on Anopolista asti siloteltu, kivetty ja takuuvarmaksi merkitty valko-oranssein maalineliöin: Täällä juostaan syyskuussa melkoinen ylämäkijuoksukilpailu Loutron rantakylästä Anopolin kautta aina 2453 metrin korkeuteen Pachneksen huipulle. Nyt täällä ei näy ketään, tien päässä seisoo vain kaksi lammaspaimenten aasia.

 Alkukesällä tapasin täällä vapaaehtoistyöntekijän rakentamassa juoksukilpailua varten porrasta polkuun, karsimassa pensaikkoa, maalaamassa viittoja. Hänen mielestään Psiloritiksen, Kreetan korkeimman vuoren ylittävä keväinen juoksukilpailu on lepsua hommaa tulevaan koitokseen verrattuna. Vaikka oli Psiloritiksen juoksullakin vaikeuskertoimensa, toukokuussa vuorella juostiin ylämäkeen lumihankien läpi.

Nyt Psiloritiksen kaksoishuiput kelluvat Amarin-laaksoa peittävässä pilvimeressä.
 
Olen noussut aamuviideltä keittämään puuroa ja pakkaamaan reppua. Tutkimuspäivä on pitkä, mutta helle jää onneksi taakse, vuorten lämpö ei nouse yli 24 asteen edes keskipäivällä. Tuuli viheltää korvissa koko päivän, vilpoisella pohjoisen myrskytuulella on vauhtia 16 metriä sekunnissa. Työnäni on tutkia Pachneksen huipun ja etelärannikon tuntumassa kohoavan Zaranokefalan välistä maastoa, etsiä polkua, mitata matkoja.

Pachnekselle nousu on niin tuttu, kuin kotipolku nykyään, uudessa asussaan entistä mieluisampi kulkea.

  

Tämän vuoren takana maasto sen sijaan on vaikeakulkuista, polku katoaa kivikkoon, mustat karstiaukot rikkovat maan pintaa, vuoret muistuttavat toinen toistaan. Siellä täällä näkyy lumiläikkiä notkelmissa ja pienissä rotkoissa. Puuskainen tuuli painaa kumaraan, askeleitaan saa varoa.

Milo-koira kiipeää ketterästi kivikossa. Silloin tällöin se pysähtyy ja antaa tassua: nypitään piikkejä ja pieniä kiviä anturoiden väleistä. Se oppii nopeasti suosimaan kivillä ja soralla kulkemista, piikkipensaat se yrittää kiertää. Löydämme tyyniä keitaita taukopaikoiksi eväiden syöntiin. Milo-koira kaivaa punaiseen maahan viileän kuopan itselleen ja nukahtaa hetkeksi. Kohta se jo virkeänä tiirailee kellojaan kilisyttäviä lammaslaumoja, niitä on täällä enemmän kuin moneen vuoteen.

Päivän alkaessa painua mailleen palaamme Pachneksen huipun tuntuman kautta tien päähän autolle. Olemme kulkeneet päivämatkan edestakaisin, vuorten rinteillä näkyvät jo pitkät varjot. Jos jotakin keräilen, niin Kreetan yli kahdentuhannen metrin korkuisia huippuja. Tänään niitä kertyi ainakin kolme, ylitimme niitä mennen tullen matkalle Zaranokefalalle, näitä nimettömiä, soraisia ja vaikeakulkuisia kumpareita tässä villissä maisemassa.