Annan Kreetablogi: Uudenvuoden päiviä Paleochorassa

Kreetalaisen talvimatkailuni ensimmäinen kohde tänä uutena vuotena on Paleochora, nytkin aurinkoinen saareke Kreetan sateenpieksemänä uudenvuodenaattona. Tämä pieni lounaiskreetalainen kaupunki elää puolivilkasta talvielämää, toivottaa kävijän tervetulleeksi. Uudenvuoden juhlapöydässä on tilaa vieraalle. Huolimatta pienten kafeniojen kuppikuntaisista kanta-asiakkaista täällä tuntee olevansa yksi heistä, minkä kuppilan sitten valitseekin.
 
Täällä varmaankin kaikki tuntevat toisensa. Tunnelma on näin talvisaikaan aina leppeän kiireetön, aivan kuin Paleochorassa ei kukaan edes kävelisi kovaa vauhtia. Työni tuo minut usein sesonkiaikaan tänne, näin turistikauden ulkopuolella tulen tänne kulkemaan niitä samoja reittejä, nyt kiireettömästi samoilemaan, tutkailemaan talviluontoa.

Ensimmäisenä päivänä kuljemme kohti Sougiaa, päämääränä Lissoksen laakso. Paleochoran kaupungin silhuetti jää taakse. Puolentoista tunnin rantapatikoinnin jälkeen löydämme aurinkoiset kalliot, joiden rosoisessa pinnassa on luonnon muovaamia halkeamia ja suuria koloja täynnä merivettä, suurten aaltojen tänne tuomaa. Siihen teemme leirin, lämmin auringonpaiste seuranamme, lomalla voi tahdin ja matkan pituuden valita hetken mielijohteesta. Vesialtaat houkuttavat heittämään vaatteet pois ja laskeutumaan vilpoiseen veteen.

Meriveden suolapitoisuus halkeamissa on haihtumisen vuoksi lähempänä viittä prosenttia, merivesi tuossa Libyan meressä on reilut kolme prosenttia. Paleohoran lähiympäristössä on satanut sen verran niukasti, että suolapitoisuus pysyy näin korkeana. Ylempänä, lähellä kaunista rantapolkua on halkeamia, joissa viipyy hiukan sadevettä, sitä Milo-koira litkii janoisena, suolavedestä se yllättyy pahasti ja ravistelee, irvistelee. Halkeamissa vesi on kuutisentoista astetta, hiukan kylmempää kuin vesi meren puolella. Myöhemmin iltapäivällä auringon lämmitettyä sitä lämpötila nousee varmaankin lähelle kahtakymmentä. Näiden luonnonaltaiden vesi on myös puhdasta, suolaisuuden vuoksi ei vedessä kasva mitään, halkeamien pohjat eivät ole liukkaita, niihin on helppo laskeutua. Vesi tuntuu kylmältä, suolaisuus kirveltää rantapensaiden raapimia sääriä. Jälkeenpäin olo on raikas ja karaistunut.
Varmaan me kaikki tiedämme, kuinka hyvältä termoksessa mukanakannettu kahvi voikaan maistua. On lähes tuuletonta, meri kuitenkin liikkuu, mainingit keinuttavat vedenpintaa, ne saavat aallot murtumaan rantakivikkoon. Milo-koira ajaa pieniä liskoja pensaikoissa. Ei se niitä kiinni saa, nämä vihreän-ruskearaidalliset muuriliskot ovat nopeita. Mutta koiran mielenkiinnon ne pitävät yllä, se työntää kuononsa syvälle timjamipensaisiin.

Toinen päivämme vie kohti Elafonisia. Samoilemme nyt korkealla kulkevaa hiekkatietä kohti Agios Jannioksen kirkkoa. Täältä länsipuolelta katsoen Paleohora näkyy laajojen kasvihuoneiden takana, täältä lähtevät talvitomaatit aina Ateenan ja Tessalonikin toreille. Kirkolta näkee Elafonisiin johtavan rannanmyötä polveilevan patikkapolun. Tänään taivaalla on ohut pilviharso, mikä heti laskee lämpötilaa muutamalla asteella.

 Matkalla vastaamme tulee hyvässä muodostelmassa liikkuva vuohilauma. Sen johtajapukki asettuu laumansa ja meidän väliin. Näillä päälliköillä on tapana tömistää hätyytellen etukavioillaan, määrätietoinen laumansuojelija tämäkin komea musta vuohiherra. Milo-koira on oppinut olemaan ajamatta lampaita ja vuohia, nyt se tuntuu jopa hiukan aralta, se piiloutuu taaksemme ja kurkistelee jalkojemme välistä. Ohitamme eläimet parin metrin päästä, niiden päät kääntyvät seuraamaan menoamme. Näistä rantarinteiden vaeltajista on hyvä tietää, etteivät ne ole vihamielisiä, ne eivät hyökkää kimppuun, viime kädessä ne pötkivät pakosalle, jäävät muina vuohina napostelemaan pensasta.

Kuljemme tällä kertaa takaisin Vienan muinaisen satama-altaan kautta. Pysähdymme siihen lahdelmaan, mistä menneiden aikojen vilkas satama kerran lähetti kauppalaivastoja Välimeren yli. Nyt täällä makaa maassa muutama marmoripylväs muistona, satama-allas on kadonnut maannousun myötä, sen voi juuri ja juuri kuvitella lahdelman ympärille.

Sinne poukamaan pysähdymme tämän päivän kahvitauolle. Merivesi on täällä lämpimämpää, varmaankin 18-19 astetta, hiekka on samaa vaaleanpunaisten kotiloiden värjäämää kuin Elafonisin rantojen hiekat. Näillä rantapoluilla ei talvisaikaan tapaa ketään, sesonkiaikaankin täällä kulkee melkein omissa oloissaan, joskus etäällä näkyy jokunen metsästäjä koirineen. Nyt kaukana merenulapalla kulkee suunnaton konttialus, lähempänä rantaa keinuu veneessään kalastaja, hattu silmillä.

 

Kahden aurinkoisen ja leppoisan samoilupäivän jälkeen pakkaamme auton kohti kotia. Mesinmäki on vetäytynyt sydäntalven hiljaisuuteen. Piipuista nousee savua, ainoa merkki siitä, että täällä asuu muitakin. Kyläkeskustan kissalaumaakaan ei näy. Seuraavana aamuna sade rummuttaa kattoa, talviset raskaat pilvet peittävät vuoret. Sisällä palaa lämmittävä tuli zombassa.