Annan Kreetablogi: Jalat pöydällä, työkengät kaapissa

Palasin yli seitsemän viikon työrupeaman päätteeksi vihdoin pidemmäksi aikaa kotiin. Vaelluskenkäni roikkuvat pestyinä kaapissa. On aika palata Mesinmäen arkeen. Nostan jalat pöydälle ja seuraan etelätuulen tuiverrusta oliivipuustossa. Näillä tuulilla talostani kuuluu kaikenlaisia ääniä, alakerran ikkunaluukut paukkuvat, parvekkeiden kalusteet hakevat paikkojaan, tuulikannel kalkattaa. Milo-koira on rauhoittunut tervehtijäisistä, se alkaa uskoa etten taas tullut vain lähteäkseni. Se makaa pöydän alla ja huokailee tyytyväisenä.
 
 Viikonlopusta asti on tuullut kovaa, parin päivän luonnon hengenvetoa lukuun ottamatta lähes kaikenaikaa. Välillä tienoota huuhtoo lämmin sadekuuro, ja sitten taas aurinko pilkahtaa. Pihan vanhoista oliivipuista ropisee puolikypsiä oliiveja, ne ovat kypsänäkin käyttökelvottomia, heikkolaatuisia pihankoristuspuun marjoja. Koira ajaa niitä ulkoillessaan takaa ja irvistelee niiden kitkeryydelle. Kissat katselevat koiran touhua yläviistosta. Ne ovat kasvaneet täyskasvuisen kokoisiksi.  Siitä on reilu vuosi aikaa, kun ne kaatosateisena iltana löytyivät taloni rappusilta. Myös Milo-koira on vuoden ikäinen, siitä on kasvanut mukava, sosiaalinen ja iloinen seuralainen.

Olen levittänyt pöydälle eteeni kaikki kasvikirjani ja lintukirjani. Viikonlopun työreissulta palatessani repussani oli syksyn visaisimmat tunnistustehtävät. Kuljimme vielä Valkoisilla vuorilla tuivertavassa tuulessa, lentävissä pilvenriekaleissa ja auringon lämmössä. Vuorilla kukkii edelleen. Myrskytuuli toi mukanaan näköä himertävää etelän hiekkaa, mutta siitä huolimatta löytyi ennentunnistamaton kukka, pienenpieni vuorten kukka 1800 metrin korkeudesta.

 

Toinen mysteeri oli monikymmenpäinen lintuparvi Zaranokefalan huipun tuntumassa: Mustia lintuja kaarteli, pyörähteli reilun kahden tuhannen metrin korkeudessa, välillä ne ajoivat toisiaan takaa piirissä. Arvelimme pikkuhaukoiksi, mutta lintukirjani ei tunne tämännäköisiä haukkalintuja, siivet ovat liian pyöreät haukan virtaviivaiseen menoon. Seurasimme auringonpaisteessa niiden parveilua, läheisistä rotkoista seuraan liittyi myös uljaita korppikotkia, siipiäänräpäyttämätön laivue tuulessa liitelijöitä. Niiden katseluun ei koskaan kyllästy, majesteettinen seurue antoi tarkastella itseään häiriintymättä. Ehkä ne olivat yhtä uteliaita meistä.

Kuka tunnistaa nämä parveilevat linnut tai tämän pienenpienen kukan, vuorten syksyn viimeisen kukkijan ennen lumien tuloa?