Kevätretkellä

Lauantai on harmaa, meri velloo levottomana ja satelee. Rethimnonin suomalaisten ja Suomi-koulun jokavuotinen kevätretki pitäisi olla sunnuntaina. Retkelle on lähdössä rethimnonilaisten lisäksi muitakin Kreetalla asuvia suomalaisia Iraklionista ja Haniasta, jopa Paleohorasta asti, joten retken peruminen ei tunnu mukavalta. Mitä tehdä?

Kun kuitenkin lähes kaikki sääennusteet lupaavat sunnuntaiksi puolipilvistä ja lämmintä, joskin tuulista säätä, eivätkä ennusteet ole muutamaan päivään pahemmin muuttuneet, niin luotamme niihin ja lähtöpäätös tehdään. Sunnuntaiaamukin on vielä pilvinen ja vähän myös ripsuttelee, mutta kun kokoonnumme bussille Spilintien varteen, niin aurinkohan se jo paistaa.

Vaikuttava Kurtaliotin rotko oli vielä muutama päivä sitten suljettu kovien sateiden aiheuttaman maanvyörymän vuoksi. Nyt tie on auki ja pysähdymme valokuvaustauolle. Tässä rotkossa tuulee aina. Toinen kuvaustauko on Preveliin menevän tien varrella. Täällä on upea turkkilaisten rakentama venetsialaistyylinen silta, jonka alitse kulkee Prevelin palmurannalle laskeva joki. Minä suuntaan toisaalle. Siltaa vastapäätä sijaitsevat tutun luomuviljelijän kasvihuoneet, jonne hän on kylvänyt Suomesta saamani lantunsiemenet. Ketään ei valitettavasti ole paikalla, enkä minä erota tainta toisesta. Lanttujen tutkiminen jää toiseen kertaan.

Olemme jo siirtymässä pikkuhiljaa takaisin bussiin, kun se tapahtuu – pojan jalka lipeää joenpenkereeltä. Retkiemme ”perinteisiin” kun kuuluu, että vähintään yksi lapsista mulahtaa johonkin jorpakkoon. Tällä kertaa kevään vuolaaseen jokeen putoaa onnekkaasti vain kenkä, joka sekin saatiin äkkiä pelastettua, kiitos pojan ketterän äidin ja avuliaiden apujoukkojen.

Matka jatkuu Prevelin luostariin. Portit ovat auki, muita ihmisiä ei paikalla näy. Kri-kri-vuohet, peurat, kalkkunat, ankat, riikinkukot ja muut luostarin eläimet ja linnut ovat tarhoissaan. Luostarin hiljaisuus rauhoittaa, täältä on hyvä lähteä patikkareitin vaativaan alkunousuun. Pian olemme kavunneet jo niin korkealle, että luostarialue näkyy enää kuin pienenä leikkitalona alapuolellamme. Tämäkin rinne taisi palaa Prevelin palmumetsän palossa pari vuotta sitten. Maasto on kuivaa ja kallioista, mutta vihreää pilkahtelee matalassa aluskasvillisuudessa.

Ylhäällä on hiljaista, vain tuuli suhisee korvissa ja linnut livertävät. Muita kulkijoita ei liiemmälti näy, muutamaa lammasfarmarin autoa täytyy silloin tällöin väistää tienpenkalle. Nopeimmat meistä ovat jo ties missä. Kuljen hitaasti, jälkijoukossa, maisemista nauttien ja niitä kuvaten. Tulenkohan tänne, juuri näille poluille, koskaan toiste, mietin.

Maisema vaihtuu yhtäkkiä, kun pääsemme rinteen laelle. Kallioiden toisella puolella aukeaa näkymä vehreään Plakiaksen laaksoon. Sen takana Valkoiset vuoret ovat tumman pilviverhon peitossa. Toisella suuntaa, rinteillä laiduntavan lammaskatraan takana, pilkahtelevat Psiloritiksen lumiläikät. Evästaukopaikkamme, pieni kirkko Janiun kylän takana vuorenrinteessä, näkyy jo.

Kylään laskeutuessamme kello kilkahtaa jossain, jostain kuuluu mä-ä-ää. Muutama lammas liittyy hetkeksi seuraamme.

Matka jatkuu evästauon jälkeen. Ensin ylämäki kivikkoisessa maisemassa ja taas ollaan Libyanmeren rantamilla. Siellä täällä kallioiden suojissa ja alavissa notkoissa on isoja aurinkokennoja, pieniä aurinkovoimaloita. Ja lampaita.

Patikointi alkaa olla lopuillaan. Plakiaksen länsipuolen rantapoukamat näkyvät jo. Rinteillä on sadevesien keruualtaita. Ja lampaita.

Laskeudumme Lefkojian kylään. Pilviä on alkanut kerääntyä taivaalle. Matkaamme bussilla ylös Mariun kylätavernaan maittavalle yhteislounaalle. Ruokalistalla on myös lammasta.

Kotimatkalla alkaa hiljalleen sataa.