Vielä kerran kesätunnelmiin Kreetalla

Marraskuun pilvien matalalentoa seuratessa on ihana palata kesäisen Kreetan tunnelmiin. Kesäreissun loppupuoli jäi blogiin raportoimatta, joten tässä kertomus Länsi-Kreetan-kierroksesta.

Ikioma juhlakiertue
Moto Guzzi, italialainen moottoripyörätehdas, perustettiin sata vuotta sitten. Kreikan Moto Guzzi Club järjesti satavuotisjuhla-ajelun Pohjois-Kreikassa järvialueella, mutta emme pandemian vuoksi lähteneet osallistumaan kokoontumiseen. Sen sijaan ajelimme oman kierroksen tänä vuonna 21-vuotiaalla Nevada-mallisella pyörällämme. Varasimme hotellihuoneet pikku kylistä ja isommat kaupungit, Iraklionin, Retimnonin ja Hanian, ohitimme pikatietä pitkin mielessämme koronaturvallinen reissu. 

Sunnuntai 11.7. Koutsounari – Spili

Lähtiessämme puhalsi sopivasti meltemi, kesäinen pohjatuuli, joka oli ärsyttänyt hermoja jo viikon päivät. Virkistäähän tuuli helteessä, mutta virkistystä tuo vielä paremmin ilmavirran hively moottoripyörän kyydissä!
Aamupalan jälkeen, ennen kymmentä, starttasimme hohtavan auringon alle yllä sortsit, topit ja hyvä kerros aurinkovoidetta, sekä tietysti kypärät. Sivulaukuissa oli pakattuna yöpymisvermeet, uikkarit, ilta-asu (eli toiset sortsit ja paita), pitkähihaiset valkoiset paidat aurinkosuojaksi ja Lissun käsveska. Biker-reppu pyörän tarakalla sisälsi kartat, kameran, tabletin, juotavaa, aurinkovoiteen ja EA-pakkauksen. Siinä kaikki tarvittava.
Ensimmäinen etappi oli Spilin kylä keskellä saarta Retimnonin kohdalta etelään. Ajelimme rauhallisesti tuttua tietä ohi Mirtoksen ja ylös Dikti-vuorten mäntyisiä rinteitä. Laskettelimme leppoisasti Viannoksen ohitustietä, joka on suurellisen leveä, kuin irrallinen pätkä suurta valtaväylää ihan keskellä hiljaista maaseutua. Marthan kohdalla käännyimme länteen kohti Agii Dekaa. Messaran tasanko levittäytyi ympärille loputtomine oliivitarhoineen. Toki seassa on myös viiniviljelmiä, sillä kreikkalaiset eivät kai ole ymmärtäneet sitä, minkä suomalainen viiniasiantuntija taannoin meille kertoi, että ”Kreikka on aivan liian kuuma maa hyvän viinin tuottamiseen”. Tarvitseeko sanoa, että väitimme vastaan?

Melko koronaturvallinen asiakastiheys kafeniossa

Pysähdyimme kahville Mirekseen. Olimme niin hyvin aikataulussa, että päätimme valita reitiksi Spiliin pohjoisen tien, eli Agia Galinin kohdalla käännyimme ylämäkeen kohti Furfurasta. Tie vei meidät kauniin Amarin laakson pohjoisenpuoleisille rinteille.
Laakson länsipäässä meidän piti löytää reitti, joka poikkesi päätieltä, jotta pääsisimme vedenjakajan ylitse Spiliin, seuraavaan laaksoon. Apostolissa valitsimme pienen tienvarsitavernan kartanlukupaikaksi. Kysyimme, että onhan paikka auki, sillä sisällä näytti olevan vain vähän väkeä, lähinnä henkilökuntaa eli perhettä. Juu, auki ollaan, tervetuloa.

 


Tavernaan oli levitetty pöydille valkeat liinat ja pöydät vedetty yhteen, selvästi odotettiin juhlavieraita. Emme siis ihmetelleet, kun meidät istutettiin ”väen pöytiin” keittiön edustalle, jossa vanha mummo jo istuskeli. Tilasimme salaattia ja kysyimme, olisiko vaikka juustopiirakkaa oluen kumppaniksi. Saimme vadillisen pikkuisia hortopitoja, kasvispiiraita, ja hunajalla ja kanelilla hunnutettuja, makeita juustopiirakoita. Niitäkin oli juuri parahiksi pyöräytetty vieraita odotellessa.
Kun olimme tutkimassa karttaa, saapui pikkubussi tuoden salin puolelle bussilastillisen saksaa puhuvia turisteja. Heitä viihdytettiin liiran ja luutun soitolla, ja siinä sivussa viihdyimme mekin. Meitä palveli oikein mallikkaasti arviolta 12-vuotias Maria, jota äiti ohjaili keittiön puolelta. Tuntui ymmärtävän kreikkaamme, pitäisi varmaan olla ylpeä!
Aterioinnin jälkeen saimme myös ohjeet, mistä tienhaarasta kääntyä Spiliin. Kartat eivät aina onnistu näyttämään päätienä sitä reittiä, joka olisi oikeasti käytännöllisin. Olemme luopuneet yrityksestä käyttää navigaattoria, sitä ei kuule eikä liioin näe moottoripyörän tärinässä aurinkolasit ja visiiri silmillä. Tie oli vaatimaton, mutta tasaisin välein oli risteyksiin sijoitettu pieniä kylttejä, jotka opastivat Spilin suuntaan, joten ei tarvinnut ruveta empimään. Taloja ympäröivät puutarhat muuttuivat oliivitarhoiksi ja ylempänä heinä- tai viljapelloiksi, sitten kivisiksi vuohitarhoiksi. Lopulta ympärillä oli vain harmaata, ankaran louhikkoista kalliota ja rotkoja, joissa puski sakeaa, vihreää metsikköä.
Saavuimme Spiliin ylämäen puolelta. Pitkä, kylän läpi kiemurteleva päätie ajettiin toiseen päähän saakka, missä sijaitsevat kuuluisat leijonanpäiset vesilähteet. Ihan niiltä nurkilta löytyi majapaikkamme, hotelli Costas Inn.


Olimme varanneet huoneen netin kautta, ja isäntä Nikoksen piti hetkinen kummastella, että mitenkä netti väittää, että olemme Kreikasta, vaikka ihan selviä ulkomaaneläjiä ollaan. Selvitimme, että olemme kyllä ierapetralaisia jo seitsemättä kesää, ei se netti väärässä ole.
Spili on pieni kylä, katsottavaa ei hirveän paljon ole. Silti, jos ei silmät kiinni kulje, kaikki nähtävillä oleva on oikein sopivaa silmien lepuutusta meren kiloon väsyneelle. Kylä on laakson rinteellä, kaartuu pitkulaisena kuin kreikkalainen kylämakkara päätien molemmin puolin. Niin sanottu nähtävyyskin kylässä on, nimittäin 25 raikasta vettä sylkevää leijonanpäätä. Vesi on juotavaa, lähteen ympärille rakennetut kahvilat ja ravintolat tarjoavat sitä suoraan leijonien kidoista pöytiin. Alueen ruokalat muodostavat viihtyisän keitaan, jossa oli mukava viivähtää ilta-ouzolla ja aamupalalla. 
Kaunis kuvauskohde on myös Pyhän Rafaelin luostari. Kirkkoja kylässä piisaa useampia, sen kertoi kellojen helinä illan rauhassa. Kadun varrella on myytävänä ihan samaa turistitavaraa kuin kaikissa muissakin kreikkalaisissa matkailukohteissa. Poikkeuksena pari keramiikkapajaa, joiden tarjonta saattoi olla omaperäisempää. Niitä vain ei moottoripyöräreissulaisen parane mennä ihailemaan, kun mukaan ei voi ottaa mitään särkyvää. Eikä onneksi mahdukaan!
Syömään lähdimme ihan toiseen suuntaan kuin pääosa turisteista, kadun viimeiseen tavernaan. Marian ja Kostasin taverna tarjosi suurehkon, väljän ja siistin puutarha-alueen, johon pöydät oli katettu. Vieraita oli meidän lisäksemme kolme pöytäkuntaa, mikä sopi meidän ”turva-matkailun” ideologiaamme oikein hyvin.
Lissu valitsi päivän listalta lammasta, Jyrki halusi maistella kylämakkaraa. Oikein maistuvat annokset saimmekin. Jälkiruoaksi pöytään kannettiin pyytämättä pino vesi- ja hunajamelonia ja rakikarahvi. Se on muuten mainio makupari, erityisesti niin vahvalle rakille, kuin Maria meille toi.
Nukuimme hyvin, ilmastointilaitetta ei tarvinnut käyttää päällä lainkaan. Ilta vuoristossa oli riittävän viileä, kun lähdimme yli kolmenkympin lukemista liikkeelle aamusella.

 

Maanantai 12.7. Spili – Paleohora

Aamupala ei sisältynyt huoneen varaukseen. Sitä olisi kysymämme mukaan hotellilta saanut, mutta kun laskeuduimme alakertaan kello kahdeksan maissa, ketään ei vielä ollut paikalla. Kahvilat kadun varressakin olivat vielä siivousvaiheessa. Illalla kadulla liikuskelleista turisteista ei näkynyt vilaustakaan, lienevät olleet päiväretkeläisiä tai vielä unten mailla.
Menimme lähteiden luona olevaan kahvilaan, jossa näkyi siivoojan lisäksi olevan joku jo tiskinkin luona. Aamupalaa saimme. Se sisälsi lähes samat ainekset, kuin normaalistikin syömme viikonloppuaamuisin, eli paahtoleipää kinkun ja juuston kera, kreikkalaista jugurttia hunajan kanssa ja appelsiinimehua. Mutta täytyy sanoa, että kun jugurtti on kerrostettu korkeaan jälkiruokamaljaan kullankeltaisen hunajan kanssa ja välissä ja päällä on rapeita, tuoreita saksanpähkinöitä, näköaisti lisää herkun maistuvuutta monta astetta.
Starttasimme matkaan kohti Paleohoraa aamuyhdeksältä, kun kylä alkoi hiljalleen heräillä. Aurinko valoi kultaa vastapäisille vuorille ja alkoi hiljalleen kivuta idässä kohoavan korkean huipun takaa. Ajoreitti valittiin niin, että olisimme Paleohorassa riittävän ajoissa tutustuaksemme kylään. Siksi ajoimme suorinta reittiä päätielle, E75:lle. Hanian suuntaan oli muutakin liikennettä, joten vauhti pysyi kohtalaisena, 60 – 80 km tunnissa. Se on takapenkkiläiselle mukavuusraja, kovempaa menoa Lissu ei toivo kuin pakollisia pätkiä ohituksissa tai liikennevirrassa. Tuuli alkaa puistaa kovemmassa kyydissä aika ikävästi ja tuijottaa voi vain kuskin niskaa.
Tällä kertaa aikaa oli ihailla maisemia. Tämä Retimnon – Hania -väli kannattaa käydä kokemassa aina silloin tällöin. Lähes koko isojen kaupunkien välisen matkan tietä reunustavat kukkakehykset, ja pyörällä oleantereiden hienostuneen tuoksun ehtii myös haistaa. Välillä tietä kehystävät korkeat puut, suorastaan metsäiset tunnelit. Kun vielä Valkoisetvuoret nousevat näkyviin metsän yläpuolelle, on panoraama täydellinen. Valitettavasti pikatiellä ei voi pysähtyä kuvaamaan, täytyy tyytyä siihen, mitä videokamera mahdollisesti nappaa tai oma muisti tallentaa.
Paleohoraan käännyimme Hanian jälkeen. Aamupala jaksatti meitä niin hyvin, että kahvitaukoa ehdimme pitämään vasta melko lähellä Paleohoraa, Florinassa. Kahvilassa tien varressa oli vain isäntä, jonka kanssa muuan paimen poikkesi porisemassa. Joimme kahvit, limut ja käytimme vessaa. Hyvin siistiä ja hiljaista – ei välttämättä hyvä yrittäjän kannalta. No, siisteys tietysti.
Olimme Paleohorassa hotelli Pal Beachissa jo yhden jälkeen. Huoneeseen pääsimme vasta kolmelta, joten jätimme aulaan repun, lukitsimme satulalaukut ja läksimme kiertämään kylää naapurikahvilassa nautitun salaatin jälkeen.
Paleohora ei ollut paljon muuttunut siitä, kun pistäydyimme siellä Hanian-matkallamme 2014. Siistiytynyt jollakin tapaa kuitenkin, katuja kivetty ja julkisivuja uudistettu. Emme poikenneet lainkaan ostoskadulle, vaikka melko väljää sielläkin olisi ollut.
Saimme huoneemme ja kävimme vaihtamassa ajokamppeet uikkareihin. Hotelli Pal Beach on ihan rannassa, joten ei muuta kuin kadun yli, ohi tarjolla olevien aurinkotuolien ja sandaalit ja pyyhe vesirajaan. Ja sitten kahlaamaan – niin kauan, että pokka petti ja oli pakko kyykistyä uimaan melkein käsipohjaa. Hyvä uimaranta lapsille, aikuisille vähän… no – kai me olemme tottuneet liian hyvälle, kun asumme niin upean rannan äärellä. Ihanan sileä hiekka on myös vähemmän ihanaa, kun rannalta haluaa pois ja yrittää saada sandaalit jalkaan. Kyllä Koutsounarin pikkukiviranta on siinäkin suhteessa ihan yliveto. Mutta kaunis, siisti ranta, hyvät palvelut, oikein suositeltava kohde.


Olimme katsastaneet ruokapaikan valmiiksi päiväkävelyllä, ja tapamme mukaan menimme syömään hieman ennen paikkakuntalaisten ruoka-aikaa, kun pöytiä on hyvin vapaana. Aunt’s Taverna sijaitsi sisemmällä kylässä, ravintolajonon viimeisenä. Puitteet olivat siistit ja mainos lupasi kreetalaista perinneruokaa, mikä tietysti ei yllättänyt, sitä luvataan joka paikassa. Pöydät olivat katutasoa ylempänä sorapengermällä, vanha kylätalo oli rakennettu nykyaikaiseksi keittiöksi, ja avoimista ovista ja ikkunoista pöytiin näkyi, kuinka keittiössä joku hääräsi. Kenties ”täti” itse? Päivän lista oli kirjoitettu liitutauluihin.

Lissu bongasi sieltä kastanjastifadon, joka on ollut pitkään pitää-maistaa-listalla ystävän suosituksesta. Jykä valitsi mustekalaa viinissä haudutettuna. Kumpikaan ei joutunut pettymään, ruoka oli kerrassaan herkullista ja ”täti” todella osasi kreetalaisen keittiön salat!

 

 

 

 

 

 

 

 

Tiistai 13.7. Paleohora – Elafonissi – Falassarna – Paleohora

Tiistaina saimme aamupalaa hotellissa. Ohjeiden mukaisesti menimme aulaan maskit kasvoilla ja aloitimme aamupalan keruun tarjottimille desinfioituamme kädet ja vielä puettuamme niihin kertakäyttökäsineet. Tavanomainen mutta tasokas aamupala sisälsi kahvia, teetä tai pussikaakaota, mehuja, hedelmiä, mysliä, kreikkalaista jugurttia, hunajaa, kananmunia, fetaa, oliiveja ja säilykehedelmiä. Leivän päälle sai valita muutamaa lajia leikkelettä ja juustoa tai marmeladia tai nutellaa. Asetuimme avoimen ikkunan ääreen, levitimme kartan eteemme ja suunnittelimme päivän retkeä.
Ajatuksena oli viettää muutama tunti Elafonissin kuulun kauniilla rannalla. Siellä vaaleanpunainen biitsi, joka ei suinkaan ole tavallista hiekkaa vaan jauhautunut simpukankuorista, kohtaa turkoosina välkkyvän meren. Matala ranta lainehtii pitkulaisen särkän ja pienen saaren molemmin puolin. Arvelimme, että näin korona-aikana siellä varmaan vielä heinäkuussa olisi mukavan väljää. Vaan vielä mitä! Tienvarsikahvilan isäntäkin sanoi, että juuri sinä päivänä busseja oli kulkenut ohi aamusta saakka, kun vielä tähän mennessä ensimmäiset olivat tulleet puolilta päivin. Turistipuuro ei koronaturvalliseen reissuumme kuulunut, siispä tyydyimme vain katselemaan ja vähän kahlailemaan ennen kuin suunnistimme maantielle.


Päätimme ajaa Falassarnaan. Se on muinoin ollut Kreetan luoteisen nurkan tärkeä satamakaupunki, mutta maanjäristys nosti sataman kuivalla maalle noin 350 j.a.a. Valitsimme pienemmän rantatien, joka mutkitteli aluksi meren läheisyydessä mutta kiipesi sitten vuoren rinnettä ylös päätielle. Näkymät olivat ihan huimat! Merta riittää Italiaan saakka, kun se tapaa rannan jossain monen sadan metrin päässä alempana. Tie kulkee kirjaimellisesti pitkin kielekkeitä vuoren ja meren välillä ja koukkaa välillä rotkojen perukoille.
Falassarnassa kävimme toteamassa, että sitten viime käynnin sataman raunioita oli kaivettu lisää esille. Alueella oli jopa ”miehitys”, jonkin sortin valvoja oli paikalla pienessä neliömetrin kopperossa hirmuhelteellä. Pääsymaksua hän ei ollut vailla. Harmi, että hieno kohde on aika vaikea löytää. Ei muuten, tie sinne on ihan suora ja löytyy kartoista, mutta opastusta ei juurikaan ole, ja kinttupolku viljelmien läpi ei suoranaisesti vaikuta siltä, että ollaan menossa merkittävän historiallisen kaupungin raunioille.
Nälkä kolkutteli, joten poikkesimme Kissamokseen. Löytyi Aeras cafe-snack bar, joka on sijainnut samalla paikalla jo satakunta vuotta, jos oikein muistamme. Historiaa oli esitelty kuvin ja tekstein. Ruoka oli hyvinkin nykyaikaista, söimme wrapit varmaan ensi kertaa Kreikassa ikinä.
Lähdimme palailemaan Paleohoraa kohti. Ajomatkan kohokohta oli tietysti Topolian tunneli. Se on satakunta metriä pitkä ja vain nelisen metriä leveä, joten autot eivät mahdu ohittamaan toisiaan tunnelissa. Niinpä ajoa säädellään liikennevaloin, joten ei joudu sentään neuvottelemaan tunnelin puolivälissä, kumpi peruuttaa. Niitäkin paikkoja on saarella ihan riittämiin. Tunnelin jälkeen saimme ihailla rotkomaisemia, kunnes tulimme risteykseen, josta aamusella käännyimme Elafonissin suuntaan. Palailimme vihreiden, linnunlaulua ja kaskaiden siritystä raikuvien jokilaaksojen ja mutkaisten mäkitaipaleiden kautta kuivalle rannikkokaistaleelle ja Paleohoraan. Uimaan!


Uinnin jälkeen puimme ”simpsettikamppeet” päälle ja suuntasimme ouzolle ennen ruokailua. Kiipesimme siinä tarkoituksessa linnoituksen huipulle, mutta siellä ravintoloihin olisi pitänyt olla pöytävaraus, joten ihan vaan drinkille ei kannattanut yrittää. Tähystelimme kuitenkin maisemia. Silmä tavoitti jotain hälyttävää: idässä, ehkä kymmenisen kilometrin päässä, vuoren laelta tuprusi selvästi savua. Se sakeni, kohta näkyivät liekitkin. Maastopalo!
Pian paloa seurasi koko kylä. Istuimme hetkisen eräässä kahvilassa ja katselimme pimenevässä illassa tulivuorimaista näkyä. Tuli riehui korkealla ja tavoitti ensin toisen, sitten toisen huipun. Välillä liekit löivät korkealle, kun jokin isompi puu syttyi. Alhaalla rantatiellä hälytysajoneuvon siniset vilkut etenivät hitaasti, jotakin palovartiointia siellä toimitettiin.


Menimme syömään Crocodile Peninsula -nimiseen rantaravintolaan. Saimme ikkunapöydän puolikatetulla sisäpihalla, johon tulipalo näkyi lahden yli, krokotiilinmuotoisen niemen takaa. Isäntä kertoi, että palo on kontrollissa, mutta sitä ei yritetä sammuttaa, vaan se saa sammua itsekseen, koska alue on asumatonta.
Listalta valitsimme tällä kertaa ihan muuta kuin perinneruokaa: pikantiko possupataa, joka oli maustettu paprikalla, chilillä ja soijalla. Melko tulista, erittäin maistuvaa!
Keskiviikko 14.7. Paleohora – Argiroupoli

Aamupalan jälkeen nousimme taas Guzzin satulaan ja suuntasimme kohti Haniaa. Emme toki samaa tietä kuin tullessa vaan itäistä reittiä. Suurimpia kyliä kartan mukaan matkan varrella olivat Kambanos ja Alikianos, mutta nekin olivat tyypillisesti nopeasti ohitettuja pieniä asutusryppäitä. Kauniita, olisi ihana pysähtyä, mutta joskus toisen kerran sitten. Paikoin tie läheni Valkoisia vuoria ja maisema oli hetkittäin ihan alppimaista kuusenkaltaisine sypresseineen ja vaaleine kallioineen, sitten taas rehevät appelsiinitarhat ryöpsähtivät tien varteen. Emme menneet Omaloksen kautta, vuorten yli, vaan kiersimme ne vähän suorempia teitä pitkin, joissa nousua ja laskua tuli vähemmän. Meillä oli mielessä muuan toinen rinne noustavaksi!
Haniaan ei ollut tarkoitus ajaa sisään kaupunkiin, mutta kun kerran seurasimme vanhaa maantietä, niin sinnehän se meidät vei. Vuonna 2014 reissulla pääreitit tulivat jo sen verran tutuiksi, että sujuvasti sompailimme läpi aamupäiväruuhkaisen kaupungin. Hidastelu sai kuitenkin nälän kurnahtamaan suolenmutkassa, joten Soudassa poikkesimme pikakahvilaan ottamaan evästä.
Etsimme reitin kohti Sfakiaa eli käännyimme Vrisseksestä etelään. Tie alkoi nousta yhä ylemmäs ja lännessä upeat vuoret, kirjaimellisesti valkoiset, marssittivat huippujaan horisontissa. Hiljalleen saavutettiin vuoren ylänköalueet, jotka kätkevät huippujen väliin viljavia ylänköjä. Panimme merkille, että kylissä olisi mielenkiintoisia aktiviteettejakin tarjolla: ammuntaa, ratsastusta ja sotamuseota. Voisi vaikka joskus poiketa.
Hieno kohde reitin varrella on myös Imbroksen rotko, joka ratkeaa etelänpuoleiseen vuorenrinteeseen noin viiden kilometrin päässä rannikosta. Tie alas rantaan on kyllä varmaan kaksi tai kolme kertaa pitempi, kartalla se näyttää ”paksusuolelta” kymmenine serpentiinimutkineen. Videokamerasta loppui sopivasti tallennustila, kun olisi ollut todellista silmänruokaa tarjolla. Rotkojen karuus jaksaa viehättää. Mieleen tulee aina, millaisella metelillä ne ovat aikanaan maankuoreen revenneet.
Alhaalla oli vastassa pätsi. Vaikka meltemi puhalsi vuorilta niin, että tavaroista sai pitää huolella kiinni, kun nousimme Frankokastellon edustalla pyörän päältä, hiki kasteli vaatteet hetkessä. Otimme muutaman valokuvan komeasta linnasta, joka näyttää olevan aktiivisen entisöinnin kohteena. 1300-luvulla rakennettu linna tuhoutui sodassa ottomaaneja vastaan, ja siitä on jäljellä vain ulkokuoret. Pakko on palata jonkun vuoden kuluttua katsomaan, mitä on saatu aikaan!


Sitten hakeuduimme virvokkeelle rantatöyräällä sijaitsevaan tavernaan. Kun tuli aika maksaa oluet, tulikin yllättävä tenkkapoo. Tuuli aiheutti katkoksen tavernan nettilinjaan eikä pankkikorttipääte toiminut. Meillä oli enää kolme euroa käteistä rahaa. Niinpä kaksi olutta maksoi sitten sen verran. Yritimme kysellä tilinumeroa loppusummalle (toiset kolme euroa lisää), mutta nuori isäntä vain huitaisi kädellään ja sanoi: Tämä on Kreikka. Kiittelimme vuolaasti ja jatkoimme matkaa.
Sitten seurasi retken kohokohta: Jykän nimikkotie! Ylös Kallikratisin pikkukylää kohti nousee ihan hurja serpentiinitie, joka Kreeta.infon esittelyssä on nimetty ”Kreetan jyrkin tie”. Me tykkäämme ajatella sen isolla J:llä. Olemme ajelleet mäen kerran aiemmin vuokrapyörällä, jonka vaihteisto tuppasi temppuilemaan niin, että kuskin huomio ei juuri muuhun riittänyt kuin pyörään. Nyt oma, uskollinen Guzzi hoiti meidät niin nätisti ylös, että Jykäkin ehti nauttia maisemista. Tie on todella niin jyrkkä, että joka mutkan jälkeen ollaan yhtäkkiä paljon ylempänä kuin luulisikaan. Rantatasanko linnoineen jää alapuolelle kuin lentokoneella noustessa.
Kun nousu vihdoin tasaantui, käännyimme Argiroupolia kohti, itään. Tyypillistä, että pian löysimme itsemme Y-risteyksestä, jossa ei ollut viittoja meidän menosuuntaamme, vain taaksepäin Hora Sfakioniin. Kartasta päättelimme, että molemmat tiet veisivät kyllä perille. Oikealle vai vasemmalle? Kartta näytti, että vasemmalle, Assi Goniaan menisi hauska mutkatie, mutta tie näytti huonokuntoiselta. Oikealta tuli auto. Sieltä viitottiin: Tätä tietä!
Päätimme kuitenkin lähteä vasemmalle. Tie muuttui yhä kehnommaksi. Paikoin päällysteessä oli yli puolen tien kokoisia reikiä, irtokiviä, railoja. Pysähdyimme tuumaamaan, kannattiko tietä jatkaa. Vastaan tuli auto. Vinkkasimme kuskille, joka hivenen epäröityään jarrutti ja pakitti luoksemme. Kysyimme, onko tie hyvä, voiko sitä ajaa moottoripyörällämme? Mies vakuutteli, että hyvä se on, tässä alussa vain on huono pätkä.
Siispä jatkoimme. Jonkin ajan kuluttua tie todella paranikin. Mutta olipahan mutkainen! Näköala kohti Kreetanmerta ja vihreitä laaksoja aukeni eteemme, mutta tie kyllä vaati täyden keskittymisen, suorat olivat lyhyet ja mutkia kuin nuudelissa.
Sekin tie selvitettiin ja lopulta oltiin Argiroupolissa. Alas jäivät kuuluisat vesilähteet tavernoineen, ja nousimme ylös kylälle, joka ei oikein edes näy ohiajotielle. Vihdoin pääsimme tutustumaan tällaiseenkin kätkettyyn kylään. Päädyimme ylös kirkon edustalla olevalle aukiolle. Soitimme numeroon, jonka olimme saaneet hotellivarauksen yhteydessä, sieltä opastettaisiin perille. Valitettavasti yhteys vaan oli niin kehno, että aina, kun toisessa päässä yritettiin antaa ohjeita, linja mykistyi. Jykä lähti jo kiertelemään ympäristöä, jolloin tietysti pyörän luo käveli emäntämme, Sarah. Hetken perästä Jykäkin eksyi takaisin ja pääsimme tutustumaan Lappa Apartments -hotelliin.
Mikä ihastuttava paikka! Sarah kertoi, että talon vanhimmat osat ovat vuodelta 1504! Hotellin huoneistot kiersivät persoonallista sisäpihaa, joka oli oikeastaan katoton aula tai oleskeluhuone keskellä rakennusta. Niiden ja kadun välissä oli puutarha, johon laskeuduttiin jyrkkiä portaita – siinä oikeastaan ainoa miinuspuoli, hotelli ei sovellu liikuntarajoitteisille tai polvikipuisille. Ylimpänä oli suuri kattoterassi, josta näki kylän kattojen ja vuorten yli aina merelle saakka. Meidän pikkuinen huoneistomme, La Petite (huoneilla oli nimet, ei numeroita), käsitti alimmassa kerroksessa pikkuisen kammarin, johon mahtui vain vuode ja yöpöydät, minikeittiön ja WC-suihkutilan. Kaiken, mitä matkalainen tarvitsee. Niin söpöä!
Sarah antoi meille kartan ja kertoi kylän historiasta ja näkemisen arvoisista paikoista. Lähistöllä olisi roomalaisaikaisia hautaluolia, kylässä mosaiikkeja ja venetsialaiskauden rakennuksia, akveduktin jäänteitä, vanhoissa kirkoissa vielä vanhemman kulttuurin häivähdyksiä, nimittäin Afroditen ja Zeuksen temppelit kristillisen kuoren alla.
Iltamme ei riittänyt ihan kaiken katsomisen arvoisen koluamiseen, mutta onpahan jälleen syy palata tähänkin viehättävään kylään! Lähdimme kaariportin alta vanhaan kylän osaan. Kadun varrella oli mummoja, papparainen ja nuori tyttö istuskelemassa ja rupattelemassa. Kun näkivät turistien lähestyvän, pappa nousi ja tuli tervehtimään. Hän opasti meidät sivukujalle ja esitteli vanhoja, venetsialaisia rakennuksia, osoitti roomalaisten tunnelien suuaukkoja ja tietysti kyseli, mistä olemme. Kiittelimme opastuksesta, ja ohitimme istuskelijat kohteliaasti tervehtien. Takaamme kuului, että pappa rupesi luennoimaan tyttöselle, että Suomi on pohjoisessa, ja naapurimaita ovat Ruotsi ja Norja. Tuli mieleen, että siinä oli varmaan kylän entinen opettaja.


Ihailimme kylää ja maisemia ilta-auringossa. Roomalaiset mosaiikit löytyivät eräältä nurkalta. Katsastimme myös ilta-aterian paikkaa. Mennäkö alas, parin kilometrin kävelymatkan päähän, lähteiden ääreen? Olisiko ylhäällä rauhallisempaa ruokapaikkaa?
Istahdimme sammuttamaan janoa Bougainvillea-nimiseen kahvilaan, jota piti iäkäs rouva. Hänellä oli valloittava hymy, vaikka hampaat olivatkin enemmän kuin vähemmän sikin sokin suussa. Mitä sen väliä, tärkeintä on asenne ja hymy kaunistaa muidenkin kuin missien kasvot. Jykä sai pyytämänsä oluen, mutta Lissulle suositeltiin avokado-appelsiinimehua. Pitihän sitä kokeilla, ja oikein ihanan pehmeä ja raikas juoma se olikin. Rouva näytti postikorttien peittämältä seinältään meille kaksi Suomesta lähetettyä korttia, joten paikka on muutamien muidenkin suomalaisten tiedossa.
Palasimme sitten illemmalla syömäänkin samaan paikkaan, tai oikeastaan yläkertaan, jossa bougainvillearouvan poika piti pientä tavernaa. Meidän lisäksemme siellä ruokaili nelihenkinen ranskaa puhuva perhe. Pienimmäinen istui syöttötuolissa ja otettiin välillä siitä sylihoitoon, selvästi, jotta meidän ruokarauhamme ei häiriintyisi. Isoveli söi kauniisti omassa tuolissaan, keskusteli hillitysti ja kun perhe nousi poistuakseen, noin kuusivuotias nuoriherra asetti tuolinsa pöydän alle ja suoristi vielä istuinpäällisenkin. Uskomattoman kaunista käytöstä, kun useasti joutuu katselemaan nenä kiinni älylaitteessa ruokailevia robottilapsia, jotka ovat ihan omassa kuplassaan, tai sitten villikoivia hellantelttuja, joita vanhemmat eivät yritäkään ohjata ottamaan muut huomioon. Perhe huomasi, että panimme merkille kiltit lapsukaiset, ja vaihdoimme hymyt ja hyvän yön toivotukset. Lähtiessä poika kuului kysyvän, mitä ”kali nihta” merkitsee, ja äiti opasti, että se on ”bonne nuit”. ”Kali nihta”, kuului vielä portaikosta heleällä äänellä.

 

Torstai 15.7. Argiroupoli – Koutsounari
Söimme kattoterassilla maukkaan aamupalan, jonka Sarah valmisti toivomaamme aikaan kahdeksaksi. Jugurtin päällä oli itse paahdettua mysliä ja appelsiinimehukin oli juuri puristettua. Jykä sai pyytämänsä ison mukin kahvia ja Lissun tee oli yrttisekoitus.
Lähdimme ajelemaan Retimnonia kohti. Halu olisi ollut kiertää kaupunki pikkuteitä pitkin, mutta Retimnonin kohdallapa se ei onnistukaan: niin syvät rotkot katkaisevat rannan, että niiden ohi pääsee vain pikatietä tai kaupungin kautta. Pikatielle siis, mutta heti kun mahdollista, eli Starvomenosissa, puikkasimme vanhalle maantielle kohti Iraklionia.
Iraklionin kohdalla rantavuoristo on karua ja kuivaa, mutta tämä ”takatie” kulkee vihreässä laaksossa välillä ihan jokiuoman vartta. Sille kannattaa ehdottomasti poiketa, jos ei ole kovin kiire. Ohi vilahtelee maatiloja ja kasvitarhoja, tiheämpiä kyliä on harvakseltaan. Lähellä Iraklionia tie kiipeää vuoren kupeelle ja maasto käy karuksi. Näköalat ovat hulppeat, ja yhdessä kohtaa Iraklio näkyy vuorenhuippujen välistä kaukana alhaalla. Silloin tajuaa todella olevansa korkealla, vaikka nousua ei ole loivasti kaartelevalla tiellä oikein tajunnutkaan.
Iraklionissa poikkesimme kaupungin aina kaoottiseen liikenteeseen ja ajoimme vanhankaupungin muurin viertä Piaggion liikkeeseen, mistä Jykä kävi ostamassa Guzziin muutamia huoltotarvikkeita. Guzzit ovat sen verran yksilöitä, että kun Jykä mainitsi, mihin pyörämalliin letkuja tarvitsi, myyjän katse kirkastui: ”Muistan sen pyörän ja sinut!” Meidän Nevadamme on käynyt liikkeessä huollossa jokunen vuosi sitten.
Kotia kohti sitten! Suuntasimme saaren poikki, kohti Arkalohoria, mistä tie nousee Dikti-vuoren länsi- ja etelärinteille. Täytyy sanoa, että vaikka olimme lepuuttaneet silmiämme saaren länsiosan laaksojen vihreydessä, ei näihin tuttuihin maisemiin pety eikä väsy. Alkumatka kohti Viannosta on karua, ja tie nousee vuoren helmoja poimu poimulta ylemmäs ja etelämmäs. Alas jää silmänkantamattomiin ulottuva laakso, Messeran tasangon itäinen pää. Sitten, Viannoksen jälkeen, ajetaan tuoksuvien mäntymetsiköiden täplittämien jaluskukkuloiden väleissä ja huipuilla. Lopulta tie kaartelee rantaan Mirtoksen kohdalla. Edessä ovat rumankauniit, vaaleankeltaiset hiekkakukkulat ja kasvihuoneviljelmät, pikkukylien katkeamaton helminauha, sitten Ierapetra, joka tuntuu jo kotikaupungilta.
Kotona oltiin kolmen – neljän maissa, peffat väsyksissä, tyytyväisinä siitä, että tuuli vain kohtalaisesti ja pääsisimme ”omaan” rantaan uimaan matkan pölyt pois iholta.
923 kilometriä, ilmoitti matkamittari. Kulutus 4,8 litraa satasella. Hotellit, bensat ja ruokailut ynnättynä yhteen viiden päivän retkemme maksoi alle 400 euroa. Voisi sanoa kohtuulliseksi. Ja muistojen sopukat aivoissa taas matkamuistoja täynnä!

 

Kaikki päättyy aikanaan
Kesäloma päättyi. Piti palata Suomeen, Lissua odotti arkinen aherrus. Jykää odottivat moninaiset koti- ja pihapuuhat, kuten ukkosmyräkän kaataman koivun pilkkominen.
Heinäkuussa 2021 päättyi myös eräs seitsemän vuoden pituinen tuttavuus: viikko retkeltä kotiutumisen jälkeen naapurimme, Pelagia-rouva, väsyi syöpään ja nukkui pois kotonaan. Edellisenä päivänä kävimme vielä häntä tervehtimässä. Oli outoa nähdä aina niin eloisa ja reipas mummo makaamassa kalpeana sohvalla, ja tälläkin kertaa hän kysyi, pitäisikö keittää kahvit – hyvä, ettei noussut jo ylös puuhaamaan. Seuraavana päivänä talo täyttyi mustapukuisista sukulaisista, valot paloivat yli yön. Pelagia oli lähtenyt.
On aika päättää myös tämä blogi. Loman viimeiset päivät Kesämökillämme käytimme pakkaamiseen. Emme pelkästään talvea ja pitkää poissaoloa varten, vaan edessämme on muutto. Palaamme Kreetalle, mutta kesämökkiaika on nyt ohitse. Kokemuksia ja muistoja on kertynyt, kaikkia ei ole tullut kirjoitettuakaan, mutta on ollut hieno tilaisuus saada jakaa blogin kautta tunnelmia muillekin Kreetaa rakastaville.
Kiitos, lukijat!
Lissu ja Jykä Kreetalta kuittaavat.

Ilta-aurinko Argiroupolissa

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *