Keväisiä autoreissuja ja tapaamisia

Kevät on tullut ja odotettu turistikausi alkanut. Minulle, autottomalle ja ajokortittomalle, tämä tietää usein Suomesta tulevien ystävien tapaamisen lisäksi ”bonuksena” mielenkiintoisia ja rentouttavia autoretkiä. Matkareitit suunnitellaan maisemia ajatellen ja ajoitamme reissut myös aina niin, että syömme lounaan hyväksi todetussa tavernassa. Monien ystävien kanssa on jo traditioita siitä, mitä tehdään ja minne mennään – ja keitä tavataan. Siis nokka kohti kyliä, pois kaupungista!
 
Ystäväpariskunta Porista on yksi kevään airueista. Tällä kertaa mukana on myös toinen pariskunta, ensikertalaiset Kreetalla. Heillä on auto vuokrattuna koko lomaviikon, joten on itsestään selvää, että lähdemme muutamana päivänä ajelulle. Ja on myös itsestään selvää, että yksi reissuista tehdään Spilin kylään Eleni-rouvaa tervehtimään. Ensimmäisen retken teemme kuitenkin Margaritesin keramiikkakylään, länteen Rethimnonista. Ajamme sinne Arkadin luostarin kautta ihaillen luonnon vihreyttä ja vanhoja oliivipuulehtoja.
 
Margaritesissakin meille on muodostunut jo traditio: ensin menemme keramiikka-Jorgoksen, Jorgos Dalamvelaksen, keramiikkapajaan, sen jälkeen muihin liikkeisiin, jos tarvetta ja aikaa on. Ja sitten joko tuoremehulle/kahville tai lounaalle paikalliseen tavernaan. Tällä kertaa mukanamme on myös miesystäväni Jorgos ja kas, kun astumme keramiikkapajan ovesta sisään, niin nämä Jorgokset tervehtivät toisiaan: ”No mutta hei, pitkästä aikaa!” Käy ilmi, että keramiikka-Jorgoksen täti asui miesystäväni naapurissa noin 20 vuotta sitten. Pieni on Kreeta!
 
Eräs keramiikka-Jorgoksen valmistamista erikoisuuksista on minolaisajalta peräisin oleva omintakeinen suolasirotin. Sitä ilman en koskaan liikkeestä lähde.
 
Mulperipuiden alla sijaitsevan tavernan maittavan ja runsaan lounaan jälkeen suunnitelmissa on Psiloritis-vuoren juurella sijaitseva Axoksen kylä, jossa on myös yhteinen tuttu, kudonnaisrouva Antonia. Mutta on jo niin myöhäinen iltapäivä, että päätämme vain käydä kahvilla Panormossa ja palata Rethimnoniin. Panormo, pieni kalastajakylä ja nykyään myös lomakohde, on vielä hiljainen. Muutama lapsi kahlailee rantavedessä ja kahvilassa on jokunen turisti iltapäivädrinkillä.
 
Seuraavana päivänä matkaamme sitten etelään päin Spiliin. Tämä elinvoimainen ja viehättävä kylä on rakennettu osaksi jyrkkään rinteeseen.
 
Kierreltyämme jonkin aikaa kylän kujia laskeudumme janoisina alas aukion kahvilaan tuoremehulle. Yksi traditioistamme tämäkin. Aukion kahviloissa on aina tarjolla raikasta vettä, joka otetaan vesialtaan leijonanpäistä. Venetsialaiselta ajalta peräisin oleva, 2000-luvun loppupuolella uudistettu vesiallas leijonanpäineen on varmaan kylän tunnetuin nähtävyys. 
 
Meille se on vain yksi etappi matkalla varsinaiseen kohteeseemme, Elenin kellariin. Saavuttuamme liikkeeseen alkaa tuttu hyörinä ja pyörinä. ”Voi kuinka iloinen yllätys, ystäväni tulivat!” Poskisuudelmien lisäksi Eleni-rouva pussata moiskauttaa myös kännykkää, jossa on kuva ystäväpariskunnan lapsenlapsista. Hän kiirehtii edestakaisin itsekseen mumisten etsien tuoleja, kuppeja, lautasia, laseja: istutaan alas, juodaan kahvit ja kerrotaan kuulumiset. Elenin mies lähtee muualle – korviaan lepuuttamaan, niin kuin hän aina asian ilmaisee.
Elenin kellarin erikoisuus ovat itse tehdyt tuoksusaippuat – nykyään myös Elenin poika tekee niitä – ja varsinkin tsikudiasta (raki), paikallisesta pontikasta, valmistetut liköörit. Tuttujen sitruuna-, appelsiini- ja hunajarakien lisäksi Elenillä on makuina mm. kvitteniä, granaattiomenaa, myrttiä, johanneksen leipäpuun siemeniä, tuoksupelargoniaa. Näitä liköörejä ei osteta kuin sikaa säkissä, vaan ensin maistellaan jokaista erikseen oikeassa järjestyksessä ja puhtaista pikkulaseista. Liikkeeseen piipahtava tytär joutuukin samantien keittiöön laseja tiskaamaan.
 
Ostokset tehtyämme suuntaamme etelään. Tie kulkee Kurtaliotin rotkon läpi, jossa pysähdymme ihailemaan jylhää maisemaa. Täällä tuulee aina lujaa, joten auton ovia avatessa täytyy olla varovainen. Etupenkillä oleva lippalakki on vähällä lentää tiehensä.
 
Jatkamme matkaa lounaalle vuoren rinteessä roikkuvaan Mirthioksen kylään. Kylästä on upea näköala Plakiaksen lahdelle, mutta Dionysos-tavernan varsinainen houkutin on tietenkin ruoka. Kreetalaiset saattavat ajaa pitkiäkin matkoja vain päästäkseen lounaalle tai illalliselle tavernaan, jossa on hyvä ruoka. Niin mekin, vaikka tällä kertaa matka on lyhyt – Rethimnonista tunnin verran, Spilistä ei sitäkään.
 
Tavernan fava, keltaisista herneistä valmistettu sose, on Kreetan parhaita. Sitä ja paikan erikoisuutta parmesaanisalaattia täytyy aina saada. Mikään tavernan ruuista ei tuota pettymystä, vaan kaikki annokset ovat tuoreita ja maukkaita. Ruokien esilleasettelu miellyttää myös silmää.
 
Hieman ruokaa sulateltuamme ajamme vielä alas Plakiaksen rantaan. Rethimnonissa aiemmin asunut ystäväni Suzi avasi sinne tänä keväänä kenkä- ja asusteliikkeen. ”shoes & more” löytyykin pienen etsiskelyn jälkeen sivukadulta. Sainpahan yllätettyä ystäväni!
 
Rethimnoniin palaamme Kotsifun lyhyen mutta vaikuttavan rotkon kautta. Tätä Ajios Janniksen, Anguselianan, Paleolutran ja Ajios Vasilioksen kautta kulkevaa tietä oikaistaan ja levennetään. Miksiköhän, mietin hiljaa mielessäni. Tiehän ei oikeastaan vie mihinkään.

You may also like...

3 Responses

  1. Päksy sanoo:

    Kiitos Lissu. Kuvaat niin mukavasti kreetalaista elämänmenoa, niinkuin tuokin, tie, joka ei oikeastaan vie mihinkään. Tärkeintä on tekeminen, matkallaolo, ei niinkään päämäärä. Siinä meille elämänohjetta, itse kullekin suorittajalle.

  2. Päikkis sanoo:

    Kiitokset Lissu ihanasta, elähdyttävästä matka-
    kertomuksesta. Uusia juttuja odotellen.

  3. finlandeza sanoo:

    Iso kiitos sinulle, Lissu!

Vastaa käyttäjälle Päikkis Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *